Toisten Eurooppa osa 1: leijonakuningas ja köyhä kettu

Kesä on oivaa aikaa käydä tutkimassa vieraiden maiden eläinmeininkejä. Tämä oli hei AASINsilta. Vierailin Tukholmassa, Berliinissä sekä Venetsiassa, josta löysin biennaalitaiteilijan (tästä lisää myöhemmin). Muutoin seuranani oli aina yhtä kärsivällinen Toisten mies, jonka löytämistä eläinystävällisistä ruokailumahdollisuuksista niin ikään reportaashi myöhemmin.

Tukholman Kungsträdgårdenisa.

Aloitetaan matkan perkaaminen kaupunkikuvasta.

Bisseilvekset.

Lovecats.

Sekä Tukholma että Venetsia ovat pullollaan leijonapatsaita. Usein nämä urosleijonat olivat luonteeltaan hyvin graafisia. Emme mene yksityiskohtiin (niitäkin kyllä jostain syystä oli filmille yritetty tallentaa). Venetsiasta Terike löysi yhden (1) naarasleijonan, jonka tekijä tosin tuskin oli koskaan nähnyt moista otusta, sen verran kummalliset olivat mittasuhteet. Voi tietysti olla, ettei perspektiiviä ollut vielä keksitty tätä veistosta väännettäessä.

Neiti Leijona keskellä ylivalottuneena.

Meidän betoniporsaat ovat Ruotsissa betonileijonia.

Minua katsotaan alhaaltapäin.

Berliini, joka on välttynyt kuninkaallisilta sun muilta ruhtinailta viimeisen sadan vuoden ajan, on valinnut symbolikseen maantieteellisesti realistisemman eläimen eli karhun.

Word.

Berliinin Mauerparkista asuu useampiakin eläinpatsaita. Tällainen patsaspuisto olisikin hyvä vaihtoehto eläintarhalle. Vierailin Berliinin Zoossa kymmenisen vuotta sitten. Kokemus oli hyytävä. Terraarioon vangitun gorillan katse ei ole vieläkään jättänyt rauhaan. Niin kuin ei tietenkään pidäkään tapahtua syyttömänä tuomitun elinkautisvangin ollessa kyseessä. Ai Weiweikin sai Venetsian biennaalissa kaksi näyttelypaikkaa ja hänet sentään vapautettiin jo parin kuukauden vankeuden jälkeen. Entä muut ihmisapinat, kysyn vaan.

"Kolme mursua"

Elävä Knut.

Nämä näin viime reissulla, mutta paikka oli muistaakseni Mauerpark.

Omaksi suosikikseni kaikista patsaiksi ikuistetuista henkilöistä nousi Laura Fordin koditon kettu, Rag and Bones with Blanket vuodelta 2009. Veistos sijaitsi Tukholman keskustassa, suhteellisen lähellä kuninkaanlinnan pompöösejä kivesleijonia. Mielestäni juuri vaatetuksen tuoma hienoinen antropomorfismi luo patsaaseen samaistuttavuutta nimenomaan eläimenä (samaistun siis kettuun, en johonkin, mitä se symboloi). On helpompi kuvitella kaikenlaisten metsäneläinten asema ihmisten hallinnoimissa valtioissa kun näkee tällaisen pienen rääsyisen otuksen kadunkulmassa. Kuten romanikerjäläiset myös villieläimet ovat kaupunkien (maakunnista puhumattakaan) lainsuojattomia. Silti jokaisella on oma persoonansa ja koskettava tarinansa. Kaupunki, jossa kotikoirille järjestetään juomamahdollisuuksia ravintoloissa, on hyvin erilainen paikka metsästä pakolaiseksi lähteneelle ketulle.

Live-toisia edustivat kaikissa kaupungeissa lähinnä koirat, pulut (joka paikassa parittelemassa), lokit (käyttäytyivät hyvin), varpuset (Mauerparkissa poikkeuksellisen lihavia telaketjuvarpusia) ja Tukholmassa muutamat hevoset sekä Venetsiassa pari arkaa kissaa. Berliiniläiset koirat ja heidän kumppaninsa näyttävät ottavan ihastuttavan rennosti.

Kirpparikoira.

Berliinissä on vaarallista.

Berliiniläisissä lasitaloissa huomasimme ilahduttavan yksityiskohdan. Pikkulintujen varoitukseksi lasiin oli liimattu petolintujen kuvia. Tällainen käytäntö pitäisi ottaa käyttöön myös Suomessa. Eritoten lintuja surmaavassa Sanomatalossa! NYT.

Nerous!

Jotkut osasivat järjestää fasiliteetteja itselleen, kuten tämä suihkusta nauttiva pulu.

Tämä korppi kutsui ihmisiä apteekkiin.
Mikä haaskansyöjälle hyvin sopiikin.

Merkkihenkilö Pierre Brassau

Hanna-Riikka vinkkasi taannoin kuuluisasta kuvataiteilijasta Pierre Brassausta, joka on ehdottomasti muistelemisen arvoinen merkkihenkilö.

Pierre, oikealta nimeltään Peter, aloitti kuvataiteen tekemisen (lähteestä riippuen) joko kolmen tai neljän vuoden ikäisenä ruotsalaisessa Boråsin eläintarhassa, jossa häntä kannusti ihminen Åke.

Peter.

Peterin syntymästä tai perheestä ei ole tietoa. Lähde nimittää häntä länsi-afrikkalaiseksi simpanssiksi, mutta se ei vielä kerro, onko Peter kaapattu Afrikasta vai onko hän syntynyt vankeudessa afrikkalaisista vanhemmista. Joka tapauksessa vielä uransa aikoihin Peter oli lapsi, jonka olisi kuulunut elää tiiviisti äitinsä tai muun läheisen huoltajan kanssa (vapaudessa simpanssiäidit rintaruokkivat lapsiaan ensimmäiset 4-5 vuotta).

Tehokkuus.

Peterin ura Pierre Brassauna alkoi kun Åke keksi antaa hänelle siveltimen, maaleja ja paperia. Aluksi Peteriä kiinnosti maalien muut ominaisuudet, kuten maku. Suosikiksi mainitaan kobaltin sininen, joka on itse asiassa erittäin myrkyllistä, mutta sisältää myös B12-vitamiinia, josta Peterillä saattoi olla puutetta, koska 60-luvulla ihmisille ei ollut vielä aivan selvää, millainen ruokavalio lähisukulaisillamme on. Lopulta Peter ryhtyi siirtämään maalia paperille, ja Åke pääsi toteuttamaan suunnitelmansa. Vuonna 1964 hän vei ranskalaistaiteilija Pierre Brassaun töitä kansainväliseen taidenäyttelyyn Göteborgiin. Brassaun eli Peterin teokset herättivät suurta mielenkiintoa ja taiteilijan hienostunut jälki toi jollekin kriitikolla mieleen balettitanssijan. Vain yksi kriitikko valitti, että tällaista ei maalaisi kukaan muu kuin apina (vai onko se valitus?). Huijaus (Peter ei ollut ranskalainen Pierre, mutta taiteilija yhtä kaikki) paljastettiin, mutta se ei vaikuttanut joidenkin taiteenystävien mielipiteeseen siitä, että Peterin työt olivat silti näyttelyn kiinnostavampia.

Peterin työskentelymetodeihin kuului runsas banaanin syöminen. Banaanien kulutus oli suorassa suhteessa luovuuden intensiivisyyteen. Tämän voin hyvin ymmärtää, joskin itse suosin banaanien sijaan esimerkiksi tummaa suklaata.

Vasenkätinen.

Peterin taiteilijauran jälkeiset vaiheet ovat pimennossa. Hänet myytiin vuonna 1969 englantilaiseen eläintarhaan 5000 kruunulla. Lähteen mukaan Peter oli tällöin muuttunut "heikkohermoiseksi ja aggressiiviseksi". Mutta toisin kuin lähde vihjaa, kuuluisuus tuskin sai muutosta aikaan. Peteristä oli yksinkertaisesti tullut teini-ikäinen.

Think shark!

Toisten historia kävi tutustumassa Barcelonan Aquariumiin. Kokemus oli ajatuksia herättävä. 

Aquarium oli valmistuessaan 1995 Euroopan suurin merimaailma, jonka tankeissa uiskentelee yli 11000 kalaa ja muuta merenelävää. Aquariumia mainostetaan "maagiseksi, mysteeriseksi maailmaksi" ja "eläväksi showksi", mitä se toki olikin. 

Valaistujen vesitankkien luoma reitti näytti ikkunaiselta käytävältä ja itse asiassa ensimmäinen vaikutelma oli, että käytävä oli täynnä 3D-monitoreja (viereisessä IMAX-rakennuksessa samaa saattoi 3D:nä harrastaakin). Värikkäissä tankeissa uiskenteli kaikenkokoisia ja -näköisiä eläviä tavalla, joka toi elävästi mieleen laavalamput. 

Aquarium on erikoistunut on välimeren lajistoihin. joita esitellään lukuisten tankkien voimalla. Tankkien vieressä on kylttejä, joiden tarkoitus on taustoittaa kävijälle eri lajien elinolosuhteita ja antaa muuta hyödyllistä tietoa. Vaikutelmaksi kuitenkin jäi, että sivistäminen ei ollut hankkeen ydinajatus. 

Aquariumin hitti on "spektakulaarinen" Oceanarium, 36m halkaisijaltaan oleva ja 5 metriä korkea vesitankki, jonka läpi kävijä voi kulkea katettua käytävää pitkin ja tuntea melkein kuin uivan haiden kanssa. Käytävässä ei ole penkkejä, sillä jos siihen jää seisoskelemaan tulee huomanneeksi haiden kiertämän yksitotisen radan. 

???

Toisella henkilöllä on merkillisen pieni pää ja jonkinlaisia lonkeroita,
joissa se kantaa pieniä, kiiltäviä kiviä. 

Esitystapa mukailee luonnontieteellisissa museoissa totuttuja dioramoja, sillä erotuksella, että otukset ovat eläviä. Arkkitehtuurissa on pyritty huolella luomaan vaikutelma siitä, että katsoja on tunnelissa jossa pääsee katsomaan luonnotilaista vedenalaista maailmaa. Vaikka informaatiota on vähän, koko esillepano nojaa todellisuusvaikutelman luomiseen ja faktoilla pelaamiseen. Näemme välimeren kirkasvetisenä, kirkasvärisenä ja kalarikkaana idyllinä, jossa jopa hait jättävät syömättä suuhunsa seuranaan olevat värikkäät pikkukalat. Käynnistä syntyy vaikutelma siitä, että Aquariumissa käynti on hyvä työ ja jotenkin epämääräisellä tavalla "tiedostavaa" tai jopa "ekologista". 

Todellisuusvaikutelma. 

Kiertokäynnin kuljettuaan katsoja ohjataan kahvila- ja pelialueen kautta kauppaan. Kaupassa kävijä saa tutustua samoihin mereneläviin mutta nyt ilmankestäviksi tehtyinä. Kummallisia olentoja on kaikkia kokoja jä värejä täälläkin. Kalatankkien värikylläisyydellä pehmennetty lompakko aukeaa sovinnolla kalapenaalien, avaimenperien ja mukien edessä.  

Diversiteetti

Lätty...

...on lätty.

Syvänmeren olioita.

Merellisistä tunnelmista kävijä pääsee jatkamaan matkaa IMAX-elokuvateattereiden ja ostoskeskusten "spektakulaarisiin" ja "maagisiin" maailmoihin.  Ostoskeskuksessa eläimet ovat muuttuneet iloisen lehmän myymäksi mcdonalds-pirtelöksi, donitsien suklaaksi ja fish-and-chipseiksi, ja liikehuoneistojen ikkunoiden akvaariotankeissa loistaviksi kuoseiksi. Kaikki on kitkatonta, värikästä ja vaivatonta, aivan kuin kaloilla meren alla. 

Can you Sea,

 we give you milk,

and honey,

Babe!

***

Seinän takana todellisuus on tietenkin hieman toisenlainen. WWF:n välimeriohjelman mukaan merialue vastaa pinta-alaltaan vain yhtä prosenttia maailman meristä, mutta yli 20% kaikesta merenkäynnistä tapahtuu sen kautta. Joka vuosi 635 000 tonnia öljyä joutuu vesistöön liikennöinnin seurauksena. 80% kaupunkien jätevesistä lasketaan vesistöön puhdistamattomana. Ja mitä tulee kaloihin, välimerestä nostetaan arviolta 1.5 miljoonaa tonnia kalaa joka vuosi usein laittomin menetelmin kuten troolauksella, dynamiitilla tai verkoilla, jotka koituvat usein myös kilpikonnien ja delfiinien kohtaloksi. Ranta-alueiden täyteen rakentaminen ja valjastaminen turismin käyttöön - mitä myös Barcelonan satama-alue edustaa - on merkittävä ongelma alueen ekosysteemeille ja kalakannoille. 

Iloisia värejä sisällä.

Iloisia värejä ulkona. 

On kummallista, suorastaan ihmeellistä, että länsimaissa käytetään vapauden ja sensuroimattoman tiedonvälityksen kaltaisia käsitteitä samaan aikaan, kun  luontoa ja toisia lajeja koskeva proppagandistinen, faktoja iloisesti tarkoitusperiinsä vääntelevä kaupallinen viestintä täyttää kaikki julkiset tilat.

Toisten lajien valjastaminen niiden itsensä riistämisen järjestelmiin on niin syvälle normalisoitunut käytäntö, että sen huomaamiseksi pitää hetki nielekellä. Barcelonan akvaarion tapauksessa merkillepantavaa on, miten sujuvasti ryöstötalous haltuunottaa tiedon ja tieteen ilmiasut myynninedistämisvälineikseen. Akvaariotankeissa, terraarioissa tai häkeissä olevat oliot eivät oikeasti "sivistä" tai opeta ihmisille mitään merestä, luonnosta tai mistään muustakaan. Ne ovat siellä ainoastaan idealisoidun luonnon mannekiineina, pehmoeläinten esikuvina, jäänteenä jostakin auraattisesta alkuperäisestä joka antaa massatuotteelle sen arvon. 

Hai saattaa kiihdyttää luonnossa kymmenen, kahdenkymmenen kilometrin tuntivauhtiin, viihtyä sadan yksilön parvissa tai elää yli kaksikymmenvuotiaaksi. Itse asiassa haiden kasvattaminen vankeudessa on vaivalloista, useimmat heittävät henkensä vuodessa. Onnistumisena pidetään sitä, että näitä olentoja, joiden aivojen ja kehon suhteellinen massa vastaa nisäkköiden ja lintujen vastaavaa ja joiden on nähty luonnossa toteuttavan leikin kaltaista toimintaa voidaan nykytekniikalla pitää eristyssellin kokoisissa purkeissa hengissä vuosien ajan.

Aquarium ei kerro meille, miltä haista tuntuu olla purkissaan. Tai että mitä se mahdollisesti toivoo, kokee, ymmärtää tai haluaa: minkälainen hain oma maailma on. Meille kerrotaan, että hailla on evä, kahdesta osasta koostuva sukupuolielin ja paljon hampaita. Hailla ei ole sisäpuolta, sillä se on eräänlainen tuote, yläkerrassa alkavan 3D-elokuvan traileri tai kaupassa myytävän pyjamakuosin prototyyppi. 

Ainoa lohtu kai on, että nämä oliot eivät tiedä ympärillään tapahtuvan hulluuden koko laajuutta, vaan kuvittelevat ehkä sen olevan vain jokin heihin kohdistunut epäonninen, paikallinen sattumus. 

Swim to the hills and far away! 

Historian merkkihenkilöitä: Copito de Nieve

Copito de Nieve (1964-2003)

Joulun kunniaksi on syytä muistella historian merkkihenkilöitä. Snowflake, espanjalaiselta nimeltään Copito de Nieve ja katalaaninimeltään Floquet de Neu, oli Guineassa syntynyt mutta jo nuorena espanjalaistunut mieshenkilö. 

Copito de Nieven elämä oli vaiherikas. Hän syntyi vuonna 1964 silloisen Espanjan Guinean, nykyisen Guinean alueen viidakkoon suureen perheeseen, johon kuului lukuisia naispuolisia jäseniä, useita lapsia ja ainakin yksi vanhempi mies. Perheyhteisö eli keräilytaloudessa ja harjoitti vegetarismia. Copito de Nieven elämän suunta muuttui radikaalisti vuonna 1966, kun hänen yhteisönsä joutui raa'an joukkosurman kohteeksi. Banaanivarkaissa ollut perheyhteisö murhattiin aseellisessa lynkkauksessa, Copito de Nieven jääden ainoana henkiin. 

Surmaajat kiinnittivät huomionsa Copito de Nieveen tämän erikoisen ulkonäön tähden: hän sairasti melaniinipigmentin puutoksesta johtuvaa albinismia. Surmaajat veivät Copito de Nieven mukanaan tarkotuksenaan myydä tämä eteenpäin, sillä Copito de Nieven heimon lasten kauppa kukoisti alueella, ja albinismiin liitettiin silloin niin kuin nykyisinkin erityisiä taikavoimia. 

Copito de Nieven osti ihmisiin kuuluva espanjalainen Jordi Sabater Pi (1922-2009). Sabater Pi oli maineikas etologi ja primatologi, joka oli tuolloin Barcelonan eläintarhan palveluksessa. Sabater Pi tuli ihmisten keskuudessa tunnetuksi muun muassa siitä, että havaitsi myös simpanssien käyttävän työkaluja, ja hän työskenteli myöhemmin muun muassa kädellisten vuoriheimon kanssa ystävystyneen Diane Fosseyn kanssa. Sabater Pi osti Copito de Nieven koska uskoi ettei tämä selviäisi luonnossa hengissä auringonvalolle herkistyneen ihonsa takia. Myöhemmin hän puolusti Copito de Nieven suvun oikeuksia intohimoisesti, verraten niiden elinalueen tuhoamista joukkomurhaan.

Indiana... ei vaan Jordi Sabater Pi, etologi.  

Sabater Pi oli tunnettu myös piirustuksistaan. 

Jordi Sabater Pi toi pienen Copito de Nieven Barcelonaan, jossa hänet majoitettiin ensin paikallisen eläintarhanpitäjän vaimon huomaan. Vaikka Copito de Nieven ei voitu katsoa olevan syyllinen banaanivarkauteen hän eli koko ikänsä vankeudessa, joskin Sabater Pi ja muut ihmiset yrittivät tehdä hänen sellinsä mahdollisimman mukavaksi. 

Copito de Nievesta tuli kansainvälinen tähti hänestä tehtyjen lehtijuttujen ansiosta. Hän ei kuitenkaan itse koskaan oppinut lukemaan, ja jäi tietämättömäksi aiheuttamastaan huomiosta samoin kuin siitä, että oli Barcelonan kaupungin maskotti. Hän kuitenkin käyttäytyi useimmiten ystävällisesti häntä tervehtimään tulleita väkijoukkoja kohtaan. 

Copito de Nieve oli monella tapaa poikkeusyksilö, tai oikeastaan hänen poikkeavuutensa määritti hänen koko elämäänsä. Monissa heimoissa albinismia sairastavia karsastetaan, esimerkiksi ihmiset saattavat murhata näitä vääränvärisiksi katsomiaan lajitovereitaan ja myydä heidän ruumiinosiaan rituaalikäyttöön. Copito de Nieven oma heimo oli mitä ilmeisimmin sivistyneempi eikä hylkinyt häntä, olihan hän löydettäessä kuolleen äitinsä sylissä. Viidakon kirkas auringonvalo olisi kuitenkin saattanut käydä hänelle kohtalokkaaksi. 

Ihmisten parissa Copito de Nieven poikkeavuus herätti huomiota. Barcelonan eläintarha ei aluksi ymmärtänyt tämän erikoisuutta, vaan pyysi Jordi Sabater Pi'tä tuomaan "Lisää valkoisia gorilloja". Ilman ihosairautta Copito de Nieve olisikin saattanut päätyä ihmisten suorittamiin laboratoriokokeisiin tai huonosti kohdelluksi vangiksi. Poikkeava ulkonäkö luultavasti pelasti Copiton hengen, joskin juuri poikkeavuus myös tuomitsi tämän elämään koko elämänsä vankeudessa. Valitettavasti häen maineensa jäi hänen omalle heimolleen tuntemattomaksi. 

Pitkän ikänsä aikana Copito de Nieve saattoi alulle kokonaista 22 lasta, joista kuusi eli aikuiseksi saakka (kuolleisuus vangittujen henkilöiden keskuudessa on korkea). Copito de Nieve sairastui 1990-luvun lopussa ihosyöpään, ja kuoli enthanasian avustuksella huomattavan iäkkäänä, 38-vuotiaana 24.11.2003 kotonaan Barcelonassa. Asteroidi numero 95926 Copito on nimetty hänen mukaansa.