Näytetään tekstit, joissa on tunniste tutkimusretki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tutkimusretki. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. tammikuuta 2014

Matkaraportti: Je suis dodo

Rooma – tuo keskiaikaan ja Pariisiin jotenkin liittyvä asia.
Löysin kamerasta joulukuisia Pariisin-kuviani ja muistin unohtaneeni raportoida kohteesta. Toisnäkökulmaisesti tarkasteltuna Pariisi oli ankea kaupunki, muita eläimiä näkyi lähinnä kuolleina. Jopa linnut tuntuivat karsastavan paikkakuntaa. Pääasiallinen kontaktini olivat varpuset ja pulut, joille syötin puolet seitanpurilaisestani jonkinlaisessa keskiaikapuistossa, jossa ilmeisesti kaikki kasvit olivat peräisin keskiajalta. Ja jossa oli myös historian kuuluisimman susiottoäidin patsas.
Eräässä puistossa oli runsaasti tällaisia klassistyyppisiä patsaita.
Pohdin pitkän aikaa, miksi jokaisella täytyy olla jonkinlainen
Jeesus-kruunu päässään. Kyseessä olivat pulupiikit.
Toisaalta en ihmetellyt mitään tyylittömyyttä sen jälkeen kun
olin nähnyt tämän jouluisen ryteikön.
Eläinpatsaita ei ollut paljon, mutta näkemäni edustivat sitäkin omituisempia eläinpatsauden tyylisuuntia.
Tämä urhea leijona on juuri tappanut strutsin.
Käytetty aihe ranskalaistaiteessa.
Toinen selitystä kaipaava teos löytyi eläintarhan läheltä.
Tässä alaston mies on nähtävästi hirttänyt karhunpennun
ja lapsen äiti käy miehen kimppuun. Mies on kuitenkin
ehtinyt iskeä puukon äitikarhun rintaan.
Luonnontieteellisessä museossa oli myös eräs väkivaltaisuudessaan hämmentävä kollaasi, jossa täytetty tiikeri hyökkää täytetyn intiannorsun selkään aikomuksenaan syödä norsulla ratsastavat ei-täytetyt, miimiset ihmiset. Selostuksen mukaan kyseessä oli rekonstruktio aidosta tilanteesta ja tiikeri oli juurikin se, joka tapauksessa oli ollut mukana. Voimme siis päätellä, mitä tiikerille tapahtui. Kolonialisti tappoi. Luonnontieteellinen museo oli kokonaisuudessaan aikamoinen pettymys. Erona Helsingin eläinmuseoon oli panostus uhanalaisiin lajeihin. Sukupuuttohuoneessa esiteltiin selvästi hyvin kauan aikaa sitten menehtyneiden yksilöiden täytöksiä. Monissa toteutus ontui enemmän tai vähemmän. Se saattoi olla suurimpana syynä sille, että huone oli varsin pimeä. Sukupuuttotilan aulassa naisääni kertoi olevansa dodo.
Tokikin sukupuuttohuoneen eläinten piti olla sellaisia,
joita on ollut olemassa vielä viimeisen parinsadan vuoden aikana.
Museossa kerrottiin myös siitä, miten ihminen hyödyntää muita lajeja. Asiaa ei esitetty mitenkään kriittisessä valossa.
Hänen vieressään oli krokotiili ja käsilaukku.
Pakko huomauttaa, että vain suurimmat tekstit, joita oli muutamia, oli käännetty englanniksi. Tästä pisteet Naudan historian museolle, jossa lähes kaikki aineisto oli saatavilla myös englanniksi. (Ja joku kehtasi huomauttaa, että olisi pitänyt olla ruotsiksikin.) Luulen, että Pariisin luonnontieteellisellä museolle on ollut kuitenkin hieman suuremmat resurssit kuin meillä.
Pariisi 0 –

Terike ja Laura 100
Ruuasta sen verran, että se oli ihan mitä sattuu. Vegaaneista paikalliset eivät kai olleet kuulleetkaan. Myös akuutti tarpeeni ostaa kengät, joissa ei ole nahkaa, herätti suurta hämminkiä butiikeissa.
Joulu Pohjoisnavalla.


maanantai 8. heinäkuuta 2013

Toisten Eurooppa osa 1: leijonakuningas ja köyhä kettu

Kesä on oivaa aikaa käydä tutkimassa vieraiden maiden eläinmeininkejä. Tämä oli hei AASINsilta. Vierailin Tukholmassa, Berliinissä sekä Venetsiassa, josta löysin biennaalitaiteilijan (tästä lisää myöhemmin). Muutoin seuranani oli aina yhtä kärsivällinen Toisten mies, jonka löytämistä eläinystävällisistä ruokailumahdollisuuksista niin ikään reportaashi myöhemmin.

Tukholman Kungsträdgårdenisa.
Aloitetaan matkan perkaaminen kaupunkikuvasta.

Bisseilvekset.
Lovecats.

Sekä Tukholma että Venetsia ovat pullollaan leijonapatsaita. Usein nämä urosleijonat olivat luonteeltaan hyvin graafisia. Emme mene yksityiskohtiin (niitäkin kyllä jostain syystä oli filmille yritetty tallentaa). Venetsiasta Terike löysi yhden (1) naarasleijonan, jonka tekijä tosin tuskin oli koskaan nähnyt moista otusta, sen verran kummalliset olivat mittasuhteet. Voi tietysti olla, ettei perspektiiviä ollut vielä keksitty tätä veistosta väännettäessä.

Neiti Leijona keskellä ylivalottuneena.
Meidän betoniporsaat ovat Ruotsissa betonileijonia.
Minua katsotaan alhaaltapäin.

Berliini, joka on välttynyt kuninkaallisilta sun muilta ruhtinailta viimeisen sadan vuoden ajan, on valinnut symbolikseen maantieteellisesti realistisemman eläimen eli karhun.
Word.

Berliinin Mauerparkista asuu useampiakin eläinpatsaita. Tällainen patsaspuisto olisikin hyvä vaihtoehto eläintarhalle. Vierailin Berliinin Zoossa kymmenisen vuotta sitten. Kokemus oli hyytävä. Terraarioon vangitun gorillan katse ei ole vieläkään jättänyt rauhaan. Niin kuin ei tietenkään pidäkään tapahtua syyttömänä tuomitun elinkautisvangin ollessa kyseessä. Ai Weiweikin sai Venetsian biennaalissa kaksi näyttelypaikkaa ja hänet sentään vapautettiin jo parin kuukauden vankeuden jälkeen. Entä muut ihmisapinat, kysyn vaan.

"Kolme mursua"
Elävä Knut.
Nämä näin viime reissulla, mutta paikka oli muistaakseni Mauerpark.

Omaksi suosikikseni kaikista patsaiksi ikuistetuista henkilöistä nousi Laura Fordin koditon kettu, Rag and Bones with Blanket vuodelta 2009. Veistos sijaitsi Tukholman keskustassa, suhteellisen lähellä kuninkaanlinnan pompöösejä kivesleijonia. Mielestäni juuri vaatetuksen tuoma hienoinen antropomorfismi luo patsaaseen samaistuttavuutta nimenomaan eläimenä (samaistun siis kettuun, en johonkin, mitä se symboloi). On helpompi kuvitella kaikenlaisten metsäneläinten asema ihmisten hallinnoimissa valtioissa kun näkee tällaisen pienen rääsyisen otuksen kadunkulmassa. Kuten romanikerjäläiset myös villieläimet ovat kaupunkien (maakunnista puhumattakaan) lainsuojattomia. Silti jokaisella on oma persoonansa ja koskettava tarinansa. Kaupunki, jossa kotikoirille järjestetään juomamahdollisuuksia ravintoloissa, on hyvin erilainen paikka metsästä pakolaiseksi lähteneelle ketulle.



Live-toisia edustivat kaikissa kaupungeissa lähinnä koirat, pulut (joka paikassa parittelemassa), lokit (käyttäytyivät hyvin), varpuset (Mauerparkissa poikkeuksellisen lihavia telaketjuvarpusia) ja Tukholmassa muutamat hevoset sekä Venetsiassa pari arkaa kissaa. Berliiniläiset koirat ja heidän kumppaninsa näyttävät ottavan ihastuttavan rennosti.

Kirpparikoira.
Berliinissä on vaarallista.

Berliiniläisissä lasitaloissa huomasimme ilahduttavan yksityiskohdan. Pikkulintujen varoitukseksi lasiin oli liimattu petolintujen kuvia. Tällainen käytäntö pitäisi ottaa käyttöön myös Suomessa. Eritoten lintuja surmaavassa Sanomatalossa! NYT.

Nerous!
Jotkut osasivat järjestää fasiliteetteja itselleen, kuten tämä suihkusta nauttiva pulu.
Tämä korppi kutsui ihmisiä apteekkiin.
Mikä haaskansyöjälle hyvin sopiikin.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Kuvareportaashi Emmasta

Kävin tsekkaamassa Emman Toisten miehen kanssa viikonloppuna. Terike ei ollut mukana, joten tää on nyt aika asiallinen raportti. Lisäksi ulkona oli lämmin ja halusin mennä juomaan siideriä, joten kontemplointiin oli vähemmän aikaa. Kaikesta päätellen Emmassa oli kuitenkin jokin eläinmeininki päällä, joten ihan relevanttia tsekata ja kommentoida ainakin kuvat!
Italialaisen Mimmo Paladinon Järjen tuolla puolen.
Pienet linnut ovat kokoontuneet auliin (tai lamaantuneen) ihmisen päälle.
Villu Jaanisoon Second Wave -installaatiossa kivet
rupesivat liikkumaan. Se oli yllättävän häiritsevää.
Otin videonkin, mutta siinä näkyy vain oma liikkumiseni.
Tämä henkilö on vastuussa siitä Viikin autonrengasgorillasta!
Siinäpä virtsaava gorilla Ismo Kajanderin teoksesta
Still going strong. Jo vain!
Pommin alle jäänyt kyyhky. Sota ja rauha in yer face.
Lammas nimeltä Albert Ismo Kajanderin
saman nimisessä pommi-installaatiossa.
Perhosia. En tiedä, kenen teos, oiskos vielä Kajanderia.
Juhani Linnovaaran Hiljaisuuden kuuntelija (osa maalauksesta).
Anu Tuomisen paperileikkauksissa Salkopavun itäminen,
Vaivaiskoivu (luonnollisessa koossa) ja Kolme sorsaa.
Jussi Heikkilän Alkulintu.
Heikkilän toinen lintu.
Tämän teoksen nimi on Rubiinisatakieli. Kuten huomaatte, kuvasta ei saa mitään selvää.
Vasemmalla on häkki, keskellä jokin rautalankasoiro ja oikealla ylhäällä lintu, jonka kaulassa on rubiini.
Tuliko subliimi?
Yksityiskohta Veikko Hirvimäen Muistikuvia-kokonaisuudesta.
Kaisu Koiviston "Sisuksen anatomiasta" on tehty lehmänsarvista.
Elina Merenmiehen Koira oli Punainen-näyttelyssä.
En tiedä, minusta siinä on kivekset.
Risto Suomen maalaukset ovat kivoja. Tässä High tide ei häiritse kirahvia.
Vanha kunnon Mimmo on tehnyt Hevosen,
jolla on pallo jalassa ja toinen kaulan vieressä.
Per Maningin videossa Hevonen on synnytyspuuhissa.
Per Maningilla oli myös nautavideo ja tietenkin noita muotokuvia,
joista ei oikein osaa sanoa muuta kuin että hienoja ovat.
Toisten mies jälleen hyvässä seurassa.

(Tämä ei ole taidetta.)


sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Lilluminaatti

Vietimme Toisten historia -viikonloppua Vantaan Flamingossa. Suunnittelimme syksyn ohjelmistoa ja laskimme vesiliukumäistä. Flamingoon päädyimme tietysti nimen perusteella. Tiedustelin hotellista, haluaisivatko he antaa meille alennusta kun tällä tavalla kunnioitamme läsnäolollamme. Heillä oli kuitenkin ilo tarjota vain täysin normaalihintaista kylpyläpakettia, minkä lisäksi toisen henkilön olisi pitänyt maksaa kylpylästä erikseen, aikamoinen paketti siis. Joka lisäksi tulee kalliimmaksi kuin ostaa perushuone ja kahdelle hengelle kylpyläpääsy. Tiedoksenne.

Kuvia ei nyt juurikaan ole, tämä oli tällainen asiallinen reissu. Sitä paitsi ketään toislajisia paikalla ei ollut. Paitsi ehkä bakteereja, joita oli varmaan poikkeuksellisen paljon. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen että kaikkien ihmisten kaikki palaverit ym. kannattaisi pitää rentouttavissa olosuhteissa, koska rentoutuessa luovuus lähtee paremmin liikkeelle.

Syksyllähän aiomme toteuttaa ensimmäisen ison taiteellisen hankkeemme eli Nautojen historian museon. Kyseessä on diptyykki, eli kahdessa eri paikassa on samanaikaisesti museo/näyttely olemassa. Koska emme vielä omista vakituista tilaa, käytämme vuokratiloja. Voi siis olla, että museo tulee olemaan hyvin lyhytikäinen. Parasta tietysti olisi, jos museoita voisi myöhemmin kuljettaa eri paikkoihin. Lisäksi pyrimme museon yhteyteen saamaan aikaan nautojen kulttuurihistoriaa avaavan kirjan.

On uskomatonta, miten hienosti tämä projekti on lähtenyt etenemään. Suuret kiitokset kaikille tukijoille, niin taloudellisille kuin henkisillekin. Kunpa vielä aiheemme, inspiraatiomme ja kohteemme eli eläimet, saisivat tästä kaikesta jotain todellista hyötyä. Loppujen lopuksihan tämäkin projekti pyrkii lisäämään hyvyyttä ja vähentämään pahuutta (uskon, että onnistuneen taiteen voi määritellä näin). Toivon, että toisten eläinten näkökulmaa esiintuomalla saisi ihmiset ymmärtämään, ettemme ole niin erilaisia. Kotimatkalla nähtiin mustarastas, joka oli tajunnut, että äänen voimistamiseksi kannattaa luritella kaikuvassa alikulkutunnelissa. Ei ole ensimmäinen mieshenkilö, jolle tämä on tullut mieleen.

Suurin ero meidän ja heidän välillä on kai siinä, että ihminen on onnistunut luomaan uuden luonnonvoiman, talouden. Tämän voiman mahti on suuri uhka kaikelle elämälle. Talous ei voi synnyttää eläviä olentoja, kasvattaa sellaisia tai rakastaa. Silti toistuvasti saa huomata, että jos jotain asiaa ei voi puoltaa taloudellisilla seikoilla, sen ajaminen on epätoivoista. Eläimet ja monet ihmisetkin on orjuutettu taloudellisen voiton ja kasvun nimissä kokemaan sellaisia hirvittävyyksiä, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. En usko, että sen tarvitsisi olla niin. Mutta en tiedä, voiko kukaan enää kontrolloida taloutta, mikä ja mitä kaikkea se sitten ikinä onkaan.

Lopuksi, jotta totuus ei unohtuisi, hieman arviointituloksia Flamingon-retkeltä. Seuraavat asiat saivat arvosanaksi paskan: hotellin info-tv (sitä ei ollut), Gunther von Haagens (pervertikkopaska), vantaalainen maisema päiväsaikaan sekä Minna Parikan kengät.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Missä mä oon

Osallistuin tänään EMMAn järjestämään Per Maningin valokuvista ilmeisesti inspiraationsa saaneeseen Jokainen kuva on omakuva -seminaariin. Terike ei päässyt, joten tästä postauksesta tulee luultavasti aika asiallinen. Seminaarin ohjelmassa oli niin paljon eläinaiheita, että siellä käyminen tuntui relevantilta. Aiommehan itsekin pitää seminaareja, jopa konferensseja, Toisten historia -projektissa. Paikalla oltiin, tai siis olin, jotenkin tässä tulee aina käytettyä jonkinlaista passiivia, näin ollen myös ottamassa oppia puitteista.
Per Maningin Hylje numero 4

Seminaarin ohjelma näytti tältä:


9.30    Keskusteluja ilman kieltä – eläinkouluttajan työstä, Tuire Kaimio, eläinten kouluttaja, tietokirjailija
10.30  Rinnakkaiseloa? - lemmikki ja ihminen, Seppo Turunen, professori, tietokirjailija
11.30.-12.30 LOUNAS(omakustanteinen)
12.30   Ihminen hallitsee ravintoketjua – voivatko tuotantoeläimet hyvin?, Satu Raussi, Eläinten hyvinvointikeskuksen johtaja
13.30   Miksi välittää? Mikä on tärkeää eläinten oikeuksissa? Micaela Morero, biologianopettaja ja eläinsuojelija
14.15-14.45 KAHVI
14.45   Sisälle ihmisen mieleen ja kehoon – miten luoda ihmishahmo ja rooli? Liisa Mustonen, ohjaaja-käsikirjoittaja ja näyttelijä
15.20   Minun katseeni näkyväksi muissa, Nelli Palomäki, kuvataiteilija

Per Maningin Lehmä

Kaimio puhui eläinten (ele)kielen opettelusta, lajien välisistä (ja sisäisistä) kohtaamisista ja kommunikaatiosta ilman sanoja sekä palkitsemisen kautta opettamisesta. Hän on mm kouluttanut eläinnäyttelijöitä. Minulle oli uutuus, että elokuvassa voi olla jopa 70 eri esittäjää per roolihahmo, kuten oli ollut Myrsky-elokuvassa (ja kaikki erittäin haasteellisesti koulutettavia kaukasianpaimenkoiria???). Miettikää, mikä haloo siitä nousisi, jos ihmisten kanssa meneteltäisiin samoin. Ai niin, stunt-kohtauksissahan menetelläänkin.  Niin ja kahden miehityksen teatterijutuissa. No mutta tämä johtuu siis siitä, että eläimen täytyy olla halukas esiintymään. Ilman kunnollisia taukoja innokkuus tietysti vähenee. Saaliseläimillä on pidempi pinna tässä suhteessa kuin saalistajilla. Eläimen täytyy myös saada tauoilla levätä asianmukaisissa olosuhteissa tai puuhata muuta mielekästä. Tämä on ihan kohtuullista, sillä eläinnäyttelijöille elokuvan teon uskomaton pitkäpiimäisyys ei tuo rahapalkkiota sen enempää kuin narsistista tyydytystäkään. Kaimio myös esitteli, miten saa vaikkapa opetettua kissan olemaan inhoamatta vauvaa.
Eräs Myrskyn esittäjistä sekä elokuvaohjaaja.

Professori (emeritus?) Seppo Turunen puhui ihmisten lemmikkisuhteesta ja sen vääristymistä. Vähän pisti korvaan kun hän puhui eläinsuojelijoista ikään kuin jonain käsittämättömänä alalajina, vaikka luulisin hänen jakavan monia eläinsuojelullisia asenteita. Hän myös kritisoi näitä eläinsuojelijoita siitä, että usein heillä on lemmikki ja varsinkin vielä joku jalostettu otus. Tämä on ärsyttävän yleistävä harhakäsitys. Varmasti useilla eläinsuojelijoilla (alan itsekin jankata tuota sanaa) on lemmikkejä, mutta eiköhän monet niistä ole ns. pelastettuja. Eläinsuojelijan kritisoiminen tekopyhäksi lemmikin vuoksi on sama kuin eläinsuojelijan kritisoiminen siitä, että hänellä on meikkiä (jos muistatte sen yhden äijelin maatalousmessuilta). Lemmikit voivat olla adoptoituja ja meikit eläinkokeettomia + vegaanisia. Haloo. No, Turunen oli ihan symppis. Häneltä opin "söpön" määritelmän: ihmiset pitävät söpöinä lyhytkalloisia eläimiä, koska ne vaikuttavat pennuilta ja muistuttavat ihmistä itseään. Söpöydestä eläintä palkitaan hengitysvaikeuksilla ja kallon epämuodostumilla.
Too cute to breathe.

Satu Raussia meidän on pitänyt jo pitkän aikaa haastatella hänen mittavasta lehmätietoudestaan. Hän oli puhumassa tuotantoeläinten hyvinvoinnista ja Eläinten hyvinvointikeskuksesta, jossa hän on tutkijana. EHK on instanssi, joka tarjoaa tietoa vanhalle Beelsebubille. Kuten on viimeaikojen uutisista huomattu, tätä informaatiota varmasti suuresti kunnioitetaan. EHK perustaa käsityksensä eläinten hyvinvoinnista eläinten omaan kokemukseen. Kyseessä on muutakin kuin terveys ja ehdottomasti muutakin kuin tuotos, johon eläin yltää. Turkin hyvä kunto ei ole tae ketun hyvinvoinnista. Henkilö on sillä tavalla jalostettu, että hän pystyy äärimmäisessä pahassaolossakin tuottamaan puolivuotisen elämänsä aikana kiiltävän turkin. Mikäli maatalousalalla ei suvaittaisi siellä nyt vallitsevaa megalomaanista älyllistä epärehellisyyttä, tällaisia väitteitä tuskin enää kuultaisiinkaan.
Hyvinvointi on vapautta olla joutumatta talvitakin hupunreunukseksi.

Seuraavat faktat eläintuotannosta olivat minulle uusia: broilerit kerätään halleista koneellisesti tai tähän työhön erikoistuneet ihmiset käyvät keräämässä ne, virikekanala tarkoittaa häkkikanalaa ja vasta tänä vuonna Suomessa astui voimaan laki, joka kieltää pitämästä emakkoja jatkuvasti porsitushäkissä. Siis tänä vuonna?! Koko aikaa?! Mitä helvettiä? Toisin sanoen aikaisemmin tämä on ollut luvallista. Ja kuten tiedetään, se mikä Suomessa ei ole laitonta, se on laillista. Ja se mikä on laillista, on oikein. Näin ainakin Kristillisdemokraattien moraaliopin mukaan. Porsitushäkithän on keksitty siksi, ettei emakko rojahtaisi possujen päälle ja liiskaisi niitä vasten betonilattiaa. Tutkimusten mukaan porsaskuolleisuus on kuitenkin yhtä suurta myös vapaassa porsimisessa. Raussin mukaan luonnossa emakko rakentaisi pesän, joka suojaisi porsaita, vaikka ne joutuisivatkin emon alle.
Lapsivuode.

Päivä kulki yhä kauemmas Per Maningista. Seuraavana puhui Micaela Morero eläinten suojelemisesta ja oikeuksista. Arvostin hänen pointtiaan siitä, että eläinten oikeuksia voi puolustaa, vaikkei eläimistä niin pitäisikään: onhan ihmisoikeuksienkin kannattaminen itsestäänselvyys, vaikka se tarkoittaa, että myös kaikki ärsyttävät tyypit saavat näin ollen samat oikeudet.
Nelli Palomäki: Iga ja Puszek

Kahvipaussiin mennessä olin unohtanut, että seminaari edes liittyi mihinkään taidejuttuihin. Viimeiset puhujat Liisa Mustonen ja Nelli Palomäki palauttivat tämän mieleen. Heidän osuutensa eivät liittyneet eläimiin, mutta kylläkin luottamukseen ja toisen kohtaamiseen. Palomäki piti hienon loppupuheenvuoron siitä, miten jokaisen pitäisi seistä jonkin arvon takana. Että perhe tai avioliitto ei riitä. Jos ihminen tosiaan katsoo olevansa jotenkin erityinen laji muiden joukossa, hänellä on oltava jotain tärkeää, minkä vuoksi taistella.
Per Maningin Pöllö

Mitäpä tästä oppisimme. Niin kuin Liisa Mustonen sanoi, aiheen pitää olla läsnä jokaisessa kohtauksessa. Itse en niinkään ole näitä aihelähtöisiä ihmisiä, mutta kyllähän aiheen artikuloiminen tällaisessa koko päivän seminaarissa olisi ihan hyvä. Ehkä? Vai olemmeko vain tottuneet sellaiseen. En tiedä. Huomasin itse vähän hämmentyväni kun puhe siirtyi eläinoikeusfaktasta teatteriohjaamiseen ilman mitään välivaihetta. En sitten tiedä, oliko eläin varsinainen aihe ensinnäkään tässä seminaarissa. Rivien välistä ja ihan suoraankin tuli paljon asiaa toisen kohtaamisesta, oppimisesta ja ymmärtämisestä. Se (ja sen poissaolo) on juuri keskeinen käsite ihmisen ja muiden eläinten suhteessa.