Toisten Eurooppa osa 1: leijonakuningas ja köyhä kettu

Kesä on oivaa aikaa käydä tutkimassa vieraiden maiden eläinmeininkejä. Tämä oli hei AASINsilta. Vierailin Tukholmassa, Berliinissä sekä Venetsiassa, josta löysin biennaalitaiteilijan (tästä lisää myöhemmin). Muutoin seuranani oli aina yhtä kärsivällinen Toisten mies, jonka löytämistä eläinystävällisistä ruokailumahdollisuuksista niin ikään reportaashi myöhemmin.

Tukholman Kungsträdgårdenisa.

Aloitetaan matkan perkaaminen kaupunkikuvasta.

Bisseilvekset.

Lovecats.

Sekä Tukholma että Venetsia ovat pullollaan leijonapatsaita. Usein nämä urosleijonat olivat luonteeltaan hyvin graafisia. Emme mene yksityiskohtiin (niitäkin kyllä jostain syystä oli filmille yritetty tallentaa). Venetsiasta Terike löysi yhden (1) naarasleijonan, jonka tekijä tosin tuskin oli koskaan nähnyt moista otusta, sen verran kummalliset olivat mittasuhteet. Voi tietysti olla, ettei perspektiiviä ollut vielä keksitty tätä veistosta väännettäessä.

Neiti Leijona keskellä ylivalottuneena.

Meidän betoniporsaat ovat Ruotsissa betonileijonia.

Minua katsotaan alhaaltapäin.

Berliini, joka on välttynyt kuninkaallisilta sun muilta ruhtinailta viimeisen sadan vuoden ajan, on valinnut symbolikseen maantieteellisesti realistisemman eläimen eli karhun.

Word.

Berliinin Mauerparkista asuu useampiakin eläinpatsaita. Tällainen patsaspuisto olisikin hyvä vaihtoehto eläintarhalle. Vierailin Berliinin Zoossa kymmenisen vuotta sitten. Kokemus oli hyytävä. Terraarioon vangitun gorillan katse ei ole vieläkään jättänyt rauhaan. Niin kuin ei tietenkään pidäkään tapahtua syyttömänä tuomitun elinkautisvangin ollessa kyseessä. Ai Weiweikin sai Venetsian biennaalissa kaksi näyttelypaikkaa ja hänet sentään vapautettiin jo parin kuukauden vankeuden jälkeen. Entä muut ihmisapinat, kysyn vaan.

"Kolme mursua"

Elävä Knut.

Nämä näin viime reissulla, mutta paikka oli muistaakseni Mauerpark.

Omaksi suosikikseni kaikista patsaiksi ikuistetuista henkilöistä nousi Laura Fordin koditon kettu, Rag and Bones with Blanket vuodelta 2009. Veistos sijaitsi Tukholman keskustassa, suhteellisen lähellä kuninkaanlinnan pompöösejä kivesleijonia. Mielestäni juuri vaatetuksen tuoma hienoinen antropomorfismi luo patsaaseen samaistuttavuutta nimenomaan eläimenä (samaistun siis kettuun, en johonkin, mitä se symboloi). On helpompi kuvitella kaikenlaisten metsäneläinten asema ihmisten hallinnoimissa valtioissa kun näkee tällaisen pienen rääsyisen otuksen kadunkulmassa. Kuten romanikerjäläiset myös villieläimet ovat kaupunkien (maakunnista puhumattakaan) lainsuojattomia. Silti jokaisella on oma persoonansa ja koskettava tarinansa. Kaupunki, jossa kotikoirille järjestetään juomamahdollisuuksia ravintoloissa, on hyvin erilainen paikka metsästä pakolaiseksi lähteneelle ketulle.

Live-toisia edustivat kaikissa kaupungeissa lähinnä koirat, pulut (joka paikassa parittelemassa), lokit (käyttäytyivät hyvin), varpuset (Mauerparkissa poikkeuksellisen lihavia telaketjuvarpusia) ja Tukholmassa muutamat hevoset sekä Venetsiassa pari arkaa kissaa. Berliiniläiset koirat ja heidän kumppaninsa näyttävät ottavan ihastuttavan rennosti.

Kirpparikoira.

Berliinissä on vaarallista.

Berliiniläisissä lasitaloissa huomasimme ilahduttavan yksityiskohdan. Pikkulintujen varoitukseksi lasiin oli liimattu petolintujen kuvia. Tällainen käytäntö pitäisi ottaa käyttöön myös Suomessa. Eritoten lintuja surmaavassa Sanomatalossa! NYT.

Nerous!

Jotkut osasivat järjestää fasiliteetteja itselleen, kuten tämä suihkusta nauttiva pulu.

Tämä korppi kutsui ihmisiä apteekkiin.
Mikä haaskansyöjälle hyvin sopiikin.

Cow of plenty

Olemme käsitelleet jumalallisia henkilöitä aivan liian vähän. Koska nyt on käynnissä suuri nautavuosi, lienee syytä kertoa jumalaisesta lehmästä, jollainen esiintyy hindulaisuudessa.

Kuvassa varoitetaan lehmän tappamisesta. Lehmän sisällä asuu muita hindulaisia jumalia.

Kamadhenu (aka Surabhi) on kaikkien nautojen ja myös joidenkin muiden jumalhahmojen äiti. Hän tuottaa omistajalleen (omistussuhde lienee tässä hieman kyseenalainen, puhumme kuitenkin jumalasta) ihan mitä tahansa. Kamadhenu on maitotuotteiden ehtymätön lähde, mutta voi myös synnyttää urheita sotureita. Soturit on ilmeisesti tarkoitettu suojelemaan isäntää, mutta miksipä ne eivät suojelisi myös jumalatarta itseään. Tämä on totisesti piirre, jota toivoisimme jokaiselle nautaeläimelle.

Lehmän hermot.

Kamadhenu kuten muutkin Intian pyhät lehmät ovat seebuja, joiden erityistuntomerkki on niskan rasvakyttyrä. Jumalatar asustaa erinäisissä paikoissa, joista yksi on Goloka, nautojen valtakunta.

Reclaim the highway.

Toisinaan Kamadhenu on kuvattu lehmänä, jolla on naisen kasvot ja rinnat, riikinkukon pyrstö ja siivet. Tämä olisi tietenkin valtavan epäkäytännöllistä. Miten lehmä muka pystyisi syömään ruohoa naisen ylävartalolla (josta puuttuvat kädet). On tainnut tämän version keksijä ajatella jotain muuta kuin käytännön edellytyksiä. Nimittäin tissejä.

Holy cow.

Surabhi, joka voi viitata jumalattareen tai häntä ilmentäviin lehmiin yleisesti, on sanskriittia ja merkitsee sulotuoksuista, hurmaavaa, miellyttävää, lehmää ja maata. Kamadhenu taas tarkoittaa runsauden lehmää ja häntä, josta kaikki haluttu vedetään. Jälkimmäinen sopisi vaikkapa Valion mainokseen.

Tämä taideteos on myynnissä, kertoo internet.

Kamadhenulla ei ole omia temppeleitä, mutta eläviä lehmiä (nyt täytyy sanoa, että sonnien kohtalosta en tiedä) kunnioitetaan hindulaisuudessa hänen ilmentyminään ja ruumiillistuminaan. Mikäli jollakulla on tietoa näiden jumalolentojen arkipäivästä esim. Intiassa, kuulisimme mielellämme.

Ei koske jumalia.

Historian merkkihenkilöitä: Copito de Nieve

Copito de Nieve (1964-2003)

Joulun kunniaksi on syytä muistella historian merkkihenkilöitä. Snowflake, espanjalaiselta nimeltään Copito de Nieve ja katalaaninimeltään Floquet de Neu, oli Guineassa syntynyt mutta jo nuorena espanjalaistunut mieshenkilö. 

Copito de Nieven elämä oli vaiherikas. Hän syntyi vuonna 1964 silloisen Espanjan Guinean, nykyisen Guinean alueen viidakkoon suureen perheeseen, johon kuului lukuisia naispuolisia jäseniä, useita lapsia ja ainakin yksi vanhempi mies. Perheyhteisö eli keräilytaloudessa ja harjoitti vegetarismia. Copito de Nieven elämän suunta muuttui radikaalisti vuonna 1966, kun hänen yhteisönsä joutui raa'an joukkosurman kohteeksi. Banaanivarkaissa ollut perheyhteisö murhattiin aseellisessa lynkkauksessa, Copito de Nieven jääden ainoana henkiin. 

Surmaajat kiinnittivät huomionsa Copito de Nieveen tämän erikoisen ulkonäön tähden: hän sairasti melaniinipigmentin puutoksesta johtuvaa albinismia. Surmaajat veivät Copito de Nieven mukanaan tarkotuksenaan myydä tämä eteenpäin, sillä Copito de Nieven heimon lasten kauppa kukoisti alueella, ja albinismiin liitettiin silloin niin kuin nykyisinkin erityisiä taikavoimia. 

Copito de Nieven osti ihmisiin kuuluva espanjalainen Jordi Sabater Pi (1922-2009). Sabater Pi oli maineikas etologi ja primatologi, joka oli tuolloin Barcelonan eläintarhan palveluksessa. Sabater Pi tuli ihmisten keskuudessa tunnetuksi muun muassa siitä, että havaitsi myös simpanssien käyttävän työkaluja, ja hän työskenteli myöhemmin muun muassa kädellisten vuoriheimon kanssa ystävystyneen Diane Fosseyn kanssa. Sabater Pi osti Copito de Nieven koska uskoi ettei tämä selviäisi luonnossa hengissä auringonvalolle herkistyneen ihonsa takia. Myöhemmin hän puolusti Copito de Nieven suvun oikeuksia intohimoisesti, verraten niiden elinalueen tuhoamista joukkomurhaan.

Indiana... ei vaan Jordi Sabater Pi, etologi.  

Sabater Pi oli tunnettu myös piirustuksistaan. 

Jordi Sabater Pi toi pienen Copito de Nieven Barcelonaan, jossa hänet majoitettiin ensin paikallisen eläintarhanpitäjän vaimon huomaan. Vaikka Copito de Nieven ei voitu katsoa olevan syyllinen banaanivarkauteen hän eli koko ikänsä vankeudessa, joskin Sabater Pi ja muut ihmiset yrittivät tehdä hänen sellinsä mahdollisimman mukavaksi. 

Copito de Nievesta tuli kansainvälinen tähti hänestä tehtyjen lehtijuttujen ansiosta. Hän ei kuitenkaan itse koskaan oppinut lukemaan, ja jäi tietämättömäksi aiheuttamastaan huomiosta samoin kuin siitä, että oli Barcelonan kaupungin maskotti. Hän kuitenkin käyttäytyi useimmiten ystävällisesti häntä tervehtimään tulleita väkijoukkoja kohtaan. 

Copito de Nieve oli monella tapaa poikkeusyksilö, tai oikeastaan hänen poikkeavuutensa määritti hänen koko elämäänsä. Monissa heimoissa albinismia sairastavia karsastetaan, esimerkiksi ihmiset saattavat murhata näitä vääränvärisiksi katsomiaan lajitovereitaan ja myydä heidän ruumiinosiaan rituaalikäyttöön. Copito de Nieven oma heimo oli mitä ilmeisimmin sivistyneempi eikä hylkinyt häntä, olihan hän löydettäessä kuolleen äitinsä sylissä. Viidakon kirkas auringonvalo olisi kuitenkin saattanut käydä hänelle kohtalokkaaksi. 

Ihmisten parissa Copito de Nieven poikkeavuus herätti huomiota. Barcelonan eläintarha ei aluksi ymmärtänyt tämän erikoisuutta, vaan pyysi Jordi Sabater Pi'tä tuomaan "Lisää valkoisia gorilloja". Ilman ihosairautta Copito de Nieve olisikin saattanut päätyä ihmisten suorittamiin laboratoriokokeisiin tai huonosti kohdelluksi vangiksi. Poikkeava ulkonäkö luultavasti pelasti Copiton hengen, joskin juuri poikkeavuus myös tuomitsi tämän elämään koko elämänsä vankeudessa. Valitettavasti häen maineensa jäi hänen omalle heimolleen tuntemattomaksi. 

Pitkän ikänsä aikana Copito de Nieve saattoi alulle kokonaista 22 lasta, joista kuusi eli aikuiseksi saakka (kuolleisuus vangittujen henkilöiden keskuudessa on korkea). Copito de Nieve sairastui 1990-luvun lopussa ihosyöpään, ja kuoli enthanasian avustuksella huomattavan iäkkäänä, 38-vuotiaana 24.11.2003 kotonaan Barcelonassa. Asteroidi numero 95926 Copito on nimetty hänen mukaansa. 

Good, Bad, Taxidermy

Täytettyihin eläimiin törmää nykyään harvemmin muualla kuin luonnontieteellisessä museossa. Internet kuitenkin paljastaa, että eläinten täytteleminen on ihmisiä laajalti liikuttava harrastus. Itse asiassa näyttää, että siihen suhtaudutaan yleisesti ottaen samalla innolla kuin espanjalainen freskonentisöijämummo taannoin. 

Teille vai meille?

Meow! 

Tekeydyn sohvapöydäksi. 

Vaikka myös muumiointihullut muinaiset egyptiläiset harjoittivat kokonaisten eläinten säilöntää, ja lähes kaikissa kulttuureissa harjoitetaan eläinten osien säilyttämistä reliikkeinä, varsinaisen taksidermian voi sanoa syntyneen vasta 1600–1700 -luvulla. Sitä edeltävät kokoelmat käsittivät lähinnä satunnaisia otantoja kaukaisista maista tuotuja kummallisuuksia: eläinten osia, luita, sulkia, turkkeja tai epämuodostuneita otuksia. Uskonnollisen ja tieteellisen maailmankuvan murrosvaiheessa samassa kokoelmassa saattoi olla Aasiasta saapuneita krokotiilien hampaita, yksisarvisen sarvia, norsun syöksyhampaita ja aarnikotkan kynsiä.  

Esimerkiksi 1500- luvulla eläneen veronalaisen Francesco Calzolarin kokoelma piti sisällän muumioituneen, epämuodostuneen ihmispään, lepakon, lentävän kalan, kokoelman erilaisia munia, ja pilkullisen otuksen jolla oli valtavat kynnet. 

Venetsialaisen Ferranto Imperanton kuriositeettimuseo herran vuonna 1672.

Aarnikotka.

1600- ja 1700- luvulla eläinten täyttämisen perinne sai maustekaupan ja tutkimusmatkojen myötä tuulta purjeisiin. Kuriositeettikabinetit ja täytetyt eläimet täyttivät tiedonjalostuksen, ihmettelyn ja eksotismin virkaa, ja samalla tietenkin myös oikeuttivat tutkimusmatkoja niiden kansanosien silmissä, jotka eivät kuulleet kaukomaista kuin huhuja. Elävät näytekappaleet kun eivät selvinneet hengissä kuukausien laivamatkoista. Mutta myös säilyttäminen oli ongelmallista. Vakiintuneita menetelmiä ei ollut, ja niinpä 1500-luvulta aina 1800-luvulle saakka kokeilussa oli mitä moninaisimpia litkuja ja tököttejä. Hyvistä yrityksistä huolimatta mistä milloinkin vaivalla rahdatut otukset olivat laatikoiden avauduttua usein vain kulahtanut höyhenkasa tai läjä koinsyömää karvaa. 

"...another paradise bird in a very bad state and eaten by moths...."
(From the inventory of Rudolf II's cabinet, 1607-11)
(kuvan henkilö ei liity tapaukseen)

1800-luvulle tultaessa kuriositeettikabineteista oli kuitenkin kasvanut merkillepantavia kokoelmia: esimerkiksi William Bullockin kokoelma käsitti 1800-luvun alussa yli kolmekymmentätuhatta objektia etnografian, taiteen ja luontokappaleiden alalta. 

Willian Bullockin egyptiläisessä salissa oli tungosta. Huomaa jääkarhun näköinen tyyppi oikealla. 

Merkillepantavaa on myös näytekappaleiden valtava määrä. Esimerkiksi kolibri teki tutkimusmatkailijoihin niin suuren vaikutuksen, että laji miltei metsästettiin sukupuuttoon 1800-luvulla. Kolibrien täyttämisessä ja esillepanossa kunnostautunut ornitologi ja eläinten täyttäjä John Gould sai asetelmillaan aikaan suoranaisen viktoriaanisen kolibrihulluuden. Anekdootti kertoo, että  yhden ainoan viikon aikana vuonna 1888 Englannissa huutokaupattiin neljasataa tuhatta kolibrinnahkaa. 

Viktoriaanista muotia.

Nykyaikaiset luonnontieteelliset museot ovat kasvaneet kuriositeettikabineteista, ja monet niiden yhä käyttämät esteettiset periaatteet  kuten dioramat tai  vitriinit periytyvätkin 1800-luvulle. Eläinten tappamisen ja täyttämisen tarpeellisuutta sen sijaan on nykyään vaikeampi perustella millään kovin rationaalisella. 

Esillepanossa oleellista on

toden tuntu. 

Ravishing Beasts & Breathess Zoo

Rachel Poliquin on kirjallisuustieteen tohtori, joka on erikoistunut tarkastelemaan luonnon esittämisen ja kulttuurin suhteita, ja päätynyt täytettyjen eläinten maailmaan.  Poliquin pitää verkossa erittäin vaikuttavaa täytettyjen eläinten museota, jossa on kootusti aihetta tarkastelevia taiteilija-esittelyitä, luonnontieteellisten museoiden kokoelmien ja kuriositeettikabinettien kuvia ja muita linkkejä. 

Poliquinilta vastikään ilmestynyt kirja Breathless Zoo - Taxidermy and the Cultures of Longing tarkastelee eläinten täyttämistä juurikin ei-rationaalisena mutta yhtä kaikki kulttuuriamme leimaavaana toimintana. Poliquin ei selitä eläinten täyttämistä sen tarpeellisuudella - mitä se ei oikeastaan koskaan ole ollutkaan - vaan eläväksi tehdyn kuolleen olennon aheuttamalla outoudella ja vetovoimalla. 

ravishinbeasts.com

Kun voisi kuvitella aihetta jaoteltavan ajallisiin tai teknisiin kategoroihin, Polloquin lähestyy aihetta kaipaamisen kategorioiden kautta. Polloquinille taksidermiassa on aina kyse kaipuusta: kaipuusta pitää hengissä jokin, mikä on tuomittu kuolevaiseksi, tai kaipuusta säilyttää yhteys johonkin, mihin yhteyden ylläpitäminen on mahdotonta. Polloquin kutoo historiallisen ja faktoista tiheän tutkielmansa seitsemän kaipaamisen narratiivin mukaan. Nämä kaipaamisen kategoriat ovat ihmetys, kauneus, spektaakkeli, järjestys, kertomus, allegoria ja muistaminen. 

Poliquin ei keskity kirjassaan täyttämisperinteen ilmeiseen väkivaltaisuuteen vaan siihen, miksi tällaista harrastetaan. Ja koska touhu on sen verran perverssiä ettei sitä järkisyyllä pystyisikään perustelemaan, keskittyminen eläinten täyttämisen perinteisiin liittyvään poeettisuuteen ja inhimillisyyteen onkin yllättäen toimiva tapa jäljittää noita syitä. Ihminen on outo laji, ja tämä yksi sen outouden erityispiirre. 

Hieno kirja, hieno kirjailija. Toisten Historia suosittelee.