Toisten Eurooppa osa 1: leijonakuningas ja köyhä kettu

Kesä on oivaa aikaa käydä tutkimassa vieraiden maiden eläinmeininkejä. Tämä oli hei AASINsilta. Vierailin Tukholmassa, Berliinissä sekä Venetsiassa, josta löysin biennaalitaiteilijan (tästä lisää myöhemmin). Muutoin seuranani oli aina yhtä kärsivällinen Toisten mies, jonka löytämistä eläinystävällisistä ruokailumahdollisuuksista niin ikään reportaashi myöhemmin.

Tukholman Kungsträdgårdenisa.

Aloitetaan matkan perkaaminen kaupunkikuvasta.

Bisseilvekset.

Lovecats.

Sekä Tukholma että Venetsia ovat pullollaan leijonapatsaita. Usein nämä urosleijonat olivat luonteeltaan hyvin graafisia. Emme mene yksityiskohtiin (niitäkin kyllä jostain syystä oli filmille yritetty tallentaa). Venetsiasta Terike löysi yhden (1) naarasleijonan, jonka tekijä tosin tuskin oli koskaan nähnyt moista otusta, sen verran kummalliset olivat mittasuhteet. Voi tietysti olla, ettei perspektiiviä ollut vielä keksitty tätä veistosta väännettäessä.

Neiti Leijona keskellä ylivalottuneena.

Meidän betoniporsaat ovat Ruotsissa betonileijonia.

Minua katsotaan alhaaltapäin.

Berliini, joka on välttynyt kuninkaallisilta sun muilta ruhtinailta viimeisen sadan vuoden ajan, on valinnut symbolikseen maantieteellisesti realistisemman eläimen eli karhun.

Word.

Berliinin Mauerparkista asuu useampiakin eläinpatsaita. Tällainen patsaspuisto olisikin hyvä vaihtoehto eläintarhalle. Vierailin Berliinin Zoossa kymmenisen vuotta sitten. Kokemus oli hyytävä. Terraarioon vangitun gorillan katse ei ole vieläkään jättänyt rauhaan. Niin kuin ei tietenkään pidäkään tapahtua syyttömänä tuomitun elinkautisvangin ollessa kyseessä. Ai Weiweikin sai Venetsian biennaalissa kaksi näyttelypaikkaa ja hänet sentään vapautettiin jo parin kuukauden vankeuden jälkeen. Entä muut ihmisapinat, kysyn vaan.

"Kolme mursua"

Elävä Knut.

Nämä näin viime reissulla, mutta paikka oli muistaakseni Mauerpark.

Omaksi suosikikseni kaikista patsaiksi ikuistetuista henkilöistä nousi Laura Fordin koditon kettu, Rag and Bones with Blanket vuodelta 2009. Veistos sijaitsi Tukholman keskustassa, suhteellisen lähellä kuninkaanlinnan pompöösejä kivesleijonia. Mielestäni juuri vaatetuksen tuoma hienoinen antropomorfismi luo patsaaseen samaistuttavuutta nimenomaan eläimenä (samaistun siis kettuun, en johonkin, mitä se symboloi). On helpompi kuvitella kaikenlaisten metsäneläinten asema ihmisten hallinnoimissa valtioissa kun näkee tällaisen pienen rääsyisen otuksen kadunkulmassa. Kuten romanikerjäläiset myös villieläimet ovat kaupunkien (maakunnista puhumattakaan) lainsuojattomia. Silti jokaisella on oma persoonansa ja koskettava tarinansa. Kaupunki, jossa kotikoirille järjestetään juomamahdollisuuksia ravintoloissa, on hyvin erilainen paikka metsästä pakolaiseksi lähteneelle ketulle.

Live-toisia edustivat kaikissa kaupungeissa lähinnä koirat, pulut (joka paikassa parittelemassa), lokit (käyttäytyivät hyvin), varpuset (Mauerparkissa poikkeuksellisen lihavia telaketjuvarpusia) ja Tukholmassa muutamat hevoset sekä Venetsiassa pari arkaa kissaa. Berliiniläiset koirat ja heidän kumppaninsa näyttävät ottavan ihastuttavan rennosti.

Kirpparikoira.

Berliinissä on vaarallista.

Berliiniläisissä lasitaloissa huomasimme ilahduttavan yksityiskohdan. Pikkulintujen varoitukseksi lasiin oli liimattu petolintujen kuvia. Tällainen käytäntö pitäisi ottaa käyttöön myös Suomessa. Eritoten lintuja surmaavassa Sanomatalossa! NYT.

Nerous!

Jotkut osasivat järjestää fasiliteetteja itselleen, kuten tämä suihkusta nauttiva pulu.

Tämä korppi kutsui ihmisiä apteekkiin.
Mikä haaskansyöjälle hyvin sopiikin.

Merkittävät eläimet

Eläinten (kaikkien ei-ihmisten) epäkiitollinen rooli ihmistaiteessa on perinteisesti ollut symboloida jotakin. Tämä on johtanut todellisten eläinten elämässä suuriin ongelmiin, kun "pahoja" eläimiä on ryhdytty vainoamaan. Vaino ei suinkaan rajoitu keskiajalle tai uskonnollisiin yhteisöihin, vaan näkyy tämän päivän kotimaisessa susikeskustelussakin. Mikäli susi ei olisi saanut taakakseen ihmisen negatiivisten piirteiden edustamista (ahneus, kiittämättömyys, julmuus jne), sitä tuskin vihattaisiin näin kohtuuttomalla volyymilla. Onhan Suomessa kuitenkin yksi suurempikin peto, eli karhu, joiden määrästä ei järjestetä suurta numeroa siitäkään huolimatta, että suomalaiskarhuja on noin 1300-1400 ja susia vain 130-140. Karhu kun nähdään leppoisana ja reiluna mesikämmenenä.

Bitch, please. Kuva.

Raamatussa Jeesusta ei vain kutsuta Karitsaksi, Jeesus on Karitsa. Onko siis kääntäen jokainen karitsa vapahtaja? Kristillisessä lammassymboliikassa minua risoo eniten, no, symboliikka. Eläintä ei arvosteta itsessään. Lampailla ei ole minkäänlaista itseisarvoa juutalaiskristillisessä kulttuurissa, päinvastoin niitä tapetaan ja syötetään jumalalle tahi syödään itse. Oudoin on tapa syödä pääsiäisenä karitsaa. Koska Jeesus kuolee, niin karitsankin täytyy kuolla? Eikö ole ongelmallista, että näin toimiessaan kristikunta samastuu Jeesuksen murhaajiin? Toisaalta mitä olen ymmärtänyt, niin siten kuuluukin olla, kun Jeesus kuitenkin kuoli heidän vuokseen, eikö niin? Mutta eikö se olisi mukavampaa ihan vaikka vaan kokeiluluontoisesti pelastaa karitsa kristityn kidalta. Olla kerrankin tappamatta ketään pääsiäisen kunniaksi!

Friends aren't food, you fuckers.
(Katherine Brownin ihana kuva.)

Kuten edellä mainitut esimerkitkin todistavat, symboleissa ei ole kyse järjen käytöstä, vaan ne on keksitty perustelemaan vallitsevaa asiaintilaa. Susi on aikanaan ollut ihmisen veroinen saalistaja, ja siksi ihmiset ovat susille suutahtaneet. Lammas taas on Lähi-Idässä perinteinen (juhla)ruoka. Olisi tietysti hienoa, jos mieluummin vaikka falafel symboloisi Kristusta. Kun nyt kerran ilmeisesti (symbolisen) kannibalismin täytyy uskontoihin kuulua.

Jeesus on multiploitunut, praise the lord!

Ikivanha eläinsymboliikka vaikeuttaa myös taiteilijan työskentelyä. Koska eläimet on totuttu näkemään jonkin inhimillisen ominaisuuden merkitsijöinä, on hankala vakuuttaa vastaanottaja siitä, että tämä karhu tai tämä susi nyt yksinkertaisesti on tämä henkilö eikä mitään abstraktiota. Taide (varsinkin kirjallisuus ja näyttämötaide) ajatellaan järkyttävän ihmiskeskeisesti. Ikään kuin se, että teos tehdään ihmisille, merkitsisi automaattisesti sitä, että sen on kerrottava ihmisistä. Ovatko ihmiset tosiaan niin egosentrisiä?

Toisissa tiloissa -ryhmän esitykset onnistuvat mielestäni tosi hyvin näyttämään kohteensa ilman symbolilatausta. Ehkä ne pysyttelevät riittävän yksinkertaisina hakiessaan nimenomaan kokemusta, samaistumispintaa (lue lisää esim. Porosafarista). Puheen ja kerronnan elementti tuo mukaan helposti tulkinnallisen arveluttavuuden. "Kissa", tarkoititko seksikäs nainen.

Oma kategoriansa ovat ihmisten kielellä puhuvat tai ajattelevat eläimet. Nämä elementit kuuluvat yleensä lapsille suunnattuihin teoksiin tai viihteeseen. Ns. vakavasti otettavaan taiteeseen eläinhenkilöt tuodaan kuvaamaan vakavia juttuja, vrt. Ruohometsän kansa ja Eläinten vallankumous. Perinteiset faabelit eli eläinsadut siis jatkojalostetaan yhteiskunnallisiksi utopioiksi/dystopioiksi ja eläimet ovat sittenkin ihmisiä.

Karvinen on kyllä erittäin kissa.

Maus ei toki yritäkään kertoa eläimistä.
Mutta voiko sen ehkä niinkin tulkita?

Entä jos haluan kertoa oikeasti eläimistä. Yksi mieleeni pälkähtänyt omituiselta vaikuttava ratkaisumahdollisuus on käyttää ihmistä muun eläimen symbolina. Esimerkiksi Pilvikartasto-elokuvassa koin vahvasti, että tulevaisuusdystopia, jossa tarjoilijaihmisiä (mielestäni he eivät olleet androideja) teurastetaan, kuvaa meidän aikamme eläinteollisuutta. Ehkä lehmien, kanojen, sikojen ja muiden joukkoteurastaminen, ruuaksi jalostaminen ja toisille tuotantoeläimille syöttäminen on niin itsestäänselvää, että sen saa näytettyä todellisessa absurdiudessaan vasta kun toisten tilalle asetetaan ihminen itse.

Epäkohtien esittäminen on toki tärkeä juttu. Mutta ainahan taiteessa ei siihen pyritä. Joskus haluaa vain näyttää henkilöitä ja niiden elämää, samaistua ja antaa siihen mahdollisuus toisillekin. Miten rakennetaan eläinhenkilöhahmo, joka edustaa ennen kaikkea itseään, ei omaa lajiaan eikä missään nimessä ihmisyyttä. Luulen, että sama ongelma tulee eteen, jos henkilö on jotenkin epänormatiivinen ihminen: nainen edustaa yleisnaiseutta, homo yleishomoutta. Ehkä nämä ongelmat johtuvat vain siitä, että näitä moniulotteisia ei-ihmisheteromiesrepresentaatioita ei vieläkään ole taiteessa tarpeeksi. Niitä pitää siis tehdä lisää!

Missä mä oon

Osallistuin tänään EMMAn järjestämään Per Maningin valokuvista ilmeisesti inspiraationsa saaneeseen Jokainen kuva on omakuva -seminaariin. Terike ei päässyt, joten tästä postauksesta tulee luultavasti aika asiallinen. Seminaarin ohjelmassa oli niin paljon eläinaiheita, että siellä käyminen tuntui relevantilta. Aiommehan itsekin pitää seminaareja, jopa konferensseja, Toisten historia -projektissa. Paikalla oltiin, tai siis olin, jotenkin tässä tulee aina käytettyä jonkinlaista passiivia, näin ollen myös ottamassa oppia puitteista.

Per Maningin Hylje numero 4

Seminaarin ohjelma näytti tältä:

9.30    Keskusteluja ilman kieltä – eläinkouluttajan työstä, Tuire Kaimio, eläinten kouluttaja, tietokirjailija

10.30  Rinnakkaiseloa? - lemmikki ja ihminen, Seppo Turunen, professori, tietokirjailija

11.30.-12.30 LOUNAS(omakustanteinen)

12.30   Ihminen hallitsee ravintoketjua – voivatko tuotantoeläimet hyvin?, Satu Raussi, Eläinten hyvinvointikeskuksen johtaja

13.30   Miksi välittää? Mikä on tärkeää eläinten oikeuksissa? Micaela Morero, biologianopettaja ja eläinsuojelija

14.15-14.45 KAHVI

14.45   Sisälle ihmisen mieleen ja kehoon – miten luoda ihmishahmo ja rooli? Liisa Mustonen, ohjaaja-käsikirjoittaja ja näyttelijä

15.20   Minun katseeni näkyväksi muissa, Nelli Palomäki, kuvataiteilija

Per Maningin Lehmä

Kaimio puhui eläinten (ele)kielen opettelusta, lajien välisistä (ja sisäisistä) kohtaamisista ja kommunikaatiosta ilman sanoja sekä palkitsemisen kautta opettamisesta. Hän on mm kouluttanut eläinnäyttelijöitä. Minulle oli uutuus, että elokuvassa voi olla jopa 70 eri esittäjää per roolihahmo, kuten oli ollut Myrsky-elokuvassa (ja kaikki erittäin haasteellisesti koulutettavia kaukasianpaimenkoiria???). Miettikää, mikä haloo siitä nousisi, jos ihmisten kanssa meneteltäisiin samoin. Ai niin, stunt-kohtauksissahan menetelläänkin.  Niin ja kahden miehityksen teatterijutuissa. No mutta tämä johtuu siis siitä, että eläimen täytyy olla halukas esiintymään. Ilman kunnollisia taukoja innokkuus tietysti vähenee. Saaliseläimillä on pidempi pinna tässä suhteessa kuin saalistajilla. Eläimen täytyy myös saada tauoilla levätä asianmukaisissa olosuhteissa tai puuhata muuta mielekästä. Tämä on ihan kohtuullista, sillä eläinnäyttelijöille elokuvan teon uskomaton pitkäpiimäisyys ei tuo rahapalkkiota sen enempää kuin narsistista tyydytystäkään. Kaimio myös esitteli, miten saa vaikkapa opetettua kissan olemaan inhoamatta vauvaa.

Eräs Myrskyn esittäjistä sekä elokuvaohjaaja.

Professori (emeritus?) Seppo Turunen puhui ihmisten lemmikkisuhteesta ja sen vääristymistä. Vähän pisti korvaan kun hän puhui eläinsuojelijoista ikään kuin jonain käsittämättömänä alalajina, vaikka luulisin hänen jakavan monia eläinsuojelullisia asenteita. Hän myös kritisoi näitä eläinsuojelijoita siitä, että usein heillä on lemmikki ja varsinkin vielä joku jalostettu otus. Tämä on ärsyttävän yleistävä harhakäsitys. Varmasti useilla eläinsuojelijoilla (alan itsekin jankata tuota sanaa) on lemmikkejä, mutta eiköhän monet niistä ole ns. pelastettuja. Eläinsuojelijan kritisoiminen tekopyhäksi lemmikin vuoksi on sama kuin eläinsuojelijan kritisoiminen siitä, että hänellä on meikkiä (jos muistatte sen yhden äijelin maatalousmessuilta). Lemmikit voivat olla adoptoituja ja meikit eläinkokeettomia + vegaanisia. Haloo. No, Turunen oli ihan symppis. Häneltä opin "söpön" määritelmän: ihmiset pitävät söpöinä lyhytkalloisia eläimiä, koska ne vaikuttavat pennuilta ja muistuttavat ihmistä itseään. Söpöydestä eläintä palkitaan hengitysvaikeuksilla ja kallon epämuodostumilla.

Too cute to breathe.

Satu Raussia meidän on pitänyt jo pitkän aikaa haastatella hänen mittavasta lehmätietoudestaan. Hän oli puhumassa tuotantoeläinten hyvinvoinnista ja Eläinten hyvinvointikeskuksesta, jossa hän on tutkijana. EHK on instanssi, joka tarjoaa tietoa vanhalle Beelsebubille. Kuten on viimeaikojen uutisista huomattu, tätä informaatiota varmasti suuresti kunnioitetaan. EHK perustaa käsityksensä eläinten hyvinvoinnista eläinten omaan kokemukseen. Kyseessä on muutakin kuin terveys ja ehdottomasti muutakin kuin tuotos, johon eläin yltää. Turkin hyvä kunto ei ole tae ketun hyvinvoinnista. Henkilö on sillä tavalla jalostettu, että hän pystyy äärimmäisessä pahassaolossakin tuottamaan puolivuotisen elämänsä aikana kiiltävän turkin. Mikäli maatalousalalla ei suvaittaisi siellä nyt vallitsevaa megalomaanista älyllistä epärehellisyyttä, tällaisia väitteitä tuskin enää kuultaisiinkaan.

Hyvinvointi on vapautta olla joutumatta talvitakin hupunreunukseksi.

Seuraavat faktat eläintuotannosta olivat minulle uusia: broilerit kerätään halleista koneellisesti tai tähän työhön erikoistuneet ihmiset käyvät keräämässä ne, virikekanala tarkoittaa häkkikanalaa ja vasta tänä vuonna Suomessa astui voimaan laki, joka kieltää pitämästä emakkoja jatkuvasti porsitushäkissä. Siis tänä vuonna?! Koko aikaa?! Mitä helvettiä? Toisin sanoen aikaisemmin tämä on ollut luvallista. Ja kuten tiedetään, se mikä Suomessa ei ole laitonta, se on laillista. Ja se mikä on laillista, on oikein. Näin ainakin Kristillisdemokraattien moraaliopin mukaan. Porsitushäkithän on keksitty siksi, ettei emakko rojahtaisi possujen päälle ja liiskaisi niitä vasten betonilattiaa. Tutkimusten mukaan porsaskuolleisuus on kuitenkin yhtä suurta myös vapaassa porsimisessa. Raussin mukaan luonnossa emakko rakentaisi pesän, joka suojaisi porsaita, vaikka ne joutuisivatkin emon alle.

Lapsivuode.

Päivä kulki yhä kauemmas Per Maningista. Seuraavana puhui Micaela Morero eläinten suojelemisesta ja oikeuksista. Arvostin hänen pointtiaan siitä, että eläinten oikeuksia voi puolustaa, vaikkei eläimistä niin pitäisikään: onhan ihmisoikeuksienkin kannattaminen itsestäänselvyys, vaikka se tarkoittaa, että myös kaikki ärsyttävät tyypit saavat näin ollen samat oikeudet.

Nelli Palomäki: Iga ja Puszek

Kahvipaussiin mennessä olin unohtanut, että seminaari edes liittyi mihinkään taidejuttuihin. Viimeiset puhujat Liisa Mustonen ja Nelli Palomäki palauttivat tämän mieleen. Heidän osuutensa eivät liittyneet eläimiin, mutta kylläkin luottamukseen ja toisen kohtaamiseen. Palomäki piti hienon loppupuheenvuoron siitä, miten jokaisen pitäisi seistä jonkin arvon takana. Että perhe tai avioliitto ei riitä. Jos ihminen tosiaan katsoo olevansa jotenkin erityinen laji muiden joukossa, hänellä on oltava jotain tärkeää, minkä vuoksi taistella.

Per Maningin Pöllö

Mitäpä tästä oppisimme. Niin kuin Liisa Mustonen sanoi, aiheen pitää olla läsnä jokaisessa kohtauksessa. Itse en niinkään ole näitä aihelähtöisiä ihmisiä, mutta kyllähän aiheen artikuloiminen tällaisessa koko päivän seminaarissa olisi ihan hyvä. Ehkä? Vai olemmeko vain tottuneet sellaiseen. En tiedä. Huomasin itse vähän hämmentyväni kun puhe siirtyi eläinoikeusfaktasta teatteriohjaamiseen ilman mitään välivaihetta. En sitten tiedä, oliko eläin varsinainen aihe ensinnäkään tässä seminaarissa. Rivien välistä ja ihan suoraankin tuli paljon asiaa toisen kohtaamisesta, oppimisesta ja ymmärtämisestä. Se (ja sen poissaolo) on juuri keskeinen käsite ihmisen ja muiden eläinten suhteessa.

Eläin?

Me Animalluminaatissa tapaamme puhua eläimistä, koska kaikki kieltämme ymmärtävät tajuavat, mitä termillä tarkoitamme. On helpompaa sanoa "eläin" kuin "toislajinen eläin" tai "ei-ihmis eläin", joka on siis tietysti kammottava käännös sanasta "non-human animal". Tämän jälkimmäisen kanssa joutuisin ainakin itse miettimään, lasketaanko pois myös bonobot ja simpanssit. Menisikö raja vasta cromagnonin ihmisessä vai pitäisikö ihmiseläimiksi kutsua muitakin isoja ihmisapinoita? Ehkä jopa kaikkia kädellisiä? Kun halutaan laskea ihmiset ulkopuolelle, toislajinen eläin on ihan hyvä määritelmä, mutta toisaalta "eläimeen" sisältyy jo toiseus. Siinä vaiheessa kun ihmiset ovat keksineet alkaa puhua eläimistä yhtenäisenä ryhmänä, minkä luulen tapahtuneen verrattain vähän aikaa sitten, on jo jollain perustavammalla tasolla määritelty itse erilliseksi toisista. Erosta on tullut määrittävämpää kuin yhteisyydestä.

Onko hän ei-ihminen, jos hänellä on ihmisen korva?

Eläin wictionaryssä:

Substantiivi

eläin (33)

1. (biologia) eläinkuntaan kuuluva monisoluinen aitotumainen eliö

   Kissa on eläin.

   Puhuttu kieli erottaa ihmiset muista eläimistä.

2. (arkikieltä, kuvaannollisesti) alkuvoimainen henkilö

   Jätkä on eläin!

Ensimmäinen kuva haulla "eläin".

Muinaisessa Egyptissä ei tarvittu eikä tunnettu käsitettä "eläin". Eläimet olivat yksilöitä ja omien kansakuntiensa edustajia. Juutalaiset ja kristityt puolestaan tekivät jo varhain eron ihmisiin ja eläimiin: ihmiset pystyivät seisomaan suorana ja katsomaan näin ollen suoraan kohti jumalaa. Loogista tavallaan, mutta entäpä esim. kirahvi, jonka pää on paljon korkeammalla kuin ihmisellä? No, kirahvit eivät tietenkään tienneet, että jumala on olemassa ja katselivat siksi korkeuksissaan vain herkullisia ruokailumahdollisuuksia.
(Lähde: Antero Järvinen: Ihmiset ja eläimet.) 

Ensimmäinen kuva haulla "animal".

Iltasanomat, tuo laatujournalismin kunniafallos, on pari vuotta sitten uutisoinut "hulluna juttuna" eläinaiheisen tekstin, jossa puhutaan siitä, että esim. sanat "pet", "wildlife" ja "beast" ovat alentavia eläimiä kohtaan. Väitteen tarkoitus on tuskin ollut sanoa, että eläimet loukkaantuvat, vaan että termit vaikuttavat siihen, miten ihmiset suhtautuvat yksilöihin, jotka edustavat muuta lajia kuin he itse. Sanat ovat tärkeitä, ne muovaavat todellisuutta, mutta niihin ei kannata jäädä jumiin. Retoriikkaan voi keskittyä sitten kun turha kärsimys on lopetettu.

Siinäpä pari nautaa ja eläimiä.

Täytettyä taidetta

Thomas Grünfeld: sarjasta Misfits 

Good, bad, taxidermy -postauksessa pohdiskeltiin täytettyjä eläimiä yleisestä kulttuurisesta näkökulmasta. Varhaiset kuriositeettikabinetit ja outojen oiloiden kokoelmat toki myös juhlistivat nelijalkaisia tipuja ja kaksipäisiä vasikoita, ja eiköhän sellaisia kuriositeettikabinetteihin tehtailtukin. Nykytaiteen taksidermiset kokeilut kuitenkin tarkastelevat kriittisesti myös käytännettä itseään ja siinä sivussa myös ihmisen luontosuhdetta. Täytettyjä eläimiä on käytetty taiteessa laajalti, ja alla esiteltyjen taiteilijoiden tavasta lähestyä eläinteemaa voisi kirjoittaa enemmänkin. Mutta koska meillä on aikaa ja googlella serveritilaa, keskitymme nyt täytettyyn taiteeseen.

***

Nina Katchadourianin Chloe käsittää sylikoiran luonnollisessa habitaatissaan vitriiniin asteltuna. Katchadourian yritti saada Chloen esille San Diegon luonnotieteelliseen museoon, mutta aloite tyrmättiin: museo pelkäsi yleisön luokkaantuvan ja lasten pelästyvän. Lopulta museossa esitettiin vitriini vain Chloen kuvalla varustettuna, Chloen itsensä ollessa esillä läheisessä galleriassa. Joku logiikka taksidermiassakin on oltava. 

Nina Katchadourian: Chloe (1994)

Cai Gua-Qiang on kiinalainen nykytaiteen meganimi, joka tekee muun muassa tolkuttomia installaatiospektaakkeleita käyttäen materiaaleinaan kaikkea ruudista ja ammuksista autoihin ja, niin, täytettyihin eläimiin. Cai Gua-Qiang teosten perussävy on kaukana eettisestä tai pohdiskelevasta: kaikessa taiteellisessa hybridisyydessään ne tuntuvat puhuvan paljolti maailman ja etenkin ihmisen maailmassa vallitsevista väkivaltaisista voimista. Materiaaleissa on metaforista latausta mutta teosten potku tulee niiden todellisuudesta: oikeita autoja, tulta ja kuolemaa. 

Cai Gua-Qiangin Inopportune on häiritsevä teos. Teoksen ensimmäinen osa käsittää kuin actionelokuvan pysäytyskuvaksi jäädytetyn liikkeen ilman halki lentävästä autosta. Valotankojen lävistämät autot muodostavat spektaakkelimaisen räjähtävän vaikutelman. Teoksen toinen osa, Stage 2, käsittää samalla energialla ilmaan heitettyjä ja keihäin lävistettyjä, täytettyjä tikereitä. Teos viittaa tiettävästi 1200-luvun kiinalaiseen tarinaan kyläläisestä joka pelasti kylänsä tiikereiltä; mitä muita viittauksia teoksen sisältyy jää internetin uumeniin. 

Cai Gua-Qiang: Inopportune 

Cai Gua-Qiang: Inopportune, Stage 2

Cai Gua-Qiang: Inopportune, Stage 2

Häiritsevää teoksessa on kuolleeseen eläimeen postuumisti kohdistetun väkivallan vitaalisuus: jo valmiiksi väkivaltaisen kuoleman oletettavasti kohdanneen eläimen kehoa käytetään luomaan spektaakkelia ihmisen ja eläimen kamppailusta, eläimen (vasta)voimasta ja ihmisen urheudesta sen edessä. Oman kieppinsä teokseen tuo taiteilijan megalomaninen ura kansainvälisenä taidetähtenä. Niin teoksen, taiteilijan, tekotavan kuin sen maailmankin hybris tuntuu menevän yli äyräidensä. 

Head On on ainakin eläintaidepiireissa Cai Gua-Qiangin tunnetuimpia teoksia. Teos käsittää 99 elävänkokoista sutta (tarkemmin ottaen suden kopiota) ja lasiseinän, johon ne hypyssään törmäävät. Teos valmistui alunperin Guggenheim Berliiniin, jossa se -jonkin tulkinnan mukaan - kommentoi idän ja lännen välillä yhä vallitsevia jännitteitä. Teosta on sittemmin esitetty muuallakin, ja tämä tulkintajuonne jää muissa esillepanoissa hatarammaksi. 

Cai Guo-Qiang: Head On

Susilaumateosta keskustelupalstoilla seuraava keskustelu alkaa yleensä susien tappamisen epäeettisyydellä. Keskustelu rauhoittuu kun kuullaan, että sudet ovat itse asiassa rakennettu käsityönä kiinalaisessa pajassa värjätystä lampaantaljasta. Susi, lammas; se pieni ero. 

New Yorkilaisen Kate Clarkin teoksissa eläinoliot on varustettu ihmiskasvoilla. Veistokset jotenkin kummasti onnistuvat tuojottamaan antropomorfismia suoraan silmiin: ihmiskasvoilla varustettuina eläimistä tulee sellaisia toisia, jotka on mahdollista kohdata. Toisaalta käsittelyyn tulee se, miten eläintä käytetään usein jonkin aivan muun, ihmisten välisen asian metaforana. 

Tom Schelzerin riemastuttava Homo Bulla ainakin (kuvasta) katsottuna toimii. 

Tom Schmelzer: Homo Bulla, or the sacred baboon (2009)

Piispankaapuinen paviaani heiluttaa toisessa kädessä saippuakuplakonetta ja toisella keräilee kaapujaan. Teos on reaktio Cantemburyn arkkipiispan puheeseen vuodelta 2008, jossa tämä pyysi anteeksi Darwinilta englannin kirkon puolesta kirkon ymmärtämättömyyttä. Tuohon saakka kirkon virallinen kanta oli tuominnut "apinoista polveutumisopin" kerettiläisyydeksi. Siis tosiaan, 2008. 

Rod Mcraen Crying out in the Age of Stupid -teosta ei tarvitse paljoa selitellä. 

Shit.

Børre Sæthren installaatio käsittää elävänkokoisen yksisarvisen (yksisarvisten munia käsittelevä juttumme löytyy täältä). Lasivitriinissä valo- ja savuluupin takaa paljastuva ja sinne kätkeytyvä olento linkittää luonnontieteellisiä esillepanoja ja unenomaista symboliikkaa. 

Børre Sæthre: Stealth distortion (...must have seen it in some teenage wet dream) (2008)

The Idiots -nimeä käyttävä kollektiivi (Afke Golsteijn, Floris Bakker) käyttää töissään melkein yksinomaan täytettyjä eläimiä. Teokset käsittelevät usein eläimiä ja niihin liittyvää materiaalifetisismiä ja tavarafetisismiä laajemminkin. Kulta, timantit, lasi ja ylelliset kankaat yhdistettynä kuolevaisen olennon säilyttämiseen viittaavat memento mori -perinteeseen: kaiken katoavaisuuteen ja ihmisen yritykseen pyrkiä kohti ikuista. Ophelia on hieno, mutta on vaikea tarkalleen sanoa miksi. 

The Idiots: Ophelia (2005) 

The Idiotsin Headphones Stilte!!! (2009) lainaa viktoriaanisesta eksotismista.

Thomas Grünfeldin Misfits-teossarja vuodelta 2000 on täytetyn taiteen klassikoita, joskin tuntuu jo nyt jotenkin itsestäänselvältä. Vesinokkaeläin voisi kuulua sarjaan ihan sellaisenaankin. Toisaalta teokset viittaavat aarnikotkiin ja muihin myyttisiin olentoihin. Toisaalta veistoksissa eläinten "luonnollinen" lokerointi hämärtyy: herää kysymys siitä, miten määrittelemme yhden olennon johonkin lokeroon ja toisen toiseen kuuluvaksi. Jollakin tavalla Grünfeldin teokset palauttavat koko eläinkysymyksen kieleen ja tapaamme lajitella ja kategorisoida asioita. Ihmisen vimma lokeroida asioita häiriintyy helposti todellisuuden kanssa törmätessään. 

Thomas Grünfeld: sarjasta Misfits

Maurizio Cattelanin La Ballata di Trotsky riiputtaa ideologian ja ihmiskunnan pettämän uhrinsa katosta. 

Maurizio Cattelan: La Ballata di Trotsky (1997) 

Kärsimysvaikutelman korostamiseksi kuolleen hevosen ruumis venytettiin roikotusasentoon ja jalkoja pidennettiin. Teos myytiin vuonna 2001 ennätyshintaan 619,750£ Christie'sin huutokaupassa. Aiempaa ennätystä, 250 000£, piti hallussaan niinikään Cattelanin valmistama, Paavin ja maailman kohtaamista hienovireisesti kuvaava La Nona Ora (the Ninth Hour) vuodelta 1999. La Nona Ora on sittemmin vaihtanut omistajaa kolmella miljoonalla punnalla. 

Teoksen paavi ei ole täytetty.

*** 

Vaikka teoksista monet ovat hienoja, tuntuu täytettyjen eläinten käyttö kaikissa esimerkeissä kertovan kaikesta mahdollisesta mahdollisesta muusta paitsi eläimistä. Tai oikeastaan: eläimet edustavat kaikissa esimerkeissä tavalla tai toisella ihmisen toiminnan uhreja: järjenkäytön, ilmastonmuutoksen, lajitteluvimman, ideologian, fetisimin, alitajunnan tai väkivallan kohteita. Tietenkin tämä tulee jo lähtökohdasta, siitä että eläimet ovat täytettyjä ja siten itse materiaali on uhria, uhrimateriaalia. Teoksia yhdistävä teema tai alaotsikko tuntuukin olevan eläimen sijaan jonkinlainen alistamisen tai kohteeksi asettamisen rakenne, jolle täytetty eläimyys antaa hyvän työstömateriaalin. Olisi kiintoisaa nähdä teos, jossa täytetty eläin voisi puhua jostakin aivan muusta kuin kärsimyksestä. Voisiko se?