Väike

Väikellä oli tapana juosta pieni spurtti ja käydä raapimassa pölkkyä aina hiekkalaatikkokäynnin jälkeen. Väike halusi nukkua tyynylläni ja nukkuikin. Jos yritin estää, nukahdettuani hän kyllä oli löytänyt tiensä siihen. Väike rakasti vaaleanpunaisessa rasiassa olevia herkkuja paitsi ei niitä, jotka olivat hyväksi hampaille. Myöskin miedosti tervantuoksuisia kelopuita Väike rakasti. Väike puhui unissaan niin että minun unissani puhe kuulosti ihmiskieleltä. Joskus sain sanoista selvää. Kuljetuskoppaan menemistä hän vastusti aina, mutta iän karttuessa vastustus muuttui ennemmin passiiviseksi vastarinnaksi. Väikellä oli vieno mau'untaääni, ja hän kuulosti monien ihmisten mielestä anteeksipyytävältä. Väiken otsassa oli Muhammedin M ja hänen kasvonsa näyttivät samalta kuin tiikerillä. Häntä oli ehkä joskus katkennut, sillä se vaikutti kummalliselta ja heilui kuin antenni Väiken tutkiessa jotakin. Mieluiten Väike leikki yksikseen, iäkkäänä hän oppi käyttämään aktivointipalloa, josta tulikin hyvin mieluisa. Aurinkoa ja lämpöä Väike rakasti. Talvella hän nautti kirkasvalolampusta ja patterista. Tutustuessamme Väike oli arka, mutta ajan myötä hän alkoi luottaa ihmisiin. Vauva kiinnosti Väikeä erityisesti ja hän halusi tarkastella sitä. Hän antoi lasten silittää itseään kunhan ne eivät huutaneet. Kovia ääniä Väike kammosi. Väike näytti epävarmalta liikkeissään, mutta pystyi suorittamaan isojakin loikkia kun unohti pohtia niitä liikaa. Maalla Väiken suosikkipaikka oli pitkään liinavaatekaappi, kunnes hän keksi isäni sylin. Kaikkein eniten Väike halusi olla lähellä.

Kukaan ei tiedä, missä ja milloin Väike syntyi. Se tiedetään, että hän tuli kadulta ja kävi erään perheen ja Muidugin luo taloksi joskus 2000-luvun vaihteessa. Ja että perhe luopui Väikestä ja Muidugista, ja sen jälkeen he elivät Tallinnan laidalla Varjupaik-nimisessä löytökodissa, kunnes Kissapartio toi heidät Suomeen 2003 ja he muuttivat minun luokseni. Väike ehti asua kanssamme seitsemässä eri kodissa ja vierailla lukuisissa paikoissa. Viimeisenä syksynään saaristossakin. Väiken sydän lakkasi lyömästä eilen iltapäivällä eläinlääkärin pöydällä.

Silloinkin kun Väike oli iso kissa, hän oli aina Pikkukissa.

Lajienvälinen äidinvaisto

Viime aikoina perheessäni on herättänyt ihastusta ja ihmetystä näköpiiriin ilmestynyt ihmisvauva. Tai ihastus on tullut lähinnä minun ja Väiken suunnalta, Muidugi on osoittanut pienhenkilöä kohtaan lähes mielenosoituksellista epäkiinnostusta.

Sittemmin Väike (oik.) on siirtynyt vauvaa lähemmäs ja Muidugi (vas.) kauemmas.

En tiedä, ovatko kissaystäväni kohdanneet vauvoja edellisessä elämässään, josta he tulivat kotiini vajaa 10 vuotta sitten. Noin seitsemän vuotta sitten kanssamme asunut kissapienokainen, lempinimeltään Pekkahimanen, ei herättänyt helliä tunteita heissä. Hän oli toki ehkä tuhat prosenttia aktiivisempi kuin tämä ihmisvauva.

Missing person.

Väiken kiinnostus kotiin tulevia vieraita kohtaan on aina ollut vaihtelevaa. Joskus voi jatkaa unia, joskus täytyy piiloutua sängyn alle ja joskus, nykyään ehkä useimmiten, on hauskaa mennä tervehtimään vierasta ja mahdollisesti kyöhnätä hänen kimpussaan koko vierailun ajan. Vauva ei kuitenkaan ole tavanomainen vieras, hän on jotain muuta. Väikellä on selvästi mielenkiintoa pyrkiä määrittelemään vauvan olemus. Joka kerta kun vauva tulee luoksemme, Väike tutkiskelee häntä tarkasti ja pyrkii pysyttelemään vauvan lähellä.

Olen miettinyt toislajisten eläinten äidinvaiston mahdollisuuksia ihmisvauvoja kohtaan. Ihmisethän hoivaavat mielellään eläinlapsia ja myös -aikuisia. Lemmikkien erityisyys villeihin nähden on se, että ne säilyttävät pentupiirteensä koko ikänsä ja juuri nämä piirteet ihmisiä miellyttävät. Ehkä lemmikkejä tulee tämän tähden kohdeltua ikuisina lapsina. Siksi huomasinkin hämmentyväni Väiken reaktioista vauvaa kohtaan. Minusta näyttää siltä, kuin Väike jollain tavalla huolehtisi tai ainakin tuntisi halua huolehtia vauvasta. Tämä kertoo enemmän tiedostamattomista kuin tiedostetuista ajatuksistani, luonnollisestikaan en haluaisi kohdella eläimiä infantiileina. Silti tuli sellainen olo, että tämä kissa, jota olen miltei vuosikymmenen hoivannut ja paaponut, nousi yhtäkkiä vertaisekseni: me huolehdimme vauvasta yhdessä, hän herätti meissä molemmissa alkukantaisen vaiston.

Tarinat lajienvälisistä hoivasuhteista eivät ole epätavallisia. Milloin mikäkin laji adoptoi vieraan lapsosen. Kilpikonna virtahevon, pikkukoira pandakaksoset, isompi koira villisian, kengurun tai pöllön, tiikeri porsaspesueen. Myös ihmislapsen interspesiaalista adoptiosta tunnetaan kertomuksia. Näiden todenperäisyyttä tosin usein kyseenalaistetaan vahvasti. Ehkä juuri kyseisissä tarinoissa onkin osa sepitettä mukana, mutta en ymmärrä, miksi ilmiö sinänsä olisi epätodennäköinen. Äidinvaisto esiintyy varmasti ainakin kaikilla nisäkkäillä, useimmilla linnuilla, mahdollisesti jossain määrin muillakin. Nimensä mukaisesti se on vaisto. Ilman sitä nisäkkäiden valtakausi olisi jäänyt lyhyeksi. Tosin ilmeisesti myös dinosaurukset hoivasivat jälkeläisiään. Tai sitten, jos äidinvaisto pyyhittäisiin pois, maapallolla eläisi enemmän sellaisia lajeja kuin merihevoset ja jättivesiluteet. Toki monet muutkin urokset huolehtivat lapsistaan jossain määrin, myös osa ihmisistä.

Disneyn eläinkuva ei ehkä olekaan niin harhainen.

Joka tapauksessa, miksi Romuluksen ja Remuksen tai Amalan ja Kamalan tarina tai muut kertomukset eläinten kasvattamista villilapsista olisivat niin epäuskottavia. Kai se ajatus nyt jostain tulee. Eläimistä sanotaan aina, että niitä ajavat vaistot. Ikään kuin erotuksena ihmisille, joita ajaa järki. Vaistolle on annettu kiertoilmaisu "tunne", joka on jonkinlainen sivistyneempi ja eettisempi versio aiheesta. Eläinten tunteiden olemassaolohan usein kielletään. Mutta vaikka sitä sitten liikuttaisiinkin vain vaistolla, niin eikö tällainen muueläin-ihmis–adoptio olisi suotuisissa olosuhteissa (esim. Intiassa, jossa ihmislapsia on lätkitty metsään milloin mistäkin syystä) jopa todennäköinen. Siihen ei tarvitse liittyä sääliä tai myötätuntoa, ainoastaan nälän ylittävä hoivavietti.

Se Rooman perustaminen oli virhe.

Leikatun sisäkissan valmiudet hoitaa, ruokkia ja kasvattaa yhtään minkään lajin yksilöstä täysipainoiseen elämään kykenevää aikuista ovat surullisen mitättömät. Luonnossakin kissan ja ihmisen välinen kokoero tekisi tehtävästä hankalan niin pitkään kun ihminen ei osaa liikkua itsenäisesti. Sen sijaan vaikkapa sudelta tai koiralta luulisi sujuvan luonnollisissa olosuhteissa ihmislapsen kasvatus ihan hyvin. Tietysti lapsi kasvaisi koiraeläinten eikä ihmisten kulttuuriin. Se, olisiko tämä hyvä vai huono juttu, on makukysymys. Pääasiahan on, että lapsi on terve, eikö niin.

Henkilöiden välisistä suhteista