Vierailuja kotimaisessa helvetissä

Päivystäessäni joulukuussa Naudan historian museossa paikalle saapui ryhmä eläinhoitajaopiskelijoita. Keksin, että minäkin haluan opiskella eläintenhoitajaksi, koska olen jo pitkään haaveillut tuotantoeläinten turvakodin perustamisesta. Todennäköisesti en tule tällaiseen ammatilliseen koulutukseen hankkiutumaan. Mutta Eveliina Lundqvistpa hankkiutui, ja vieläpä juuri edellä mainitusta syystä. Kokemuksistaan koulussa ja työharjoittelusta tuotantotiloilla hän kirjoitti Salaisen päiväkirjan eläintiloilta (Into 2014).

Eläinoikeuspuhetta (kirjallisuus, elokuvat, järjestöjen infomateriaali) syytetään usein kiihkomielisyydestä, vaikka kyse on yleensä vain siitä, että kerrotaan, miten asiat ovat. Kiihkomielisyyden vaikutelma syntynee vastaanottajassa, jonka mielestä on väärin väittää, että eläintuotannossa olisi mitään vikaa. Tällainen reaktio syntyy, vaikka väitettä ei edes eksplikoitaisi. Mikä onkin aivan oikein. Eläintuotannossa on vikaa, sen näkevät kuluttajat ja luultavasti tuottajatkin ja taatusti mainostajat aina kun eivät elele jossain fantasiamaailman perhetilautopiassaan ("perhetila" on ilmeisesti siis jotain muuta kuin kolhoosi, jossa viljelijät eivät ole sukulaisia?).

"Sika sumuisella niityllä" – Atria 2014

Lundqvistin kirja on erittäin henkilökohtainen, myös korostetusti: hän kirjoittaa kokeneensa asiat näin ja että joku muu olisi ehkä kokenut ne toisin. Lundqvist panee itsensä peliin. Silti (vai juuri siksi) kerronta on täsmällistä, voisi sanoa objektiivista. Kirjoittaja pyrkii löytämään liioittelua eläinoikeusjärjestöjen materiaalista ja vertaa niitä tilojen todellisuuteen (ja toteaa todellisuuden olevan vielä karumpi). Hänen lähtöajatuksenaan tuntuu olevan avoimuus, jopa broileritilalle hän lähtee sillä ajatuksella, että ehkeipä siellä olekaan niin kauheaa. Ymmärrän sen hyvin, ei kukaan eläinten ystävä halua nähdä, että elävät olennot kärsivät.

Porsitushäkki on Suomessa laillinen.
Kuva eläinsuojeluasiamiehen blogista.

Teoksesta on mediassa nostettu esiin sähköpiiskan tarpeeton(!) käyttö ja muut eläinten käsittelyssä tapahtuneet laittomuudet. Eläinsuojelulaki on jokseenkin viitteellinen ja helposti kierrettävissä (sekä huonosti valvottu), eikä kirjan tarkoituksenakaan ole paljastaa tilojen rikkomuksia. Sen sijaan Salainen päiväkirja eläintiloilta näyttää ennen kaikkea sen, mikä eläintuotannossa on lähtökohtaisesti moraalitonta. Eläintuotanto perustuu ideologiaan, jossa toinen olento nähdään vain oman hyödyn näkökulmasta. Taloudellisin perustein toiselta viedään oikeus vapauteen, hyvinvointiin, koskemattomuuteen ja lopulta elämään. Yleisöä ei lopulta järkytä sikalavideoissakaan eläinsuojelulain rikkomukset, vaan eläintilan normaali arki. Johon ilmeisesti pikkuhiljaa turtuu kun sitä kokee päivittäin, kuten Lundqvist huomioi.

Nämä perhetilalliset kaipaisivat kipeästi perheenlisäystä,
sillä he ovat tulleet taas hankkineeksi 50 000 lintua.

Salainen päiväkirja eläintiloilta kertoo eläinteollisuudesta asioita, joita ei normaalisti mainosteta, mutta joita tuotantopuolella ei todennäköisesti pyritä erityisesti peittelemään. Kymmenientuhansien yksilöiden broileritilat sijoittavat omaan krematorioon, koska siten on kätevintä hävittää sadat sairauksiin, epämuodostumiin ja onnettomuuksiin (kuusiviikkoisen elämän aikana) kuolleet linnut. Sikalassa pienimmät kuolleet porsaat viskataan lantakouruun, koska ne maatuvat kyllä. Munijakanat tapetaan kaasukammiossa. Eläinlääkärit harjoittelevat lehmien keinosiementämistä teurastamolla, koska ei ole väliä, jos teuraaksi menevä lehmä saa kohtutulehduksen tai vaurioituu muuten.

"Kukko sumuisella niityllä" – Atria 2014

Useimpien eläinten ainoa kosketus ulkoilman kanssa on hetki, jolloin ne siirretään teuraskuljetusautoon tai tapetaan pihalle. Silti mainonta keskittyy kehittelemään tarinoita perhetilojen ihmisistä, joilla ei muuta olekaan kuin aikaa puuhailla pikkufarmillaan, sekä vapaista ja onnellisista eläimistä. Mutta mitäs mä tiedän, tällainen luonnostavieraantunut.

Nautanäkökulma

Naudalle mieluista asuinaluetta ovat laajat arot, joissa on kuitenkin puustoa ja metsää tarjoamassa suojaa pedoilta ja säältä. Suurimman osan valveillaoloajasta se käyttää laiduntamiseen ja märehtimiseen. Jos nauta ei pysty pakenemaan, se hyökkää. Saaliseläimyys vaikuttaa siihen, miten naudan aistit ovat kehittyneet.

Näkö
Laaja näkökenttä (yli 300 astetta), mutta tarkan näön alue on kapea, naudan on käännettävä päätään nähdäkseen tarkasti. Näkee helpommin kauas kuin lähelle, alaspäin huonosti. Nauta havaitsee helposti liikkuvan (varsinkin lähestyvän) kohteen näkökentän reunoillakin.
Nauta luultavasti erottaa punaisen, keltaisen ja vihreän, mutta sinisen huonosti (kaksivärinäkö).

Silmät
Naudan silmänvalkuaisen pinta-alan osuus koko silmästä kertoo naudan tuntemuksista. Silmänvalkuaisen osuus kasvaa kun henkilö odottaa väkirehuannosta tai turhautuu kun sitä ei odottamisesta huolimatta tule, kun vasikka viedään pois emolta tai kun henkilö säikähtää.

Kuulo
Naudat eivät normaalisti kommunikoi keskenään puheella. Ylimääräinen ääntely liittyy poikkeustilanteisiin. (Miksi lehmät muuaavat laitumella?) Naudoilla on herkkä kuulo ja ne kuulevat sellaista, mitä ihminen ei kuule. Kaikki epämääräiset äänet ja melu ovat pahasta. Naudoille kuten useimmille muillekaan henkilöille ei tarvitse huutaa, koska ne kuulevat hiljaisemmatkin äänet.
Siitä, nauttivatko lypsylehmät klassisesta musiikista, ei liene todisteita, vaikka muistankin vanhan uutisen siitä, miten lehmät lypsivät paremmin kun navetassa soi Mozart. Jalostustieteen grand old man Kalle Maijala kertoi meille anekdootin lapsuudestaan lehmästä, joka ei antanut maitoa ellei sille laulanut.

Pelottavia/huolestuttavia asioita

Haju
Kuten monet muutkin ei-ihmiset, naudat haistavat mm. pelon. Niin ihmisen kuin lajitoverinsakin. On siis aivan ilmeistä, ettei nauta halua mennä paikkoihin, joissa joku on juuri pelännyt. Säikähtämisestä rauhoittuminen kestää 20–30 minuuttia.

Hajut antavat naudoille informaatiota toisistaan. Nauta aistii myös ihmisen tunnetilat.

Tunto
Yhdessä lähteessä on katsottu aiheelliseksi erikseen huomauttaa, että kaikki eläimet tuntevat kipua. Kipua aiheuttaneet paikat ja kokemukset jäävät (tietysti) muistiin. Erityisen herkkä alue on utareet.

Maidonantirefleksi = Refleksin saa aikaan esimerkiksi vasikan imeminen tai lypsyä edeltävä utareen ja vedinten pyyhkiminen. Refleksin voivat kuitenkin laukaista myös jopa pelkät näkö-, ja kuuloaistimukset. Tuntoärsyke matkaa utareesta selkäydintä pitkin aivoihin, jolloin aivolisäkkeen takalohkon varastorakkuloista vapautuu oksitosiinia. Tämä oksitosiinihormoni siirtyy verenkierron mukana utareeseen ja saa aikaan korisolujen supistumisen ja maitorakkuloiden tyhjentymisen. Oksitosiinin vaikutus aika on melkoisen lyhyt, se kestää noin 4 - 5 minuuttia. lähde

Nauta pitää sellaisten paikkojen rapsuttelusta, joihin ei itse ylety. MTT:n lähteen mukaan rapsuttelu ei kuulu eläinmaailmaan, mutta naudat ovat eläneet ihmisten kanssa tuhansia vuosia, joten nautojen maailmaan se kuuluu. Lisäksi kuten Raussin teksti muistuttaa, naudatkin nuolevat toisiaan, mikä rauhoittaa molempia osapuolia.

Stressi
Tuotantoeläinten kohdalla joudutaan onneksi tutkimaan hyvin paljon stressiä ja sitä, miten sitä voisi vähentää, sillä ihminen maistaa stressin. Lypsylehmällä stressi vaikuttaa suoraan myös maidon tuotantoon ja lisääntymiskykyyn.

Lehmien jalostuksessa pyritään vähentämään stressiherkkyyttä. Toisaalta korkeatuotoksisilla lehmillä on tuotantostressi, jolloin tiinehtymisessä tulee ongelmia. (Tuotantostressi: kun henkilö lypsää 50 kiloa päivässä, se joutuu syömään ja juomaan paljon ja sen lämmöntuotanto kasvaa.) Eli kun jalostuksessa huomioidaan yksi asia, toisen kanssa mennään mönkään. Luulen, että lypsylehmien stressi on yksi syy siihen, miksi navettojen karjakoot ainakaan Suomessa eivät ole hirveän suuria.

En aivan ymmärrä, mitä on testattu,
mutta olisin halunnut nähdä nämä testissä käytetyt ihmiset.
(Ei kun siis tää menee jotenkin niin, että osa maidosta saadaan talteen ja osaa ei,
ikävä ihminen saa vähemmän.)

Teurastamoihin tuotavilla naudoilla on rauhoitusaika, jona ne oleilevat tarkoitukseen varatussa tilassa. Kuolema tulee seuraavana (tai sitä seuraavana?) päivänä saapumisesta. Odottaminen (siirryttäessä paikasta toiseen) hermostuttaa nautaa.

Korkea viretaso lisää stressihormonin eritystä.

En tiedä, mitä "yksilö" merkitsee tässä.

Stressiä lievittää sosiaaliset suhteet, lepo ja uni sekä tilanteiden ennakoiminen (joka lienee ihmisen vastuulla, itseään lehmä tuskin tavan takaa yllättää).

Uni
Aikuinen nauta nukkuu noin 4 ja vasikka 6 tuntia vuorokaudessa. Nukkuminen tapahtuu 5–15 minuutin unijaksoissa ympäri vuorokauden. Hyvän unen (REM) kannalta on tärkeää, että henkilö saa pitää niskan rentona, tilaa on oltava tarpeeksi ja makuualustan kuiva, pehmeä, vedoton ja pitävä. Kaiken kaikkiaan lepoon kuluu 10–12 tuntia vuorokaudessa. Lepääminen onnistuu parhaiten turvallisessa paikassa ja seurassa.

Kuva kiinnostavasta Ammu vaan -blogista.

Lähteet:
Satu Raussi (EHK)
Maiju Pesonen (MTT)

Merkittävät eläimet

Eläinten (kaikkien ei-ihmisten) epäkiitollinen rooli ihmistaiteessa on perinteisesti ollut symboloida jotakin. Tämä on johtanut todellisten eläinten elämässä suuriin ongelmiin, kun "pahoja" eläimiä on ryhdytty vainoamaan. Vaino ei suinkaan rajoitu keskiajalle tai uskonnollisiin yhteisöihin, vaan näkyy tämän päivän kotimaisessa susikeskustelussakin. Mikäli susi ei olisi saanut taakakseen ihmisen negatiivisten piirteiden edustamista (ahneus, kiittämättömyys, julmuus jne), sitä tuskin vihattaisiin näin kohtuuttomalla volyymilla. Onhan Suomessa kuitenkin yksi suurempikin peto, eli karhu, joiden määrästä ei järjestetä suurta numeroa siitäkään huolimatta, että suomalaiskarhuja on noin 1300-1400 ja susia vain 130-140. Karhu kun nähdään leppoisana ja reiluna mesikämmenenä.

Bitch, please. Kuva.

Raamatussa Jeesusta ei vain kutsuta Karitsaksi, Jeesus on Karitsa. Onko siis kääntäen jokainen karitsa vapahtaja? Kristillisessä lammassymboliikassa minua risoo eniten, no, symboliikka. Eläintä ei arvosteta itsessään. Lampailla ei ole minkäänlaista itseisarvoa juutalaiskristillisessä kulttuurissa, päinvastoin niitä tapetaan ja syötetään jumalalle tahi syödään itse. Oudoin on tapa syödä pääsiäisenä karitsaa. Koska Jeesus kuolee, niin karitsankin täytyy kuolla? Eikö ole ongelmallista, että näin toimiessaan kristikunta samastuu Jeesuksen murhaajiin? Toisaalta mitä olen ymmärtänyt, niin siten kuuluukin olla, kun Jeesus kuitenkin kuoli heidän vuokseen, eikö niin? Mutta eikö se olisi mukavampaa ihan vaikka vaan kokeiluluontoisesti pelastaa karitsa kristityn kidalta. Olla kerrankin tappamatta ketään pääsiäisen kunniaksi!

Friends aren't food, you fuckers.
(Katherine Brownin ihana kuva.)

Kuten edellä mainitut esimerkitkin todistavat, symboleissa ei ole kyse järjen käytöstä, vaan ne on keksitty perustelemaan vallitsevaa asiaintilaa. Susi on aikanaan ollut ihmisen veroinen saalistaja, ja siksi ihmiset ovat susille suutahtaneet. Lammas taas on Lähi-Idässä perinteinen (juhla)ruoka. Olisi tietysti hienoa, jos mieluummin vaikka falafel symboloisi Kristusta. Kun nyt kerran ilmeisesti (symbolisen) kannibalismin täytyy uskontoihin kuulua.

Jeesus on multiploitunut, praise the lord!

Ikivanha eläinsymboliikka vaikeuttaa myös taiteilijan työskentelyä. Koska eläimet on totuttu näkemään jonkin inhimillisen ominaisuuden merkitsijöinä, on hankala vakuuttaa vastaanottaja siitä, että tämä karhu tai tämä susi nyt yksinkertaisesti on tämä henkilö eikä mitään abstraktiota. Taide (varsinkin kirjallisuus ja näyttämötaide) ajatellaan järkyttävän ihmiskeskeisesti. Ikään kuin se, että teos tehdään ihmisille, merkitsisi automaattisesti sitä, että sen on kerrottava ihmisistä. Ovatko ihmiset tosiaan niin egosentrisiä?

Toisissa tiloissa -ryhmän esitykset onnistuvat mielestäni tosi hyvin näyttämään kohteensa ilman symbolilatausta. Ehkä ne pysyttelevät riittävän yksinkertaisina hakiessaan nimenomaan kokemusta, samaistumispintaa (lue lisää esim. Porosafarista). Puheen ja kerronnan elementti tuo mukaan helposti tulkinnallisen arveluttavuuden. "Kissa", tarkoititko seksikäs nainen.

Oma kategoriansa ovat ihmisten kielellä puhuvat tai ajattelevat eläimet. Nämä elementit kuuluvat yleensä lapsille suunnattuihin teoksiin tai viihteeseen. Ns. vakavasti otettavaan taiteeseen eläinhenkilöt tuodaan kuvaamaan vakavia juttuja, vrt. Ruohometsän kansa ja Eläinten vallankumous. Perinteiset faabelit eli eläinsadut siis jatkojalostetaan yhteiskunnallisiksi utopioiksi/dystopioiksi ja eläimet ovat sittenkin ihmisiä.

Karvinen on kyllä erittäin kissa.

Maus ei toki yritäkään kertoa eläimistä.
Mutta voiko sen ehkä niinkin tulkita?

Entä jos haluan kertoa oikeasti eläimistä. Yksi mieleeni pälkähtänyt omituiselta vaikuttava ratkaisumahdollisuus on käyttää ihmistä muun eläimen symbolina. Esimerkiksi Pilvikartasto-elokuvassa koin vahvasti, että tulevaisuusdystopia, jossa tarjoilijaihmisiä (mielestäni he eivät olleet androideja) teurastetaan, kuvaa meidän aikamme eläinteollisuutta. Ehkä lehmien, kanojen, sikojen ja muiden joukkoteurastaminen, ruuaksi jalostaminen ja toisille tuotantoeläimille syöttäminen on niin itsestäänselvää, että sen saa näytettyä todellisessa absurdiudessaan vasta kun toisten tilalle asetetaan ihminen itse.

Epäkohtien esittäminen on toki tärkeä juttu. Mutta ainahan taiteessa ei siihen pyritä. Joskus haluaa vain näyttää henkilöitä ja niiden elämää, samaistua ja antaa siihen mahdollisuus toisillekin. Miten rakennetaan eläinhenkilöhahmo, joka edustaa ennen kaikkea itseään, ei omaa lajiaan eikä missään nimessä ihmisyyttä. Luulen, että sama ongelma tulee eteen, jos henkilö on jotenkin epänormatiivinen ihminen: nainen edustaa yleisnaiseutta, homo yleishomoutta. Ehkä nämä ongelmat johtuvat vain siitä, että näitä moniulotteisia ei-ihmisheteromiesrepresentaatioita ei vieläkään ole taiteessa tarpeeksi. Niitä pitää siis tehdä lisää!

Pick a team

Voisin vähän fanittaa. Suosikkisarjani ehkä ikinä, jos ei lasketa lapsuudenihastustani Naarassutta, jonka olettaisin olevan uudessa katselussa aika köykäinen, on True Blood.

Syytä voitte miettiä.

True Blood -sarjan nimi tulee japanilaisyhtiön kehittämästä synteettisestä verestä, jota vampyyrit käyttävät ravintonaan. Synteettisen veren lisäksi monet heistä syövät myös säästeliäästi ihmisistä, eli eivät ime heitä kuiviin, vaan käyttävät ihmismassaa ns. kestävästi. Synteettisestä lihastahan on puhuttu jo pitkän aikaa, mutta ilmeisesti tahtotila sen markkinoille saamiseksi on pienempi kuin HBO:n sarjan ihmisillä. Mietin, vaatiiko True Bloodin valmistus synteettisen lihan tavoin oikeita soluja, tässä tapauksessa ihmisen mitä? verisoluja? No sellaisiahan on helppo ottaa vahingoittamatta kohdetta. En tiedä, miten asia menee synteettisen lihan kohdalla. Eikö sekin vaadi kaikesta huolimatta ruumiita.

En tiedä, missä vaiheessa sarja menee nyt telkkarissa, joten tässä kappaleessa saattaa olla juonipaljastuksia. Itse en sarjaa niinkään juonen takia katso, olen eniten mieltynyt maailmaan, henkilöihin ja heidän välisiin suhteisiin. Viidennellä kaudella sanguinistat eli vampyyrit, jotka uskovat Lilithiin ja vampyyreiden ehdottomaan ylemmyyteen, yrittävät vallankaappausta. Heidän tavoitteenaan on orjuuttaa ihmiskunta ruuaksi, jota he voivat sumeilematta kuluttaa. Eli siis sama, minkä ihmiset ovat tehneet muulle eläinkunnalle.

Sanguinista-vampyyrit päättävät ryhtyä tuottamaan aitoa ihmisverta teollisesti. Tuotanto aloitetaan aika vaatimattomasti sulkemalla kaapattuja ihmisiä (alastomina) vankiselleihin. Vampyyreillä on sarjassa taito hypnotisoida (glamour) ihmiset (ja esim. ihmissudet), mutta näihin tuotantoihmisiin he eivät vaivaudu käyttämään kykyä, vaikka tämä varmasti tekisi ihmisten olon mukavammaksi. Ruokaa pyritään siis tuottamaan mahdollisimman minimaalisella vaivannäöllä. Ring a bell?

Vampyyrien mainstreaming-liike on pyrkinyt rauhalliseen yhteiseloon (suomessa ei ole riittävää sanaa termille coexistence) ihmisten kanssa. Tämä tuntuukin järkevältä, koska vampyyrit ovat toimintakyvyttömiä ja siis äärimmäisen haavoittuvaisia puolet vuorokaudesta. Jollei kaikkia ihmisiä onnistuttaisi orjuuttamaan, aina olisi vaarana, että jokin sissiliike tekisi vastaiskun. Ja entäpä ihmisten määrän vääjäämätön väheneminen. Kerralla kuiviin imeminen on lähes kirjaimellisesti sama kuin lypsävän lehmän tappaminen. Kaksi vampyyriä voi pistellä poskeensa kerralla jopa 27 ihmistä, ei tunnu kovin taloudelliselta. Uhkana olisivat myös tällaista ääriliikettä vastustavat vampyyrit, jotka pyrkisivät ehkä liittoutumaan ihmisten kanssa. Varsinkin sivuosavampyyrit kokevat todellisen kuoleman yllättävänkin helposti.

Friends don't let friends eat friends?

Tässä nykyisessä oikeassa maailmassa ihmisten sanguinista-ääriliike on saanut vallan. Miten se on mahdollista? Ihmisellä ei ilmeisesti ole yhtä suuria heikkouksia kuin vampyyreillä, eivätkä heidän kanssaan tasavahvat ole käyneet vielä vastahyökkäykseen. Pitäisikö meidän perustaa coexistence-liike toisten eläinten kanssa? Viedä valta näiltä äärilaidan kuolemankylväjiltä.

Kyllä.

Kristin.

True Bloodissa suosikkihahmoni on Pam. Ja kuinka ollakaan, Pamin näyttelijä on myös toisten nainen. Kristin Bauer van Straten kirjoittaa kotisivuillaan:

"I find so much inspiration from life and I keep hearing this quote in my head, “The only thing necessary for the triumph of evil is for good men to do nothing.” Edmund Burke.

This quote haunts me. Do I do nothing? In this modern day, where it is soooo easy to do something. To give $10, to sign a petition outside the grocery store, to recycle my junk mail. At the very least can’t I just not fund stuff that hurts the things I love, the things that sustain my life, my happiness. I don’t want to find out that I think I am a kind person but that I knowingly support cruel things with my own dollars. I am for BEAUTY and for FREEWILL enduring. I am not for suffering. I am for KINDNESS. That is who I am, who I aim to be anyway, more and more.  

I think it might be very important that we PICK A TEAM, or our future may be picked for us by some corporations. So I must find out who the hell my team mates are and help them, and find out who are for the opposite of that, and not help them."

Pamilla on myös parhaat lainit.

Jumalauta, sanoi nauta

Raportti Esitystaiteen markkinoilta on venähtänyt, mutta tässä se nyt tulee. Kaikki kuvat on ottanut Antti Ahonen, jolle vielä suurkiitos.

Keskellä festivaalin taiteellinen johtaja Artu Kurttila.

Parsi oli käytössä esitysten aikana.

Päätyömme markkinoille oli lehmän kokemusta havainnollistavat kaksi esinettä, joita ihmisillä oli mahdollisuus kokeilla. Annoimme myös mahdollisuuden ilmoittautua maidontuotantoon. Jos vaikka kävisi niin, että lehmät korvattaisiin tuotantoalalla ihmisillä. Ihmiset ovat toki pienempiä, joten he yltävät  vähäisempään maidontuotantoon. Mutta tietysti siinä säästäisi ruokakustannuksissa ja tilassa. Ihmisten on myös nautoja helpompi tulla toimeen suuressa laumassa. Ilmoittautumislomakkeessa pyydettiin sukupuolen ja iän lisäksi selvitystä perinnöllisistä sairauksista, stressinsietokyvystä, hedelmällisyydestä ja jos mahdollista niin maidontuotantokyvystä. Saimme yllättävän paljon ilmoittautumisia. Luonnollisesti ensin olisi syytä jalostaa parhaista yksilöistä tuotannon varsinaisesti aloittava sukupolvi. Mahdollisesti ihan yksi sukupolvi ei kyllä riittäisi, mikä on vähän kinkkistä, koska ihmiset tulevat sukukypsiksi vasta kymmenisen vuotta nautoja myöhemmin.

Pakko nyt laittaa näitä kuvia paljon, kun me ollaan niin upeita.
Huomaa lehmämäiset pitkät ripset ja ruskeat silmät!

Toisten historiassa aina joku päätyy konttaamaan.

"Meillä on tarjolla elinikäisiä sopimuksia, jos olet kiinnostunut."

Testikäytössä oli Niko Rissasen meille ystävällisesti rakentama ihmisparsi ja Laura Dammertin tekemä utareliivi (näiden artefaktien kuitit tulevat näyttämään niin hyviltä apurahaselvityksessä). Ihmisparren tarkoituksena oli esim. osoittaa millaisia muita liikuntamahdollisuuksia yksilölle jää kun hän on kytketty kaulastaan. No, tämän keksin kyllä ihan itse äsken. Oikeasti se oli yksinkertaisesti lehmien parsi sovellettuna ihmishenkilölle.

Ihmisparsi painaa niskaa, koska henkilö joutuu kannattelemaan sitä itse.

Sana parsi on yllättävän monelle vieras, joten avataan sitä vähän. Parsinavetassa lehmät ovat kytkettyinä kaulastaan erilaisten välineiden avulla. On olemassa länkikytkyjä, jotka rajoittavat lehmien liikkumista erittäin paljon, niskatukiparsia (jollaista meidän mallimme ehkä eniten edusti), enemmän liikkumavapautta antavia lapatukiparsia, ja pystyhihnakytkimiä, jotka voivat olla erittäin epämiellyttävä, mikäli käytössä ei ole kaulapantaa.

"Valtioneuvoston nautojen suojelusta antamassa asetuksessa määrätään eläinten
kytkentälaitteista seuraavasti:

Kytkemiseen käytettävän laitteen tai välineen on oltava säädetty sellaiseksi,
että eläin voi asettua makuulle, nousta makuulta, syödä, juoda ja hoitaa kehoaan. Kytkemiseen käytettävä laite tai väline on sovitettava niin, että eläin ei kuristu tai muutoin vahingoitu.
Kytkyet, kaulaimet ja lieat on pidettävä puhtaina ja hyvässä kunnossa.(A
10.6.2010/592)."

Vuonna 2010 Valion tekemän selvityksen mukaan 62 % suomalaisista lehmistä eli parsinavetassa. Luomutuotannossa parsinavetat on tästä vuodesta alkaen kielletty. Vanhoissa parsinavetoissa on erityisenä ongelmana se, että lehmät ovat suurempia kuin muutama vuosikymmen sitten. Uusia parsinavettoja rakennetaan aika vähän.

"Vanhoissa navetoissa on useita ongelmakohtia, joita voidaan kuitenkin muuttaa. Pajala (2009, 62 – 64) kertoo hollantilaisen eläinlääkärin, Joep Driessenin mietteitä
suomalaisista navetoista. Yrittäjän pitäisi pystyä asettumaan lehmän asemaan monessa kohtaa. Miltä tuntuisi, jos ruoka olisi katettu niin, että aina joutuisi kurottelemaan saadakseen sitä ja aina kurotellessaan löisi lantioluun pöydän reunaan? Mitä
jos maitolasissa olisi jotakin kiinteää mukana tai keittiön valaistus olisi niin hämärä,
että joutuisi arvuuttelemaan, mitä suuhunsa laittaa? Mitä jos keittiön lattia olisi niin
liukas, että siellä joutuisi kävelemään varoen ja jäykin jaloin? Vastaavia ongelmia
lehmillä on usein. Mutta lehmä tekee usein kaikkensa, vaikka kaikki edellä mainittu
olisi pielessä. Se kurkottelee, menee polvilleen, antaa niskapuomin hiertää ja erilaisten pattien muodostua, vain jotta se yltäisi rehuun. Kuukausien saatossa lehmän
runko kertoo, onko ruokailu ollut vaivatonta vai vaikeaa. Myös kalusteista voi päätellä saman asian: siinä missä rauta kiiltää, on eläin toiminut kiillottajana. (Pajala 2009,  62 - 64.)"

Lähde: Heini Peräkylä: Parsinavetta paremmaksi, lue lisää!

Vuodesta 2006 alkaen kaikkien maidontuotantoa varten pidettävien lehmien ja hiehojen, joita pidetään muuten kytkettyinä, on pitänyt päästä laitumelle tai ”muuhun tarkoituksenmukaiseen jaloittelutilaan” vähintään 60 päivänä touko-syyskuun välisellä laidunkaudella. Tästä jaloittelua koskevasta vaatimuksesta voidaan kuitenkin myöntää määräaikainen vapautus silloin, kun jaloittelun järjestäminen on ”käytännössä mahdotonta”, eli jos tilalla ei ole käytettävissään sopivaa laidunta, tai jos muuta jaloitteluun soveltuvaa tilaa ei ole mahdollista kohtuudella järjestää, tai jos vaatimuksen noudattaminen on kohtuutonta liikenteeseen, maastoon tai etäisyyteen liittyvistä syistä. Animalia

Suomalainen lypsylehmä saattaa viettää koko uransa kytkettynä parteen.

Kaikki eivät kokeneet laitteita ainoastaan ikäviksi.

Parren lisäksi meillä oli utareliivi havainnollistamassa sitä, kuinka raskaiksi rinnat paisuisivat maidontuotannossa. Liivien piti olla kuusikiloiset, mutta ne jäivät 3,8 kiloon, mikä sekin jo tuntui (pahalta). Lehmä voi enimmillään lypsää 80 litraa päivässä (lue lisää satatonnari Kulkurista). Vuonna 2011 poistettujen lehmien elinikäistuotos oli keskimäärin 24 701 kiloa maitoa, mutta myös 100 000 ja nykyään jopa 200 000 kiloon yltäneitä yksilöitä on. Suomessa yleisimmät ayrshire- ja holsteinlehmät painavat n. 600 kg. (Kts. lisää Fabasta.)

Kunnioitettavaa sopeutumista!

Prototyypin säätöjä olisi syytä vielä kehittää eteenpäin.

Molempien kojeiden käyttömukavuus oli tietysti aika pieni. Monet kieltäytyivät tyystin edes sovittamasta moisia, koska uskoivat valmiiksi, että ne ovat ahdistavia. Tässä oli siis selkeä ongelmakohta teoksessamme. Olisiko ollut viisasta olla sanomatta laitteista mitään ja kutsua ihmiset vain kokeilemaan niitä? Olisimmeko saavuttaneet saman kokeilunriemun, mikä tulee esim. Heurekassa. Itsekin vetelimme siellä pahviukkelista suolistoa ulos. Miksipä ei siis kokeilunhaluinen taiteenystävä olisi testaillut innoissaan ihmispartta ja utareliivejä? Toisaalta narratiivin mahdollisuus innosti ainakin itseäni luomaan fiktiivisen rekrytointitilanteen. Mutta mentiinkö siinä liikaa eläinoikeusretoriikkaan, joka saa asiaan vihkiytymättömät kavahtamaan. Mikä olisi elementtien oikea suhde???

Korvia uhraamatta tästä on vaikea livahtaa.

Sähköaidasta kiitos Pialle.

Pienempi teoksemme oli Asiantuntijaraportti metsästä. Lähtökohtana oli karhupuku ja karhun haastattelu. Haastattelijana meillä toimi Toisten mies Markus. Keräsin tekstit (postaan ne erikseen) erilaisista metsää ja suurpetoja käsittelevistä lähteistä. Mutta en tiedä, olisiko niiden sittenkin pitänyt olla kysymysmuotoisempia. Nyt ne olivat väitteitä, joihin karhu ei saanut kosketusta. Toisaalta ei sen ehkä olisi pitänytkään saada. Eihän se olisi kumminkaan pystynyt vastaamaan. Lisäksi meillä oli pieni tekninen ajatteluvirhe. Karhu nimittäin näkyi tosi heikosti. Luulen, etteivät kaikki yleisön jäsenet edes havainneet sitä. Toisaalta se oli aika hyväkin juttu, koska karhupukumme (kiitos TeaK) oli vähän mitä sattuu. Lisäksi huono näkyvyys loi ainakin itselleni tilanteeseen pelottavuutta. Tai en tiedä, voiko nyt puhua oikein edes tilanteesta. Itselläni on esitystaiteen kanssa selvästi sellainen ongelma, etten tiedä, mistä työkalupakista kaivaisin keinoja. Pitäisikö ottaa teatterista ja kuinka paljon? Pitäisikö luoda täysfiktio? Vai oltaisiinko sittenkin ihan arki-itsejä. Välimaastoon jääminen on harvoin hyvä idea, mutta valintakin on hankala ja siinä pysyttely voi olla tosi vaikeaa. Luulen, että tällaista pitäisi testailla jollain harjoitteilla. Pitäisi käyttää aikaa tietynlaisten minien rakentamiseen. En tiedä, miten näyttelijät selviytyvät tämän kanssa, koska kyllähän tuon täytyy tulla nykyteatterissa usein vastaan. Huorasadussa oli suuri ongelma löytää näyttelijöille oikea olemisen tapa kohtaukseen, joka on muodoltaan esitelmä. Niinpä kohtaus jätettiin pois. Itseäni kiinnostaa esittämisen tapojen yhdistely teoksen sisällä. En vaan vielä tiedä, miten se on mahdollista.

Markus pyydettiin haastattelijaksi, koska hän on uskottavampi kuin me.

Etsi kuvasta karhu.

Missä mä oon

Osallistuin tänään EMMAn järjestämään Per Maningin valokuvista ilmeisesti inspiraationsa saaneeseen Jokainen kuva on omakuva -seminaariin. Terike ei päässyt, joten tästä postauksesta tulee luultavasti aika asiallinen. Seminaarin ohjelmassa oli niin paljon eläinaiheita, että siellä käyminen tuntui relevantilta. Aiommehan itsekin pitää seminaareja, jopa konferensseja, Toisten historia -projektissa. Paikalla oltiin, tai siis olin, jotenkin tässä tulee aina käytettyä jonkinlaista passiivia, näin ollen myös ottamassa oppia puitteista.

Per Maningin Hylje numero 4

Seminaarin ohjelma näytti tältä:

9.30    Keskusteluja ilman kieltä – eläinkouluttajan työstä, Tuire Kaimio, eläinten kouluttaja, tietokirjailija

10.30  Rinnakkaiseloa? - lemmikki ja ihminen, Seppo Turunen, professori, tietokirjailija

11.30.-12.30 LOUNAS(omakustanteinen)

12.30   Ihminen hallitsee ravintoketjua – voivatko tuotantoeläimet hyvin?, Satu Raussi, Eläinten hyvinvointikeskuksen johtaja

13.30   Miksi välittää? Mikä on tärkeää eläinten oikeuksissa? Micaela Morero, biologianopettaja ja eläinsuojelija

14.15-14.45 KAHVI

14.45   Sisälle ihmisen mieleen ja kehoon – miten luoda ihmishahmo ja rooli? Liisa Mustonen, ohjaaja-käsikirjoittaja ja näyttelijä

15.20   Minun katseeni näkyväksi muissa, Nelli Palomäki, kuvataiteilija

Per Maningin Lehmä

Kaimio puhui eläinten (ele)kielen opettelusta, lajien välisistä (ja sisäisistä) kohtaamisista ja kommunikaatiosta ilman sanoja sekä palkitsemisen kautta opettamisesta. Hän on mm kouluttanut eläinnäyttelijöitä. Minulle oli uutuus, että elokuvassa voi olla jopa 70 eri esittäjää per roolihahmo, kuten oli ollut Myrsky-elokuvassa (ja kaikki erittäin haasteellisesti koulutettavia kaukasianpaimenkoiria???). Miettikää, mikä haloo siitä nousisi, jos ihmisten kanssa meneteltäisiin samoin. Ai niin, stunt-kohtauksissahan menetelläänkin.  Niin ja kahden miehityksen teatterijutuissa. No mutta tämä johtuu siis siitä, että eläimen täytyy olla halukas esiintymään. Ilman kunnollisia taukoja innokkuus tietysti vähenee. Saaliseläimillä on pidempi pinna tässä suhteessa kuin saalistajilla. Eläimen täytyy myös saada tauoilla levätä asianmukaisissa olosuhteissa tai puuhata muuta mielekästä. Tämä on ihan kohtuullista, sillä eläinnäyttelijöille elokuvan teon uskomaton pitkäpiimäisyys ei tuo rahapalkkiota sen enempää kuin narsistista tyydytystäkään. Kaimio myös esitteli, miten saa vaikkapa opetettua kissan olemaan inhoamatta vauvaa.

Eräs Myrskyn esittäjistä sekä elokuvaohjaaja.

Professori (emeritus?) Seppo Turunen puhui ihmisten lemmikkisuhteesta ja sen vääristymistä. Vähän pisti korvaan kun hän puhui eläinsuojelijoista ikään kuin jonain käsittämättömänä alalajina, vaikka luulisin hänen jakavan monia eläinsuojelullisia asenteita. Hän myös kritisoi näitä eläinsuojelijoita siitä, että usein heillä on lemmikki ja varsinkin vielä joku jalostettu otus. Tämä on ärsyttävän yleistävä harhakäsitys. Varmasti useilla eläinsuojelijoilla (alan itsekin jankata tuota sanaa) on lemmikkejä, mutta eiköhän monet niistä ole ns. pelastettuja. Eläinsuojelijan kritisoiminen tekopyhäksi lemmikin vuoksi on sama kuin eläinsuojelijan kritisoiminen siitä, että hänellä on meikkiä (jos muistatte sen yhden äijelin maatalousmessuilta). Lemmikit voivat olla adoptoituja ja meikit eläinkokeettomia + vegaanisia. Haloo. No, Turunen oli ihan symppis. Häneltä opin "söpön" määritelmän: ihmiset pitävät söpöinä lyhytkalloisia eläimiä, koska ne vaikuttavat pennuilta ja muistuttavat ihmistä itseään. Söpöydestä eläintä palkitaan hengitysvaikeuksilla ja kallon epämuodostumilla.

Too cute to breathe.

Satu Raussia meidän on pitänyt jo pitkän aikaa haastatella hänen mittavasta lehmätietoudestaan. Hän oli puhumassa tuotantoeläinten hyvinvoinnista ja Eläinten hyvinvointikeskuksesta, jossa hän on tutkijana. EHK on instanssi, joka tarjoaa tietoa vanhalle Beelsebubille. Kuten on viimeaikojen uutisista huomattu, tätä informaatiota varmasti suuresti kunnioitetaan. EHK perustaa käsityksensä eläinten hyvinvoinnista eläinten omaan kokemukseen. Kyseessä on muutakin kuin terveys ja ehdottomasti muutakin kuin tuotos, johon eläin yltää. Turkin hyvä kunto ei ole tae ketun hyvinvoinnista. Henkilö on sillä tavalla jalostettu, että hän pystyy äärimmäisessä pahassaolossakin tuottamaan puolivuotisen elämänsä aikana kiiltävän turkin. Mikäli maatalousalalla ei suvaittaisi siellä nyt vallitsevaa megalomaanista älyllistä epärehellisyyttä, tällaisia väitteitä tuskin enää kuultaisiinkaan.

Hyvinvointi on vapautta olla joutumatta talvitakin hupunreunukseksi.

Seuraavat faktat eläintuotannosta olivat minulle uusia: broilerit kerätään halleista koneellisesti tai tähän työhön erikoistuneet ihmiset käyvät keräämässä ne, virikekanala tarkoittaa häkkikanalaa ja vasta tänä vuonna Suomessa astui voimaan laki, joka kieltää pitämästä emakkoja jatkuvasti porsitushäkissä. Siis tänä vuonna?! Koko aikaa?! Mitä helvettiä? Toisin sanoen aikaisemmin tämä on ollut luvallista. Ja kuten tiedetään, se mikä Suomessa ei ole laitonta, se on laillista. Ja se mikä on laillista, on oikein. Näin ainakin Kristillisdemokraattien moraaliopin mukaan. Porsitushäkithän on keksitty siksi, ettei emakko rojahtaisi possujen päälle ja liiskaisi niitä vasten betonilattiaa. Tutkimusten mukaan porsaskuolleisuus on kuitenkin yhtä suurta myös vapaassa porsimisessa. Raussin mukaan luonnossa emakko rakentaisi pesän, joka suojaisi porsaita, vaikka ne joutuisivatkin emon alle.

Lapsivuode.

Päivä kulki yhä kauemmas Per Maningista. Seuraavana puhui Micaela Morero eläinten suojelemisesta ja oikeuksista. Arvostin hänen pointtiaan siitä, että eläinten oikeuksia voi puolustaa, vaikkei eläimistä niin pitäisikään: onhan ihmisoikeuksienkin kannattaminen itsestäänselvyys, vaikka se tarkoittaa, että myös kaikki ärsyttävät tyypit saavat näin ollen samat oikeudet.

Nelli Palomäki: Iga ja Puszek

Kahvipaussiin mennessä olin unohtanut, että seminaari edes liittyi mihinkään taidejuttuihin. Viimeiset puhujat Liisa Mustonen ja Nelli Palomäki palauttivat tämän mieleen. Heidän osuutensa eivät liittyneet eläimiin, mutta kylläkin luottamukseen ja toisen kohtaamiseen. Palomäki piti hienon loppupuheenvuoron siitä, miten jokaisen pitäisi seistä jonkin arvon takana. Että perhe tai avioliitto ei riitä. Jos ihminen tosiaan katsoo olevansa jotenkin erityinen laji muiden joukossa, hänellä on oltava jotain tärkeää, minkä vuoksi taistella.

Per Maningin Pöllö

Mitäpä tästä oppisimme. Niin kuin Liisa Mustonen sanoi, aiheen pitää olla läsnä jokaisessa kohtauksessa. Itse en niinkään ole näitä aihelähtöisiä ihmisiä, mutta kyllähän aiheen artikuloiminen tällaisessa koko päivän seminaarissa olisi ihan hyvä. Ehkä? Vai olemmeko vain tottuneet sellaiseen. En tiedä. Huomasin itse vähän hämmentyväni kun puhe siirtyi eläinoikeusfaktasta teatteriohjaamiseen ilman mitään välivaihetta. En sitten tiedä, oliko eläin varsinainen aihe ensinnäkään tässä seminaarissa. Rivien välistä ja ihan suoraankin tuli paljon asiaa toisen kohtaamisesta, oppimisesta ja ymmärtämisestä. Se (ja sen poissaolo) on juuri keskeinen käsite ihmisen ja muiden eläinten suhteessa.

Survival of the fittest

Ainakin kaksi lajia eläinkunnan kirjosta ottaa osaa fitness/bodybuilding-kisoihin: ihminen ja nauta. Tarkemmin sanottuna homo sapiens sapiens ja belgiansininen. Vertailkaamme heitä!

Keskivartalonkasvattaja ja ruumiinrakentaja.

Nautojen bodybuilding-kisoihin kelpuutetaan ilmeisesti vain sonnit. Toisaalta ihmistenkin ruumiinrakennemittelöitä on järjestetty miehille paljon kauemmin kuin naisille.

Even the ancient Romans knew how to strike a pose.

Naisille on ihmisten keskuudessa muutenkin keksitty sopivampia lihaslajeja, kuten esimerkiksi bikini fitness, jossa kelpoisuus määrittyy jollain muulla tavoin kuin suurten lihasten perusteella.

Lehmillä ei ole aikaa osallistua kilpailuihin.

Belgiansinisillä on monia eroja ihmisruumiinrakentajiin. Lajien välisessä bodybuildingkilpailussa naudat olisivat ylivertaisia. Ensinnäkin belgiansininen sonni voi painaa yli tonnin. Belgiansinisten ei tarvitse bodata tai juoda proteiinipirtelöitä, toisin kuin ihmisten. He syntyvät lihaksikkaina pitkälleviedyn jalostusprosessin ansiosta. Vain lihaksikkaimmat yksilöt pääsevät lisääntymään, mutta lihaksikkaimpienkin spermasta valitaan vielä parhaat yksilöt, joilla lehmä keinosiemennetään. Belgiansinisillä (sekä lehmillä että sonneilla) on vähintään tuplasti suuremmat lihakset kuin muun rotuisilla naudoilla.

Bull Mentula.

Bull Belgian Blue

Belgiansinisen ruokavalio poikkeaa suuresti perusbodarin dieetistä. Belgiansiniset ovat lajilleen tyypillisesti kasvissyöjiä. Kuten olen Jutta ja superdieetit -ohjelmasta oppinut, ihmisruumiinrakentaja syö lähinnä broileria, aamulla, päivällä, illalla, yöllä. Kilokaupalla.

Superdieetti.

Kilpailuihin valmistautumisessa lajeilta löytyy yhtäläisyyksiä. Belgiansiniset eivät (kai?) käy ruiskurusketuksessa, mutta myös heiltä ajellaan karvat tai ainakin osa karvoista pois.

Brasilian? No, Belgian.

Belgiansinisen valtavat lihakset ovat seurausta siitä, että geenimanipuloijat ovat onnistuneet deaktivoimaan nautojen myostatiinin tuotannon. Myostatiini on proteiini, jonka ansiosta lihakset lakkaavat kasvamasta saavutettuaan tietyn koon. Ehkä jonain päivänä tiede (tai nyt on kai kyse ennemmin tieteen etiikasta) mahdollistaa moisen myös ihmisille. Sitä ennen ylivoimaiseksi ruumiinrakentajaksi mielivän on toivottava syntymistä tällaisen geenivirheen kanssa.

7 kuukauden ikäinen taapero, jonka elimistö ei tuota myostatiinia.