God save the queen (she ain't no human being)

Kuningatar ja työläisiä.

Avaran luonnon dokumentissa Savannin mullan alla sanotaan, että kaljurotta eli kaljumyyrikkö on ainoa nisäkäs, jonka yhteiskunta rakentuu kuningattaren ympärille. Tulee väkisinkin mieleen toinenkin nisäkäs, joka on ainakin menneisyydessä elänyt useinkin kuningatarten ympärille rakentuneissa yhteiskunnissa. Monesti kuningatar on toki ihmisyhteisössä ollut enemmän symbolinen ja korvattavissa oleva johtaja, vai pitäisikö puhua mieluummin arvojohtajasta. Kaljumyyriköillä kuningatar on ainoa lisääntymiskykyinen naaras yhteisössä, joten hänen tärkeytensä on hyvin konkreettinen. Todellista valtaa omaavilla ihmiskuningattarilla taas on ollut tapana jättää lisääntyminen muille. Kaljurottakuningatar puolestaan erittää hormonia, joka tekee toisista naaraista ja useimmista uroksista steriilejä.

Kuten todettiin, kaljumyyriköillä on muutakin yhteistä ihmisen kanssa kuin ulkonäkö. Ihmiset tosin eivät pysty suurentamaan nikamavälejään tahdonalaisesti ja tekemään itsestään täten muita suurempia kuten kaljurottakuningatar. Mutta kautta aikojen ihmishallitsijoillakin on ollut keinonsa pyrkiä esiintymään vaatteiden ja asusteiden avulla suurempina kuin ovat. Ja läskiähän voi aina kerätä, mikä ei kylläkään enää ole muodikasta. Mikä siinä muuten onkin, että julkisuuden henkilöitä ja muita jalustalle korotettuja tulee pitäneeksi todellista kookkaampina. Olenko se vain minä? Vai arvoperspektiivi?

Koko tekee (Taivaan) kuningattaren.

Kaljumyyriköille on dokumentissa annettu koko eläinkunnassa äärimmäisen poikkeava ominaisuus. Avaran luonnon mukaan ne eivät nimittäin tuntisi kipua. Wikipedia-sivulla puhutaan vain siitä, että ne eivät tunne kipua silloin, kun ne altistetaan hapolle tai kapsaisiinille (muista tilanteista ei siis ole puhetta). Toisin sanoen joku ihminen on tehnyt kokeita, joissa kaljurottien päälle kaadetaan happoa. Tämä taas kertoo enemmän ensimmäisestä kuin toisesta lajista. Näiden jyrsijöiden pitkäikäisyys (jopa 31 vuotta) asettaa epäilykseen väitteen täydellisestä kivuttomuudesta. Olennot tuntevat kipua, sillä se on merkki siitä, että jotain asiaa tulee välttää. Kivun aistiminen pitää lajin/yksilön elossa. Kaljurottia on ollut olemassa plioseenilta (ihan helvetin monta miljoonaa vuotta sitten) asti, siitä voinee päätellä jotain.

Esim. nämä ihmiset eivät tule elämään pitkään.

Jos kaljumyyrikkö tosiaan olisi tunnoton, mihin asemaan se päätyisi benthamilaisessa utilitaristisessa (eläinoikeus)etiikassa, jonka peruspilarina on oletus siitä, että henkilön kyky kärsimykseen tekee hänestä moraalisesti huomioonotettavan. Voisiko näille vahvasti sosiaalisille, solidaarisille (ruoka jaetaan tasan), poikkeuksellisin aistein varustetuille (maan värähdysten tunteminen, ilmanpaineen muutosten aistiminen silmillä) ja pitkäikäisille olennoille tehdä ihan mitä tahansa siinä tapauksessa, että ne eivät kärsi? Kysymys on tietysti turha, sillä ihmiset tekevät kaljumyyriköille joka tapauksessa ihan mitä tahansa. Kaljurotat nimittäin eivät (epä?)onnekseen voi sairastua syöpään, joten niitä käytetään sairauden tutkimiseen. Ja nähtävästi lukuisiin muihinkin kokeisiin.

Jeremy Benthamin muumioitu pää (ei oo vitsi).
Lue lisää, haluat kuitenkin.

Sitä paitsi, vaikkei eläin voisikaan tuntea kipua, se voisi luultavasti silti tuntea mielihyvää (kirjoitan myöhemmin Eläimellinen mielihyvä -kirjasta!). Utilitaristisessa moraaliteoriassa toiminnan tärkeimmäksi motiiviksi asetetaan kärsimyksen välttäminen, mutta mielihyväkään ei ole arvoton määre, päinvastoin, siihen tulee pyrkiä silloin kun (muiden) kärsimyksen voi välttää. Olisiko siis utilitaristisessa mielessä ok riistää kipua tuntemattomalta eläimeltä mielihyvä laboratorio-olosuhteissa, jos täten voitaisiin vähentää jonkun toisen eläimen kärsimystä? Kärsimykseen kykenemättömyyshän ei tarkoita kyvyttömyyttä tuntea mielihyvää. No mutta, kaljumyyrikkö nyt kuitenkaan ei ole tunnoton otus. Viileässä maan alla elävät karvattomat jyrsijät painautuvat nukkumaan toisiaan vasten. Se lämmittää ruumista (keho siis tuntee) ja epäilemättä myös mieltä.

Nukkumassa.

Avarasta luonnosta vielä hieman. Ohjelma on siistiytynyt viime vuosina, mikä johtuu muustakin kuin siitä, että päähenkilöiksi hyväksytään yhä useammin muitakin kuin (suur)petoja. Dramaturgia on ehkä vaihdettu tai sitten on muuten vaan todettu, ettei välttämättä ole kiinnostavaa tai varsinkaan kovin rehellistä näyttää pelkästään tappamista ja esittää luontoa yksinomaan julmana taistelukenttänä. En sano, ettei kuolemaa saisi näyttää, huomautan vain, että toisin kuin Juice (joka eli kuitenkin 56 vuotta) väitti, elämä on muutakin kuin kuolemista. Savannin mullan alla -jaksossa ei ollut kovin pahoja kohtia. Kunnes sitten kalliokäärme kävi kuristamassa emohiiren ja syömässä kaikki sen poikaset. Kohtaus oli erityisen järkyttävä kun sen katsoi syntymättömän lapsensa laskettuna päivänä, mutta kyllä sen pitäisi järkyttää kaikkia muitakin ihmisiä. Ei siksi, että kalliokäärme olisi paha tai tekisi jotain väärää, vaan siksi, että kokonaisen perheen väkivaltainen kuolema on tragedia, jollaisen kuuluu tuntua inhimillisesti ottaen pahalta. Tämä on sitten muuten tyystin eri asia kuin se, että ajateltaisiin, että tapahtuma on "luonnoton" tai väärin tai julma tai sen ei pitäisi tapahtua tai että kaikkien kalliokäärmeiden ja muiden lihansyöjien kuuluisi kuolla sukupuuttoon tai ryhtyä kasvissyöjiksi. Sanonpa vain, että täyspäisestä ihmisestä kuuluu tuntua pahalta nähdä tällaista. Samoin kuin täyspäisestä ihmisestä kuuluu tuntua pahalta kuulla sodan kauhuista ja siviileille (ja miksi aina puhutaan vain siviileistä, kärsivät sotilaatkin) aiheutetusta kärsimyksestä. Loppujen lopuksi sodan synnyttämä sadismikin on "luonnollista". Lukuisat psykologiset ja sitäkin lukuisammat tosielämän kokeet osoittavat, että julmuuteen kannustava ympäristö saa ihmisen toimimaan julmasti. Ihmisten ja muiden eläinten välillä on tässä kohtaa se merkittävä ero, että muut eläimet harvemmin luovat instituutioita, joissa julmuuteen joko eksplikoidusti tai rakenteellisesti kannustetaan.

Lapset ruokailevat.

Vierailuja kotimaisessa helvetissä

Päivystäessäni joulukuussa Naudan historian museossa paikalle saapui ryhmä eläinhoitajaopiskelijoita. Keksin, että minäkin haluan opiskella eläintenhoitajaksi, koska olen jo pitkään haaveillut tuotantoeläinten turvakodin perustamisesta. Todennäköisesti en tule tällaiseen ammatilliseen koulutukseen hankkiutumaan. Mutta Eveliina Lundqvistpa hankkiutui, ja vieläpä juuri edellä mainitusta syystä. Kokemuksistaan koulussa ja työharjoittelusta tuotantotiloilla hän kirjoitti Salaisen päiväkirjan eläintiloilta (Into 2014).

Eläinoikeuspuhetta (kirjallisuus, elokuvat, järjestöjen infomateriaali) syytetään usein kiihkomielisyydestä, vaikka kyse on yleensä vain siitä, että kerrotaan, miten asiat ovat. Kiihkomielisyyden vaikutelma syntynee vastaanottajassa, jonka mielestä on väärin väittää, että eläintuotannossa olisi mitään vikaa. Tällainen reaktio syntyy, vaikka väitettä ei edes eksplikoitaisi. Mikä onkin aivan oikein. Eläintuotannossa on vikaa, sen näkevät kuluttajat ja luultavasti tuottajatkin ja taatusti mainostajat aina kun eivät elele jossain fantasiamaailman perhetilautopiassaan ("perhetila" on ilmeisesti siis jotain muuta kuin kolhoosi, jossa viljelijät eivät ole sukulaisia?).

"Sika sumuisella niityllä" – Atria 2014

Lundqvistin kirja on erittäin henkilökohtainen, myös korostetusti: hän kirjoittaa kokeneensa asiat näin ja että joku muu olisi ehkä kokenut ne toisin. Lundqvist panee itsensä peliin. Silti (vai juuri siksi) kerronta on täsmällistä, voisi sanoa objektiivista. Kirjoittaja pyrkii löytämään liioittelua eläinoikeusjärjestöjen materiaalista ja vertaa niitä tilojen todellisuuteen (ja toteaa todellisuuden olevan vielä karumpi). Hänen lähtöajatuksenaan tuntuu olevan avoimuus, jopa broileritilalle hän lähtee sillä ajatuksella, että ehkeipä siellä olekaan niin kauheaa. Ymmärrän sen hyvin, ei kukaan eläinten ystävä halua nähdä, että elävät olennot kärsivät.

Porsitushäkki on Suomessa laillinen.
Kuva eläinsuojeluasiamiehen blogista.

Teoksesta on mediassa nostettu esiin sähköpiiskan tarpeeton(!) käyttö ja muut eläinten käsittelyssä tapahtuneet laittomuudet. Eläinsuojelulaki on jokseenkin viitteellinen ja helposti kierrettävissä (sekä huonosti valvottu), eikä kirjan tarkoituksenakaan ole paljastaa tilojen rikkomuksia. Sen sijaan Salainen päiväkirja eläintiloilta näyttää ennen kaikkea sen, mikä eläintuotannossa on lähtökohtaisesti moraalitonta. Eläintuotanto perustuu ideologiaan, jossa toinen olento nähdään vain oman hyödyn näkökulmasta. Taloudellisin perustein toiselta viedään oikeus vapauteen, hyvinvointiin, koskemattomuuteen ja lopulta elämään. Yleisöä ei lopulta järkytä sikalavideoissakaan eläinsuojelulain rikkomukset, vaan eläintilan normaali arki. Johon ilmeisesti pikkuhiljaa turtuu kun sitä kokee päivittäin, kuten Lundqvist huomioi.

Nämä perhetilalliset kaipaisivat kipeästi perheenlisäystä,
sillä he ovat tulleet taas hankkineeksi 50 000 lintua.

Salainen päiväkirja eläintiloilta kertoo eläinteollisuudesta asioita, joita ei normaalisti mainosteta, mutta joita tuotantopuolella ei todennäköisesti pyritä erityisesti peittelemään. Kymmenientuhansien yksilöiden broileritilat sijoittavat omaan krematorioon, koska siten on kätevintä hävittää sadat sairauksiin, epämuodostumiin ja onnettomuuksiin (kuusiviikkoisen elämän aikana) kuolleet linnut. Sikalassa pienimmät kuolleet porsaat viskataan lantakouruun, koska ne maatuvat kyllä. Munijakanat tapetaan kaasukammiossa. Eläinlääkärit harjoittelevat lehmien keinosiementämistä teurastamolla, koska ei ole väliä, jos teuraaksi menevä lehmä saa kohtutulehduksen tai vaurioituu muuten.

"Kukko sumuisella niityllä" – Atria 2014

Useimpien eläinten ainoa kosketus ulkoilman kanssa on hetki, jolloin ne siirretään teuraskuljetusautoon tai tapetaan pihalle. Silti mainonta keskittyy kehittelemään tarinoita perhetilojen ihmisistä, joilla ei muuta olekaan kuin aikaa puuhailla pikkufarmillaan, sekä vapaista ja onnellisista eläimistä. Mutta mitäs mä tiedän, tällainen luonnostavieraantunut.

Matkaraportti: Je suis dodo

Rooma – tuo keskiaikaan ja Pariisiin jotenkin liittyvä asia.

Löysin kamerasta joulukuisia Pariisin-kuviani ja muistin unohtaneeni raportoida kohteesta. Toisnäkökulmaisesti tarkasteltuna Pariisi oli ankea kaupunki, muita eläimiä näkyi lähinnä kuolleina. Jopa linnut tuntuivat karsastavan paikkakuntaa. Pääasiallinen kontaktini olivat varpuset ja pulut, joille syötin puolet seitanpurilaisestani jonkinlaisessa keskiaikapuistossa, jossa ilmeisesti kaikki kasvit olivat peräisin keskiajalta. Ja jossa oli myös historian kuuluisimman susiottoäidin patsas.

Eräässä puistossa oli runsaasti tällaisia klassistyyppisiä patsaita.
Pohdin pitkän aikaa, miksi jokaisella täytyy olla jonkinlainen
Jeesus-kruunu päässään. Kyseessä olivat pulupiikit.

Toisaalta en ihmetellyt mitään tyylittömyyttä sen jälkeen kun
olin nähnyt tämän jouluisen ryteikön.

Eläinpatsaita ei ollut paljon, mutta näkemäni edustivat sitäkin omituisempia eläinpatsauden tyylisuuntia.

Tämä urhea leijona on juuri tappanut strutsin.
Käytetty aihe ranskalaistaiteessa.

Toinen selitystä kaipaava teos löytyi eläintarhan läheltä.
Tässä alaston mies on nähtävästi hirttänyt karhunpennun
ja lapsen äiti käy miehen kimppuun. Mies on kuitenkin
ehtinyt iskeä puukon äitikarhun rintaan.

Luonnontieteellisessä museossa oli myös eräs väkivaltaisuudessaan hämmentävä kollaasi, jossa täytetty tiikeri hyökkää täytetyn intiannorsun selkään aikomuksenaan syödä norsulla ratsastavat ei-täytetyt, miimiset ihmiset. Selostuksen mukaan kyseessä oli rekonstruktio aidosta tilanteesta ja tiikeri oli juurikin se, joka tapauksessa oli ollut mukana. Voimme siis päätellä, mitä tiikerille tapahtui. Kolonialisti tappoi. Luonnontieteellinen museo oli kokonaisuudessaan aikamoinen pettymys. Erona Helsingin eläinmuseoon oli panostus uhanalaisiin lajeihin. Sukupuuttohuoneessa esiteltiin selvästi hyvin kauan aikaa sitten menehtyneiden yksilöiden täytöksiä. Monissa toteutus ontui enemmän tai vähemmän. Se saattoi olla suurimpana syynä sille, että huone oli varsin pimeä. Sukupuuttotilan aulassa naisääni kertoi olevansa dodo.

Tokikin sukupuuttohuoneen eläinten piti olla sellaisia,
joita on ollut olemassa vielä viimeisen parinsadan vuoden aikana.

Museossa kerrottiin myös siitä, miten ihminen hyödyntää muita lajeja. Asiaa ei esitetty mitenkään kriittisessä valossa.

Hänen vieressään oli krokotiili ja käsilaukku.

Pakko huomauttaa, että vain suurimmat tekstit, joita oli muutamia, oli käännetty englanniksi. Tästä pisteet Naudan historian museolle, jossa lähes kaikki aineisto oli saatavilla myös englanniksi. (Ja joku kehtasi huomauttaa, että olisi pitänyt olla ruotsiksikin.) Luulen, että Pariisin luonnontieteellisellä museolle on ollut kuitenkin hieman suuremmat resurssit kuin meillä.

Pariisi 0 –

Terike ja Laura 100

Ruuasta sen verran, että se oli ihan mitä sattuu. Vegaaneista paikalliset eivät kai olleet kuulleetkaan. Myös akuutti tarpeeni ostaa kengät, joissa ei ole nahkaa, herätti suurta hämminkiä butiikeissa.

Joulu Pohjoisnavalla.

Väike

Väikellä oli tapana juosta pieni spurtti ja käydä raapimassa pölkkyä aina hiekkalaatikkokäynnin jälkeen. Väike halusi nukkua tyynylläni ja nukkuikin. Jos yritin estää, nukahdettuani hän kyllä oli löytänyt tiensä siihen. Väike rakasti vaaleanpunaisessa rasiassa olevia herkkuja paitsi ei niitä, jotka olivat hyväksi hampaille. Myöskin miedosti tervantuoksuisia kelopuita Väike rakasti. Väike puhui unissaan niin että minun unissani puhe kuulosti ihmiskieleltä. Joskus sain sanoista selvää. Kuljetuskoppaan menemistä hän vastusti aina, mutta iän karttuessa vastustus muuttui ennemmin passiiviseksi vastarinnaksi. Väikellä oli vieno mau'untaääni, ja hän kuulosti monien ihmisten mielestä anteeksipyytävältä. Väiken otsassa oli Muhammedin M ja hänen kasvonsa näyttivät samalta kuin tiikerillä. Häntä oli ehkä joskus katkennut, sillä se vaikutti kummalliselta ja heilui kuin antenni Väiken tutkiessa jotakin. Mieluiten Väike leikki yksikseen, iäkkäänä hän oppi käyttämään aktivointipalloa, josta tulikin hyvin mieluisa. Aurinkoa ja lämpöä Väike rakasti. Talvella hän nautti kirkasvalolampusta ja patterista. Tutustuessamme Väike oli arka, mutta ajan myötä hän alkoi luottaa ihmisiin. Vauva kiinnosti Väikeä erityisesti ja hän halusi tarkastella sitä. Hän antoi lasten silittää itseään kunhan ne eivät huutaneet. Kovia ääniä Väike kammosi. Väike näytti epävarmalta liikkeissään, mutta pystyi suorittamaan isojakin loikkia kun unohti pohtia niitä liikaa. Maalla Väiken suosikkipaikka oli pitkään liinavaatekaappi, kunnes hän keksi isäni sylin. Kaikkein eniten Väike halusi olla lähellä.

Kukaan ei tiedä, missä ja milloin Väike syntyi. Se tiedetään, että hän tuli kadulta ja kävi erään perheen ja Muidugin luo taloksi joskus 2000-luvun vaihteessa. Ja että perhe luopui Väikestä ja Muidugista, ja sen jälkeen he elivät Tallinnan laidalla Varjupaik-nimisessä löytökodissa, kunnes Kissapartio toi heidät Suomeen 2003 ja he muuttivat minun luokseni. Väike ehti asua kanssamme seitsemässä eri kodissa ja vierailla lukuisissa paikoissa. Viimeisenä syksynään saaristossakin. Väiken sydän lakkasi lyömästä eilen iltapäivällä eläinlääkärin pöydällä.

Silloinkin kun Väike oli iso kissa, hän oli aina Pikkukissa.

Eläin-Sanomain metsätiedote

Ihminen riehui aseen kanssa metsässä

Ilveksiä vainonnut ihminen sai vammoja myös lantioon.

Karhu puolusti itseään metsässä sunnuntaina iltapäivällä Karstulassa Keski-Suomessa.

Kivijärveläinen keski-ikäinen ihmismies oli väkivaltaa tavoitelleen joukon mukana vainoamassa ilveksiä Karstulan Oinoskylällä, kun mies hyökkäsi jostain syystä karhun kimppuun kello kolmen aikaan.

Mies ehti laukaista haulikkonsa ja haavoittaa karhua. Hyökkäyksen syystä ei ole tarkkaa tietoa.

Poliisin mukaan karhu puri miestä lantioon ja kasvoihin, mutta miehen vammat eivät ole ilmeisesti yhtä vakavia kuin karhun.

Rikoskomisario Markku Latvala Sisä-Suomen poliisilaitokselta kertoo, että ihmiset ajoivat ilveksiä takaa koiran avulla. Mahdollista on, että koirakin on saanut karhun ärsyyntymään. Tietoa ei ole siitäkään, oliko karhu talvipesässään vai liikkeellä.

"Julkisuudessahan on ollut tietoja, että karhut ovat joutuneet vaihtamaan pesiä, kun pesät ovat kastuneet", Latvala kertoo.

Mies määrättiin mielentilatutkimuksiin. 

Latvalan mukaan miehestä ei kuitenkaan pitäisi koitua vaaraa sivullisille, koska välikohtaus tapahtui hyvin harvaan asutulla seudulla.

Helsingin Eläin-Sanomat

Rakkaudellista joulua

Eeva Kilpi kirjoitti Helsingin Eläinsanomiin joulurunon. Viimeiset virkkeet runosta kuuluvat näin:

Muistatteko itse

minne Jeesus syntyi?

Hän syntyi navettaan.

Lehmät odottavat

hänen paluutaan.

Hänhän ei saanut toteuttaa siellä

Vapahtajan kutsumustaan.

Myös Moby on tehnyt joulun alla ehkä liikuttavimman biisin ja videon ikinä.

Toisten historia toivottaa hyvää ja toiset huomioivaa joulua.

Myös paavi Franciskukselle, joka valitsi nimensä
tunnetun toisten miehen Franciskus Assisilaisen mukaan. 

Vuoden Kiila-palkinto Toisten Historialle

Lehdistötiedote. Julkaisuvapaa lauantaina 14.12. kello 19.00.

Vuoden Kiila -palkinto Terike Haapojalle ja Laura Gustafssonille
Vuoden Kiila -palkinto myönnetään tänä vuonna taiteilija Terike Haapojan ja kirjailija Laura Gustafssonille taiteellisesta hankkeesta Toisten historia.

Vuonna 2013 Kiila-palkinnon myöntämisperusteissa painottuvat monitaiteellisuus, ekologinen ajattelu ja yhteiskunnalliset vaihtoehdot.

Toisten historia avaa uusia reittejä ajatella ja luo lisäksi tuoreen ja terävän näkökulman nykyhetken polttaviin kysymyksiin, kuten eläinten oikeuksiin sekä ihmisen ja muiden eläinlajien suhteisiin. Toisten historia kyseenalaistaa maailmankuvamme, historiamme ja identiteettimme. Se pakottaa katsomaan ympäristön tuhoamista silmästä silmään, mutta samalla se nostaa esiin uusia mahdollisuuksia selviytyä.

Naudan historian museo on ensimmäinen osa Toisten historia -hanketta. Projektin tarkoitus on rakentaa vaihtoehtoinen historia, jonka kautta tarkastellaan maailmaa, kulttuuria, ihmisyyttä ja eläimyyttä. Hanke pyrkii eläytymään ja avaamaan ei-ihmisen, eläimen eli toisen lajin edustajan näkökulman todellisuuteen.
Vuoden Kiila on vuosittain jaettu tunnustus merkittävästä taiteellisesta urasta tai saavutuksesta taiteen, kulttuurin ja yhteiskuntaelämän saralla. Palkinto on myönnetty vuodesta 1979 lähtien kaikkiaan 32 kertaa. Palkittujen joukossa on muun muassa kirjailijat Hannu Salama ja Rosa Liksom, teatteriohjaaja Kristian Smeds, säveltäjä Kalevi Aho ja animaatiotaiteilija Katariina Lillqvist. Viimeksi toissa vuonna palkinto myönnettiin kulttuurilehti Kaltiolle.

Aiemmat Kiila -palkitut: http://kiila.eu/?page_id=118



Toisten Historia kiittää tunnustuksesta.Toisten Historiahan ei tarkkaan ottaen ole meidän hankkeemme. Toisten historia on maailmassa oleva asia, jonka olemassaoloon me olemme vain havahtuneet. Siksi voisi ajatella tämän tunnustuksen kuuluvan kaikille niille, jotka ovat omalla työllään tehneet tuon havahtumisen mahdolliseksi, sekä niille, joiden historiasta on kyse. Tunnustus kuuluu siis ainakin seuraaville: Markus Seppälä, Janne Vasama, Perttu Sinervo, Laura Tamminen, Mia Kivinen, Noora Geagea, Anna-Roosa Länsipuro, Arttu Kurttila, Outi Herrainsilta, Ulla Taipale, Janne Vuorinen, Antti Nylén, Anni Sinnemäki, Paula Vesala, Leena Krohn, Kaj Chydenius, Juha Suomi, Kari Elo, Satu Raussi, Jarmo Juga, Taija Kaarlenkaski, Pietu Pietiäinen, Berta & Regina, Zodiak, Faba, Koneen Säätiö, Taiteen Edistämiskeskus, Oikeutta Eläimille, Animalia, Perttu Saksa, Eija-Liisa Ahtila, Tuija Kokkonen työryhmineen, Toisissa Tiloissa, Leea Klemola, Elisa Aaltola, Kessu, 1,2 miljardia nautaa ympäri maailman, sekä sadat miljoonat muut, joiden mainitsemiseen tässä ei riitä serveritila. Toisten Historia tulee sitä enemmän näkyväksi, mitä useampi sen katsomiseen osallistuu. Toivotamme siis kaikki mukaan toisten historian jakamiseen!

Uutisnauta

Media kiinnostui Naudan historian museosta. Tässä netistä löytyneitä poimintoja.

Helsingin Eläinsanomat: Taiteilijat innostuivat naudan historiasta
Yle: Historiaa lehmän silmin
Nyt-Liite
Kansan Uutiset: "Ihminen on tuhonnut naudan historian"
Oikeutta eläimille: Naudan historia pääsi museoon
Kirkko&Kaupunki: Naudan historia pääsi museoon
Cult24: Uusi helsinkiläinen museo esittelee nautojen historiaa ja kulttuuria
Metro: Lehmille avataan oma museo Helsinkiin

Terve tuloa

Naudan historian museon avajaistunnelmia

Naudan historian museo avasi ovensa juhlallisissa tunnelmissa. Suurhanke keräsi paikalle suorastaan väkijoukon. Kaikki kuvat © Noora Geagea

Yleisö Nylénin puheen äärellä 

Ovien auetessa henkilöt tungeksivat kuin mullilauma. 

Aika ennen historiaa -sali

Ihmisen äärellä

Oikealla Joplinin sukupuu.

Taustalla tietoa alkuperäiskansoista ja näiden ympäristöstä. 

Vastuuhenkilöiden tervetuliaissanat

Kunniavieras, kyyttöjen pelastaja, kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä 

Istumassa toinen kunniavieras, professori Kalle Maijala

Antti Nylén. "Hyvät ihmiset. Pahat ihmiset."

Taustalla illan mahtavasta levymusiikkitarjonnasta vastannut dj levy. 

Paula Vesala ja "Laulu lehmästä".

Henkilöt saivat lahjaksi rehua

Vasemmalla kumppanilajit, taustalla rodunjalostus-sali

Aikamatka aikaan ennen ihmistä.

Kansanedustaja Anni Sinnemäen juhlapuhe. Taustalla Paula. 

Anni ja Antti.  

Viimeiset juhlijat poistuivat valomerkin aikaan eli puoli kaksi.
Kiitos esiintyjille, ihmisille, eläimille, syöjille ja juojille!