Näytetään tekstit, joissa on tunniste susi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste susi. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Vainot + vaimot

Valtakuntamme ensimmäinen nainen Jenni Hauki O. kritisoi arvostetussa Seura-lehdessä susien kannanhoidollista suunnitelmaa.

Hänen sanoistaan raivostuttiin (lähde Iltalehti) ja ne herättivät tunteita (lähde Ilta-Sanomat). Metsästyskoiraharrastajat ry vaatii Hauki O:lta julkista anteeksipyyntöä, syyttää häntä susialueiden asukkaiden vainoamisesta ja kehottaa hänen puolisoaan valistamaan rouvaansa siitä, miten on sopivaa tuossa asemassa puhua mistäkin.

Koska kannanhoito on selvästi tulkinnanvarainen termi, katsokaamme termin "hoito" määritelmä netin sanakirjasta.

hoito

substantiivi
  1. terveydentilan ylläpitäminen
  2. sairauksien hoito lääketieteellisesti, terapia
  3. eläinten pito ja kasvatus
  4. asian suorittaminen
  5. liikkeenhoito
  6. hallinto
  7. (puhekielessä) tilapäinen seksisuhde tai sen kohde
Eipä se kyllä kauheasti auttanut.
Toisin kuin usein kuulee väitettävän, sudet eivät pukeudu lampaan vaatteisiin
mutta ihmiset sen sijaan käyttävät lampaiden vaatteita paljonkin.
Kuvassa ihminen ja lammas omissa vaatteissaan.

Luonnonvarakeskus arvioi Suomen susikansalaisten määräksi 220–245 yksilöä. Ihmiskansalaisia Suomessa asuu 5 439 000 ja kesyjä susia reilu 600 000.

Toisten historia ry lähettää tukensa Hauki O:lle ja toivoo, ettei hänen puolisonsa suorita liiallista kannanotonhoitoa.


maanantai 29. huhtikuuta 2013

Terveisiä Seinäjoelle

Lajintunnistus voi joskus olla haasteellista.

Tämä tässä ei ole susi.

Tämä on susi.


Tämä on kastunut susi.

Tämä on intiansusi.

Tämäkin on intiansusi.

Tämä on Suomi.
Vaaleanpunaisella merkitty intiansusien levinneisyysalue.
 Sinisellä idioottien.



keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Sus

Hei.

Olen kuullut, että maassamme ihmiset käyvät minua koskevaa vilkasta ja intohimoista keskustelua. Tuntuu kuin olisin syytettynä oikeudenkäynnissä, mutta kukaan ei kertonut asiasta minulle, jotta olisin voinut saapua paikalle.

Itse en ole erityisen kiinnostunut ihmisistä, minulla ei oikeastaan ole niistä minkäänlaista mielipidettä. Paitsi ehkä se, että ne haisevat kammottavan pahalta. Ylivertaisella hajuaistillani arvioituna niiden läheisyys on siis silkkaa kärsimystä. Ne meikäläisistä, jotka ovat oppineet sietämään ihmisiä, ovat muuttuneet koiriksi, tiedättehän sen! Lisäksi useimmat ihmisistä ovat minua paljon kookkaampia, painan itse 35 kiloa, ja voin sanoa, että aikamoisia jötkäleitä tulee välillä nähtyä moottorikelkkojen selässä!

Ihmiset tekevät valitettavasti hankaliksi ne välttelytoimenpiteet, joita pyrin suorittamaan. Laumallani on laaja reviiri, mutta sitä kartoittaessaan on toisinaan ylitettävä teitä ja kuljettava ihmisasumusten ohi. Alfanaaraalta kuulin, että näin ei aina ollut, vaan metsässä riitti tilaa jolkotella, saalistaa ja tarpeen vaatiessa piileksiä. Nyt tämä piileskelyn tarve on huomattavasti kasvanut ja samalla vaikeutunut.

Osa kaltaisistani päättää siirtyä pohjoisen erämaihin. Harva on palannut kertomaan reissustaan. Veljenikin lähti sinnepäin etsimään uutta laumaa ja tuoreita geenejä, me kun yritämme välttää sukulaisten kanssa lisääntymistä, mikä on hyvin hankalaa. Monet pohjoisesta haaveilevat ovat myös maininneet sadoistatuhansista villeinä laiduntavista poroista, jotka voivat olla niin heikkokuntoisia, että ne ovat helppoa saalista pienellekin laumalle. Kuulostaa siis paratiisilta, mutta jokin siinä vähän epäilyttää. Esimerkiksi se, että siellä meikäläisiä on kuulemma tosi vähän. Eikös siellä kuuluisi olla oikea susien pääkaupunki?

Yhden paluumuuttajan olen tavannut. Sillä oli luodinreikä lonkassa. Ajettiin se pois tietysti reviiriltämme, koska ei täällä resurssit riitä. Se oli sitten vissiin uskaltautunut käymään jonkun pihassa syömässä koiran. Nekin ovat muuten todella helppoa ruokaa. Vähän niin kuin tarjottimella siellä yön pimeydessä. Tästähän nousi aivan hirveä haloo tietysti ja jouduimme pitämään matalaa profiilia aika pitkään ihmisretkueiden ja moottoriajoneuvojen haravoidessa seutujamme. Luultiin jo että tilanne oli rauhoittunut, kunnes yksi sisaristani ei enää palannut. Metsästä löytyi verinen läiskä. Oli tosi ikävä juttu, koska nyt ollaan vaan kahdestaan alfanaaraan kanssa. Se on kuulkaa kovaa hommaa yrittää kahdestan hirveä kaataa!

Me usein ihmettelemme reviirillemme saapuvia ihmisiä. Niiden tapa honttaroida pitkin maita ja mantuja näyttää melko huolimattomalta. Aivan kuin ne eivät yhtään tutkailisi ympäristöään. Esittäisinkin tässä nyt vauhtiin päästyäni huoleni ihmisistä, jotka vaikuttavat täydellisen välinpitämättömiltä maillamme liikkuvien henkilöiden aiheuttamaa uhkaa kohtaan. Voihan sitä täällä päin hortoillessaan törmätä vaikkapa emokarhuun. Sitä välttelen itse viimeiseen saakka ja suosittelen ihmisiäkin pikkuisen kiinnittämään huomiota tällaiseen.

Ihmisillä kuulemma on sellainen jokamiehenoikeus liikkua metsässä. Valitettavasti me metsää päätoimisesti käyttävät emme aikanaan päässeet neuvottelemaan sopimuksesta, joten voiko tätä pitää validina? Ihmiset kuulemma myös kuvittelevat voivansa ostaa ja omistaa maata jotenkin ideoiden tasolla, mistä en ole ihan varma mitä se tarkoittaa. Olen joskus nähnyt ihmisen virtsaavan puun juureen, mutta kai ne nyt ymmärtävät, ettei niin vähäinen merkkaaminen riitä. Me tulemme ja tiedättekö kusemme siihen päälle.

Ravinnonsaannin hankaloituminen, alueiden pirstaloituminen ja ihmisten holtiton metsissä liikkuminen voivat joskus aikaansaada sen, että joku täkäläinen syö ihmisen. Olen kylläkin kuullut, etteivät ne maistu hyvältä, mahalaukun sisältökin on ties mitä ravinteetonta saastaa. Minä ja alfa syömme sitä paitsi nykyisin pienempää riistaa.

Minusta tuntuu, että meiltä ryöstetään maat. Kotipihallaan ei enää saa rauhassa liikkua mihinkään vuodenaikaan pelkäämättä ihmisiä ja niiden koiria. Koiraa onkin parempi paeta, sillä jos niitä vastaan uskaltautuu puolustamaan, niin siitä seuraa tarinan mukaan hillittömät kostotoimenpiteet. Kokonaisia perhekuntia saatetaan murhata silmittömän raivon vallassa, vaikka niillä ei olisi ollut mitään tekemistä koko tapauksen kanssa. En haluaisi politisoida tilannetta liikaa, mutta kyllä tämä alkaa minusta vaikuttaa etniseltä puhdistukselta. Sellaisen uhriksihan me olemme aikaisemminkin kotimaassamme joutuneet.

Yst. terv.

Susi

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Lajienvälinen äidinvaisto

Viime aikoina perheessäni on herättänyt ihastusta ja ihmetystä näköpiiriin ilmestynyt ihmisvauva. Tai ihastus on tullut lähinnä minun ja Väiken suunnalta, Muidugi on osoittanut pienhenkilöä kohtaan lähes mielenosoituksellista epäkiinnostusta.
Sittemmin Väike (oik.) on siirtynyt vauvaa lähemmäs ja Muidugi (vas.) kauemmas.

En tiedä, ovatko kissaystäväni kohdanneet vauvoja edellisessä elämässään, josta he tulivat kotiini vajaa 10 vuotta sitten. Noin seitsemän vuotta sitten kanssamme asunut kissapienokainen, lempinimeltään Pekkahimanen, ei herättänyt helliä tunteita heissä. Hän oli toki ehkä tuhat prosenttia aktiivisempi kuin tämä ihmisvauva.
Missing person.

Väiken kiinnostus kotiin tulevia vieraita kohtaan on aina ollut vaihtelevaa. Joskus voi jatkaa unia, joskus täytyy piiloutua sängyn alle ja joskus, nykyään ehkä useimmiten, on hauskaa mennä tervehtimään vierasta ja mahdollisesti kyöhnätä hänen kimpussaan koko vierailun ajan. Vauva ei kuitenkaan ole tavanomainen vieras, hän on jotain muuta. Väikellä on selvästi mielenkiintoa pyrkiä määrittelemään vauvan olemus. Joka kerta kun vauva tulee luoksemme, Väike tutkiskelee häntä tarkasti ja pyrkii pysyttelemään vauvan lähellä.

Olen miettinyt toislajisten eläinten äidinvaiston mahdollisuuksia ihmisvauvoja kohtaan. Ihmisethän hoivaavat mielellään eläinlapsia ja myös -aikuisia. Lemmikkien erityisyys villeihin nähden on se, että ne säilyttävät pentupiirteensä koko ikänsä ja juuri nämä piirteet ihmisiä miellyttävät. Ehkä lemmikkejä tulee tämän tähden kohdeltua ikuisina lapsina. Siksi huomasinkin hämmentyväni Väiken reaktioista vauvaa kohtaan. Minusta näyttää siltä, kuin Väike jollain tavalla huolehtisi tai ainakin tuntisi halua huolehtia vauvasta. Tämä kertoo enemmän tiedostamattomista kuin tiedostetuista ajatuksistani, luonnollisestikaan en haluaisi kohdella eläimiä infantiileina. Silti tuli sellainen olo, että tämä kissa, jota olen miltei vuosikymmenen hoivannut ja paaponut, nousi yhtäkkiä vertaisekseni: me huolehdimme vauvasta yhdessä, hän herätti meissä molemmissa alkukantaisen vaiston.

Tarinat lajienvälisistä hoivasuhteista eivät ole epätavallisia. Milloin mikäkin laji adoptoi vieraan lapsosen. Kilpikonna virtahevon, pikkukoira pandakaksoset, isompi koira villisian, kengurun tai pöllön, tiikeri porsaspesueen. Myös ihmislapsen interspesiaalista adoptiosta tunnetaan kertomuksia. Näiden todenperäisyyttä tosin usein kyseenalaistetaan vahvasti. Ehkä juuri kyseisissä tarinoissa onkin osa sepitettä mukana, mutta en ymmärrä, miksi ilmiö sinänsä olisi epätodennäköinen. Äidinvaisto esiintyy varmasti ainakin kaikilla nisäkkäillä, useimmilla linnuilla, mahdollisesti jossain määrin muillakin. Nimensä mukaisesti se on vaisto. Ilman sitä nisäkkäiden valtakausi olisi jäänyt lyhyeksi. Tosin ilmeisesti myös dinosaurukset hoivasivat jälkeläisiään. Tai sitten, jos äidinvaisto pyyhittäisiin pois, maapallolla eläisi enemmän sellaisia lajeja kuin merihevoset ja jättivesiluteet. Toki monet muutkin urokset huolehtivat lapsistaan jossain määrin, myös osa ihmisistä.
Disneyn eläinkuva ei ehkä olekaan niin harhainen.

Joka tapauksessa, miksi Romuluksen ja Remuksen tai Amalan ja Kamalan tarina tai muut kertomukset eläinten kasvattamista villilapsista olisivat niin epäuskottavia. Kai se ajatus nyt jostain tulee. Eläimistä sanotaan aina, että niitä ajavat vaistot. Ikään kuin erotuksena ihmisille, joita ajaa järki. Vaistolle on annettu kiertoilmaisu "tunne", joka on jonkinlainen sivistyneempi ja eettisempi versio aiheesta. Eläinten tunteiden olemassaolohan usein kielletään. Mutta vaikka sitä sitten liikuttaisiinkin vain vaistolla, niin eikö tällainen muueläin-ihmis–adoptio olisi suotuisissa olosuhteissa (esim. Intiassa, jossa ihmislapsia on lätkitty metsään milloin mistäkin syystä) jopa todennäköinen. Siihen ei tarvitse liittyä sääliä tai myötätuntoa, ainoastaan nälän ylittävä hoivavietti.
Se Rooman perustaminen oli virhe.

Leikatun sisäkissan valmiudet hoitaa, ruokkia ja kasvattaa yhtään minkään lajin yksilöstä täysipainoiseen elämään kykenevää aikuista ovat surullisen mitättömät. Luonnossakin kissan ja ihmisen välinen kokoero tekisi tehtävästä hankalan niin pitkään kun ihminen ei osaa liikkua itsenäisesti. Sen sijaan vaikkapa sudelta tai koiralta luulisi sujuvan luonnollisissa olosuhteissa ihmislapsen kasvatus ihan hyvin. Tietysti lapsi kasvaisi koiraeläinten eikä ihmisten kulttuuriin. Se, olisiko tämä hyvä vai huono juttu, on makukysymys. Pääasiahan on, että lapsi on terve, eikö niin.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Välipäivitys

Toisten historia on pitänyt hiljaiseloa, mutta suinkaan lomailua se ei tarkoita. Jos lomailisimme, keksisimme epäilemättä hyvin pian jotain hyvin fiksua, mistä raportoisimme täällä ensimmäisenä.

Terike on kiireinen Venetsian biennaalin valmisteluiden kanssa. Suomen näyttelykonseptin nimi on Falling Trees, ja teoksissa käsitellään taiteen ja luonnon suhdetta.
Teriken Inhale-Exhale, jossa maaperä hengittää.
Teriken Toisten Puolue -näyttelystä.
Minä puolestani kirjoitan toista romaaniani Anomaliaa, jossa eläinaiheet ovat läsnä. Nimi viittaa paitsi epänormaaliuteen, myös Animaliaan, eläinkuntaan. Haluaisin julkaista kirjan kannen täällä, mutta se ei ole vielä aivan valmis. Kannessa on sangen provosoiva henkilö. Joskaan henkilöllä ei ole hajuakaan omasta provokaatiovoimastaan.
Spoileri (mutta söpö).
Itse olen ainakin uuden oppimisen äärellä koko ajan. Luin juuri esim. että susien (ja siis myös monien muiden nelijalkaisten) kävelytyyliä kutsutaan digitigradeksi. Se tarkoittaa, että nämä eläimet ovat opetelleet kävelemään ja juoksemaan varpaisillaan, mikä nopeuttaa niiden liikkumista. Niin no, miettikää nyt, eikö koiraeläimen etujalkojen kantapää olekin about siinä kohtaa, missä ihmisellä olisi kyynärpää. Right? Mutta jos tällainen on evoluution tulosta, onko sitten maaeläimen prototyyppi kanta-astuja? Vissiin! Nyt ei tullut ihan hirveän fiksu olo.

Tässä vielä video aiheesta.



Myös Toisten historian tämän vuoden suurhanketta (koska meillä kaikki on suurta) on viety eteenpäin. Meillä on jo ainakin yksi näyttelytila varattuna. Nyt pohdimme mahdollisuutta toteuttaa syksyn Nautamuseomme triptyykkinä. Saimme myös tehtyä käyntikortteja. Ne kuvaavat meitä aika hyvin. Virallisissa teksti on niin vaaleaa ja pientä, ettei se oikeastaan näy. Epävirallisissa, eli herra ja rouva Smithin käyntikorteissa taas on väärä meiliosoite. Koska meillä nimittäin on meiliosoite. Tai näin Terike sanoi.

Teimme ensimmäisen edustustilaisuutemme Koneen Säätiön juhlissa viime viikolla. Siellä oli ruokana esim. aika hyviä hapankorppuja.
Edustamassa.
Tällä hetkellä askartelemme joutoaikamme Esitystaiteen markkinoiden parissa. Markkinoille teemme ensimmäisen taiteellisen yhteistyömme (jos niitä kortteja ei lasketa). Tai itse asiassa ensimmäisen ja toisen. Kaapelitehtaalla Zodiakin tiloissa antiamme voi tulla ihailemaan ja myös kokemaan(!!!) sunnuntaina 7.4. Markkinat alkavat jo lauantaina ja paikalle kannattaa ehdottomasti tulla jo silloin.
Ostaisitko esitystaidetta tämännäköiseltä hepulta?
Markkinoille suunnittelemme Lehmä-nimistä kokonaisuutta, johon olemme tekemässä lehmien elämään liittyviä juttuja, joita katsojakokijat pääsevät itse testaamaan. Lisäksi paikalla on asiantuntija. Sekoilu luovuus ei siis ole loppunut tai edes tauolla, vaan itse asiassa niin kovasti käynnissä, että ei päivittelemään ehdi.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Laeista ja lajeista

Laki on sellainen juttu, että se on tehty suojelemaan joitain joiltain tai turvaamaan joillekin jotain. Helsingin Eläinsanomissa on viime viikkoina käyty kiivasta keskustelua, joka koskee näennäisesti niitä noin 130 susiyksilöä, jotka maassamme asuvat. Tai koskee se heitä myös hyvin konkreettisesti, sillä jos kiivaimmat susivihaajat saavat tahtonsa läpi, sudet tapetaan sukupuuttoon. Näennäistä keskustelu on siinä mielessä, että hengissäolevat sudet ovat tehneet hyvin vähän tai eivät mitään, mikä olisi suoraan tai edes epäsuorasti vaikuttanut keskustelijoiden elämään. Näillä susilla ei itse asiassa ole aavistustakaan koko keskustelusta, sillä heitä ei ole siihen mukaan pyydetty.
Minding my own business.

Luulen, että äärimmäisen harvat suomalaiset ihmiset ovat edes nähneet sutta luonnossa. Keskustelussa perustellaan hävittämishaluja susien aiheuttamalla vahingolla ja vaaralla. Varmasti susi saattaa joskus ruokailla lampailla tai lehmillä. Niin muuten ihmisetkin tekevät. Mitä tulee metsästyskoirille sattuviin onnettomuuksiin, niistä metsästäjät voivat syyttää itseään. Tuskin susi vain kellahtaisi kumoon ja jättäisi itsepuolustuksen väliin kun läheslajitoveri koira käy päälle. Sitten on vielä lietsottu pelko siitä, että susi syö ihmisen. Renessanssi-ihminen Marko Lind todistaa blogissaan, että susi on hyökännyt ihmisen kimppuun 1930-luvulla. Näin voi siis tapahtua tänäkin päivänä. Myös autokuskit ovat erittäin vaarallisia ihmisille, varsinkin lapsille. Itse asiassa paljon vaarallisempia kuin sudet. Tai edes sudet ja koirat yhteensä.
Sus.

No mutta laki. Kun lakia ei tehdä sillä perusteella, että kaikki saisivat tehdä mitä tahansa. Jos ihmisille annettaisiin mahdollisuus tehdä mitä tahansa, tämä maailma olisi jo mennyt suoraan helvettiin. Nyt olemme vasta ehkä puolivälin tienoilla. Sutta, tai laajemmin ottaen luontoa, on välttämätöntä puolustaa ihmiseltä laeilla, koska kohtuus ei kuulu lajimme perushyveisiin (eikä meillä ole luontaisia vihollisia, jotka rajoittaisivat kantamme kasvua vaan valloitamme elintilaa täysin holtittomasti). Sudet on jo nyt ajettu sietämättömän ahtaalle. Siinä ei ole mitään oikeudenmukaista tai kohtuullista. Lainsäädäntö tuntuu usein eläinten kannalta arveluttavalta ja riittämättömältä, mutta on se edes jotain. Salakaatajien kaltaisten rikollisten ei millään perusteella kuuluisi saada sanella susiensuojelusta, aivan kuten ei murtovarkaidenkaan omaisuudensuojasta tai lastenpahoinpitelijöiden lastensuojelusta.

You got that right.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Kuutamoa, muodonmuutoksia ja susivainoja,


Edellisessä postauksessa käsiteltiin miehiä, jotka haluavat olla yhtä petojen kanssa. Fantasialla on myös pimeä juonteensa, ja ihmissusi on näistä meillä päin tunnetuimpia. 



Ihmissutta pidetään erityisesti Eurooppalaisena lajina, vaikka samankaltaisesti käyttäytyviä muodonmuuttajia tunnetaan kaikkialta maailmasta. Intiassa tavataan ihmistiikereitä, Afrikassa taas ihmishyeenoita. Ihmissudet ovat esimerkkejä teriantropiasta, ihmisen muodonmuutoksista toisen lajin edustajaksi. Myös esimerkiksi Egyptissa tavattiin teriantrooppeja, ihmishahmoja joilla oli eläimen pää. Lykantropia, kyky muuntua sudeksi, on teriantropian erikoistunut muoto. 

Anubis, puoliksi ihminen, puoliksi sakaali

Teriantropiaa ei tule sekoittaa kliiniseen lykantropiaan, jossa ihminen uskoo muuttuvansa tai olevansa muuttunut eläimeksi. Todellisilla ihmissusilla ei ole mitään tekemistä uskomisen kanssa. 

(elokuva kertoo nuoresta miehestä, joka luulee olevansa lintu). 

Ihmissusista on lukuisia historiallisia havaintoja. Eestissä ihmissudet harjoittivat noituutta ja aiheuttivat karjavahinkoja, ja 1600-luvulla 18 miestä ja 13 naista tuomittiin noituudesta, yhteydenpidosta paholaisen kanssa ja ihmissuden hahmon käyttämisestä. Syytetyt myönsivät syyllisyytensä rikokseen, joskin nykykatsannossa kuulustelumenetelmiä voisi kutsua arveluttaviksi. 

Ihmissusia tuomittiin usein noitaoikeudenkäyntien ohessa. 
Kaikki ihmissusiutensa tunnustaneet eivät kuitenkaan joutuneet maksamaan siitä hengellään. Vuonna 1692 Jürgensburgissa, entisellä Liivinmaalla, iäkäs ihmissusi tunnusti käyvänsä muiden ihmissusien kanssa helvetissä kolme kertaa vuodessa taistelemassa noitia vastaan hyvän sadon turvaamiseksi. Sopimusta paholaisen kanssa ei voitu todistaa, ja ihmissusi selvisi ruoskintatuomiolla. 

Ihmissudet ovat arkoja elämiä ja liikkuvat ennen kaikkea öiseen aikaan. Ne elävät harvoin laumoissa. Koska niitä ei ole tieteellisesti juurikaan tutkittu, niiden alalajeista ei ole olemassa tarkkoja taksonomisia määritelmiä. Tiedetään kuitenkin, että ihmissusia on hyvin erilaisia. Jotkut ihmiset pystyvät muuttuvaan ihmissusiksi vasta koomaan vaivuttuaan, toisilla muodonmuutos tapahtuu täyden kuun valon aikaansaamana. Joillekin riittää suden nahasta tehdyn vyön pukeminen, jotkut tarvitsevat muutosvälineeksi kokonaisen sudennahan. Ihmissudeksi saattoi päästä myös jumalan kirouksen seurauksena, sillä ihmissudella ja paholaisella on tunnetusti hyvät välit. 



Elokuvan keksimisen jälkeen ihmissusia on esiintynyt erityisesti elokuvissa. Tässä kooste muutamista filmille päätyneistä metamorfooseista: 

(mute-napin painaminen on suositeltavaa musiikillisistä syistä)

Ihmissusia esiintyy molemmissa sukupuolissa. Kuitenkin naaraspuoliset ihmissudet ovat usein susiksi muututtuaan himokkaampia ja tuntuvat hylkäävän maternaaliset hoivavaistonsa. Armenialaiset naiset saatettiin pakottaa muuttumaan ihmissusiksi rangaistukseksi kuolemansyntiin sortumisesta. Susiksi muututtuaan naiset omaksuivat verenhimoisia piirteitä, synnyttivät vain syödäkseen omat lapsensa ja söivät myös sukulaistensa ja lopulta tuntemattomienkin lapsia. Ihmisnaisilla onkin tapana muuttua myös kissaeläimiksi (puuma, mirri) voimakkaan seksuaalisen halun pakottamina. Merkittävin filmille tarttunut tällainen muuntautuminen tapahtuu Nastassja Kinskille elokuvassa Cat People. 



Ihmiset ovat aina suhtautuneet ihmissussiin vihamielisesti. Niitä on vainottu ja tapettu, niiden pesiä on tuhottu ja niiden ruumiita on jopa häväisty kuoleman jälkeen. Ihmisyhteisössä niillä ei ole ollut koskaan sijaa. Tehokkaiden hoitomenetelmien avulla eläin-ihmis-hybridismi on tukahdutettu ja oireita ilmentävät suljettu laitoksiin. Harvoista vapaana liikkuvista ihmissusista on tullut pelokkaita ja vihamielisiä ihmisiä kohtaan. Konfliktejä syntyy. Susimaisia piirteitä omaavat joutuvat kätkemään ne yhä visummin. 

Pentti Oinonen (ps) haluaa susille lisää kaatolupia.
Nyky-yhteiskunnassa on mahdoton sanoa, kuka on, ja kuka ei ole ihmissusi. Susia pelkäävän on oltava jatkuvasti varuillaan ja pyrittävä ennaltaehkäisemään konfliktit kieltämällä susimaisen ajattelun kokonaan. Jotkut pitävät jopa susikannasta eroon pääsemistä välttämättömänä toimenpiteenä ihmissusien ja hallitsemattoman eläimellisyyden ehkäisemiseksi.  

Ihmissusia voi olla nimittäin missä tahansa. Jopa eduskunnassa. 



keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Eats with Wolves


Yhteiskuntamme jonkinlaisena kivijalkanahan toimii ihmisen ja eläimen välisen eron korostaminen mitä moninaisimmissa yhteyksissä, niin kuin täällä on ehkä joskus saatettu mainitakin. Mutta missä raja, siellä rajanylitys. 

Nimittäin oma lukunsa on ihmisen halu palata takaisin eläimeksi. Kirjoitan "palata takaisin" koska näinhän se yleensä hahmotetaan: ihmisyys on edistymistä eläimestä joksikin muuksi, ja paluu eläimeksi on jonkinlaista alkujuurille löytämistä. 

Johtaja ja jalkaväki
79-vuotias "ex-paratrooper" Werner Freund on jo 40 vuoden ajan elänyt yhdessä susilauman kanssa saksalaisella eläintilalla. Freund on luonnollisesti lauman johtaja, ja syö ensin. Sitten vaihdetaan suudelmia. 






Susimies Shaun Ellis on jo viidentoista vuoden ajan elänyt susien kanssa. Ellisillä ei ole akateemisa koulutusta mutta sitäkin enemmän empiiristä kokemusta susista ja niiden kanssa olemisesta. 



Ellis "opettaa susia" ja "oppii niiltä" ja elää niiden kanssa kuin yksi laumasta. Toki lauma elää aidatussa aitauksessa jonkinlaisessa villeieläintarhassa, ja Ellis otaksuttavasti viettää yönsä sängyssä eikä sudenpesässä. Välittäjähenkilönä toimiva mies todistaa (tuhannesti tiedettä tehokkaammin) että susi ei olekaan paholaisen kasvatti vaan älykäs, sivistynyt ja rohkea (aivan kuten mies itsekin). 

Ikimuistoinen Kevin Costner ja Kaksi Sukkaa. 

Shamaanifantasiamaisessa kuviossa mies saa poikkeuskykyjä, joiden avulla voi kommunkoida eläinten kanssa. Kyseessä on lähes aina mies, ja poikkeuksetta eläin, joka edustaa voimaa, vaaraa ja villeyttä. Esimerkiksi ns. hullujen kissanaisten ei katsota omaavan kovin korkeita kykyjä, enkä ole vielä nähnyt National Geographicin dokumenttia "miehestä, joka elää hillerien kanssa".  

Useimmiten eläimeksi palaamiset tuntuvatkin vähän koomiselta maskuliinipullistelun jatkeelta, jossa vaaraa, jokapäiväistä selviytymistä ja luonnontilan jatkuvaa taistelua äärettömästi korostetaan, samoin kuin sitä, miten tärkeää kyseisen henkilön läsnäolo eläimille on (oikeasti tuskin ei lainkaan tärkeää). Eläimistä - jotka usein on itse asiassa vangittu ja alistettu jo lähtökohtaisesti elämään ihmisen kanssa ja ehdoilla - on tehty jonkinlaisia eläviä toteemeja tai symbolieläimiä, jotka pitävät hallussaan kaikkia tarujen voimia. 

Werner Herzogin hieno muotokuva Grizzly Manista eli karhuihin friikahtaneesta Timothy Tredwellista on näiden muotokuvien helmiä. Pedon syömäksi tuleminen päättelee luonnonyhteyseksperimentin asianmukaisella tavalla ja todistaa, että luonto on villi ja vaarallinen ja vailla sääntöjä, ja voit tulla syödyksi koska vaan. 



On kuitenkin monella tapaa oikeasti hienoa, että ihmishenkilö samastuu niin voimakkaasti toiseen lajiin, että alkaa käyttäytyä kuin ne ja näkee vaivan niiden kielen alkeelliseen opetteluun ja niiden kulttuurin kunnioittamiseen. Rajan yli mentäessä mennään toki hulluuden alueelle, mutta hulluuden määritelmässä itsessään ollaan taas kerran eläimen ja ihmisen rajan äärellä: terve ihminen on lajityypillisesti käyttäytyvä ("ajatteleva"), hullu taas vähemmän inhimillinen, siis enemmän eläin. On kuitenkin paljon vähemmän järjetöntä syödä mätää lihaa susien suusta kuin ampua kaukaisia lajitovereitaan ohjuksilla tai keinotella yhteisön yhteisiä resursseja Cayman-saarille. 

Itse asiassa meiltä puuttuu juuri tällaisia tulkkeja, jotka ei-tieteellisin menetelmin tutustuisivat toisiin lajeihin, niiden yksilöihin, ja kommunikoisivat oppimaansa takaisin ihmisille. Tällaista kohtaamiseen perustuvaa tietoa ei pitäisi vähätellä: ideaaliyhteiskunnassa meillä olisi  "Dances With Wolves" -miehen lisäksi myös "Swims With Fish" -mies ja "Digs With Pigs" -mies. Ja tietenkin "Stares With Tarsiers"- nainen. 

torstai 3. tammikuuta 2013

War ain't over

Suomalainen petoviha on muinaisina aikoina ollut vielä paljon maanisempaa kuin nykyään. Muinaisilla ajoilla tarkoitan nyt eritoten ajanjaksoa 1600-luvulta pitkälle 1900-luvulle, jolloin petoja vastaan käytiin suoranaista sotaa, maksettiin tapporahoja ja puhuttiin taistelumenetelmistä.

Suomalaisten ihmisten vastapuolena sodassa olivat kauhistuttavat suomalaiset pedot: karhu, susi ja hylje. Näitä henkilöitä on maassamme vihattu jopa enemmän kuin ulkomaalaisia ihmisiä, mikä on jo aika paljon. Tavoitteet suden, karhun ja hylkeen suhteen ovat olleet samat kuin Hitlerillä juutalaisten suhteen.
Hups!
Kuten Maa- ja metsätalousministeriön ylijohtaja Tauno V. Mäki vuonna 1967 kirjoitti: "Suomen kansaa ei yleensäkään voida sanoa eläinystävälliseksi ja petojen hillittömässä vihaamisessa suomalaiset ovat aivan omaa luokkaansa. Yleinen käsitys on, että kaikki, minkä luullaan aiheuttavan vähäisintäkin vahinkoa, pitäisi kiireesti tappaa sukupuuttoon."
Taunokin tykkäsi tappamisesta, vaikkei sukupuuttoa tavoitellutkaan.

Itämerellä elää arviolta 26 000 harmaahyljettä. Toinen maassamme elävä hyljelaji on äärimmäisen uhanalainen saimaannorppa, joita on jäljellä noin 310 yksilöä. Karhuja Suomessa elää noin 1500-1600, WWF on luokitellut suomalaisen karhun vaarantuneeksi. Suomen susikannaksi taas arvioidaan vain 140 yksilöä. Susi on maassamme äärimmäisen uhanalainen, mutta ei silti rauhoitettu. Yhteensä näitä petoja on siis suomalaisten ihmisten (mikäli koko Itämeren alue lasketaan Suur-Suomeen ja totta kai se lasketaan) riesana reilusti alle 30 000 yksilöä. Vertailun vuoksi ihmisiä Suomessa oli marraskuun lopulla Tilastokeskuksen arvion mukaan 5 425 058 kappaletta.
G. Rondoletius oli puolensa valinnut hyljesodassa.

Ihmislajilla on erikoinen tapa olettaa, että kaikki maa-alueet ja vesistöt kuuluvat automaattisesti hänelle. Samoin näillä alueilla elävät syötäväksi kelpaavat henkilöt ja muu irtaimisto. Ihmislaji pitää jopa kohtuullisena sitä, että heidän pitäisi voida lenkkeillä metsässä pelkäämättä törmäystä suurpedon kanssa. Todennäköisyys kohdata yksi 140:sta sudesta tai 1500:sta karhusta on lopulta aika pieni. Hyljettä tuskin kukaan pitää verenhimoisena ihmissyöjänä, heidän ainoa syntinsä on edelleen ruokavalio. Syövät kaloja silkkaa ilkeyttään. Toisin kuin ihmiset, jotka syövät kaloja siksi, että heille on joku sanonut, että se on terveellistä.
Ahven. (Edelleen hankalaa löytää kuvia elävistä kaloista.)
Lohi.

Lähteinä käytin Pasi Klemettisen Kurkistuksia karhun kulttuurihistoriaan ja Juha Ylimaunun Elinkeinot ihmisen ja eläimen suhteen muokkaajana -artikkeleita. Kritiikin sananen: Klemettisen artikkeli ei käsittele karhun kulttuurihistoriaa vaan ihmisen. Samoin Ylimaunun artikkelissa puhutaan ainoastaan ihmisen suhteesta eläimeen ja siitä, miten on kuitenkin aika ok ihmisen tappaa eläimiä. Ei kovin vuorovaikutteista.