Julkisen tilan eläimet

Teimme lauantaina tutkimusretken Helsingin eläinpatsailla. Yllättävänkin suuresta tarjonnasta valitsimme tällä kertaa (jokseenkin sattumanvaraisesti) seitsemän. Mukana meillä oli asiantuntijamme Markus S. joka toimi valokuvaajana.

Sokerityttö

"Öö, ootsä niinku kuullu karppaamisest?"

Suomen Sokeriteollisuuden muistomerkki sijaitsee Mannerheimintie 15:ssä. Viljo Savikurjen vuonna 1956 tekemässä patsaassa on nuori tyttö ja suomenpystykorva. Tyttö tulkintamme mukaan kouluttaa koiraa sokeripalan avulla. Pidämme teosta myönteisenä arjenkuvauksena. Koiran asema tosin on jokseenkin alisteinen. Ensinnäkin se näyttää (mun mielestä) jotenkin epäsuhtaisen pieneltä kookkaan tytön rinnalla. Lisäksi patsas on nimetty vain tytön mukaan, eli koira on kuvausrekvisiittaa. Kyseinen koira on kuitenkin suhteellisen kuuluisa henkilö, sillä Savikurki ikuisti hänet myös Suomen Kennelliiton mitaliin. Pystykorvan nimi on Heli.

Sama tyyppi.

 Herttainen aiheenkäsittely ja pehmeät koulutuskeinot toivat patsaalle 8 pistettä ja peukut ylös.

Keidas

Ann Sundholmin Arabianrantaan vuonna 2006 tekemä betoniveistos, jossa kolme urosleijonaa makaa soikion sisällä, herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Keitaassa on paljon hyvää. Se on komea teos, joka yllättää ainakin minut joka kerta (ne vain yhtäkkiä ovat siinä).

Osallistumme.

Leijonat ovat massiivisia. Niiden päälle voi mennä istumaan tai makaamaan. Ne ovat ihania ja lutuisia ja kauniskasvoisia. Mutta miksi ne makaavat sillä tavalla? Kahdesta leijonasta tulee sellainen olo, ettei voi olla ihan varma, ovatko ne joutuneet salametsästäjien uhreiksi.

"No ni, herätys."

"En tunne pulssia."

Jonkinlaista elonmerkkiä kaipaisi, häntä voisi olla pikkuisen pystyssä. Ja miksi nämä sukupuuton partaalla elävät suurpedot olisivat tulleet Helsinkiin vain makoilemaan ikään kuin kaikki olisi ihan ok? Selvästi joukko on evakossa, koska mukana on pelkästään uroksia, jotka liikkuvat yhdessä vain etsiessään uutta laumaa. Tavallaan henkilöistä huokuu rauha, mutta ansaitsemmeko näin rauhanomaisia leijonia? So many questions.

"Ei. Kuolleita on."

Keitaan estetiikka ja osallistavuus viehättivät meitä (myös oranssi pyöreä lamppu), niistä 9 pistettä. Ambivalenssista ja leijonien elinvoimaisuudesta sen sijaan tulee vain 4 pistettä.

Ambivalenssi, siksi

kahdet pisteet.

Keitaan läheltä bongasimme toisen olennon, jonka nimesimme sieluksi. Tai sialuksi. Sen oikea nimi oli Mamma ja tekijä ei jäänyt mieleen.

Sielulla on jonkinlainen asia päässä.
Laura ei halunnut kuvaan, mutta hänet on näköjään pakotettu ja poruhan siitä tuli.

Hanhiparvi

Hanhia rumahkolla alustalla.

Tämä sympaattinen Pirkko Nukarin pronssiveistos vuodelta 2000 sijaitsee Lintulahden aukiolla. Lähteen mukaan hanhet ovat luonnollista kokoa, mutta tätä hieman epäilen, sillä olivathan ne nyt ihan perkeleen isoja.

Matkalla Moskovaan, ei kun Perä-Posiolle.

Hanhiperspektiivi.

Mallia on otettu "kotihanhista"eli kaiketikin kesyhanhista. Teos on sympaattinen ja osallistava ja pidämme siitä, miten hanhet ovat suuntaamassa merelle, kohti etelää(?). Esteettisesti ajatellen hanhien sijoittelu on hieman satunnainen ja niiden kiitorata arvelutti erityisesti Terikeä. Eläimen valinta kuitenkin miellytti niin paljon, että veistos sai peukkuja ja 9 pistettä.

Kynsilakka, check.

"Ei en ota teitä kyytiin."

Mesikämmen muurahaispesällä

On siinä jotain söpöäkin.

Päivän antikliimaksi koettiin Karhupuistossa, jossa kohtasimme Jussi Mäntysen punagraniittisen funkkis-karhun vuodelta 1931. Eläinmuseon preparaattorilta olisimme odottaneet jotain karhumaisempaa (vai voiko kuolleiden eläinten parissa työskenteleviltä tällaista odottaa? Kuollut ruumis on hyvin eri asia kuin elävä). Helsingin kaupungin taidemuseo kirjoittaa veistoksesta:


"Työ auttoi häntä saavuttamaan eläinten kuvauksessa tarkkuuden ja elävyyden, johon ennen häntä olivat kyenneet vain von Wrightin veljekset.

Muinaisen Suomen toteemieläin karhu on kuvattu niska köyryssä muurahaiskeon päällä. Veistoksen jyhkeys ja tyylitelty, mutta pohjimmiltaan realistinen ilmaisu vaikuttavat koko ympäristöön. Anatominen tarkkuus yhdistyy luonnonmukaiseen sommitelmaan. Teos viestii voimaa ja omanarvontunnetta."

Olemme eri mieltä. Teos oli mielestämme möhkälemäinen eikä karhu vaikuttanut karhulta vaan pelkästään symbolilta. Jalusta tuntui tämän patsaan kohdalla erityisen hankalalta ja etäännyttävältä. Pelkistetyssä karhuhahmossa kummastutti reisiin tehdyt jutut, jotka olivat ehkä pullistuneita verisuonia.

Huomaa reiden "suoni".

Ähtäriläinen karhu. Ei näy kuulkaa verisuonia. (Kuvaaja tuntematon.)

Tuomio: neljä miinus.

Mesikämmen-patsaan kohdalla ryhmämme liikennekäyttäytyminen oli muuttunut huolimattomasti röyhkeäksi, minkä voi todeta kuvasta.

Batmobiili.

Kotkia

Kasvitieteellisessä puutarhassa on hienoa syksylläkin.

Kierroksen vaikuttavimpiin kuului Bertel Nilssonin Yliopiston Kasvitieteellisessä puutarhassa (Kluuvissa) oleva pronssiveistos. Kotkia valmistui vuonna 1913, mutta sijaitsi alunperin Ateneumin puistikossa, josta se siirrettiin 1974 puutarhaan vesialtaan keskelle. Veistoksen eläimet ovat hienoja ja hurjia petoja.

Toinen lintu tosin muistuttaa hieman pingviiniä ojentaessaan avattua suutaan ylöspäin. Ehkä se on nielaisemassa jotain tai aloittamassa juuri huutamisen. Toinen tarkkailee vieressä. Nokat ja profiilit ovat vaikuttavia. Näille ei tee mieli vittuilla. 10 pistettä.

Emme menneet systemaattiselle osastolle.
Me olimme systemaattinen osasto.

  

Äidinrakkaus

Kuka ei muka rakasta Varsapuistikon hevospatsasta? Kyllä, kaikki rakastavat sitä. Emil Cedercreutzin 1928 toteuttamassa pronssipatsaassa tamma imettää varsaa. (Alkuperäisessä suunnitelmassa tammalla oli pää pystyssä, mutta toteutuksessa se on kääntänyt katseen lapseensa.)

Teos on havaittu luonnollisen kokoiseksi.

Korvat vähän luimussa.

Erityismaininta siitä, että veistoksen tammalle on tehty genitaalit. Usein vain miespuolisilla eläinpatsailla näkee tällaisia.

(Emme halua olla epäkunnioittavia, mutta patsaiden tämä puoli jää usein arvioimatta.)

Vaikka teos onkin symbolisesti nimetty, se esittää eläimet omina itseinään eikä vertauskuvina. Hevosten luonnollinen koko korostaa veistoksen herkkyyttä. Äidinrakkaus menee kaiken arvostelun yläpuolelle ja tyydymme toteamaan: ihana.

I-HA-NA.

Havis Amanda

jonka myös Mäntäksi nimesimme on melkoinen klassikko, mutta tässä analyysissä sivuutamme suihkulähteen naispäähenkilön ja keskitymme teoksen ei-ihmisiin. Ville Vallgrenin vuoden 1908 kohuveistoksessa on sulokkaan neitosen lisäksi vesieläimiä: neljä merileijonaa ja jonkinlaisia tarkemmin määrittelemättömiä pohjassa eläviä kaloja (mahdollisesti monneja).

Talviaikaan suihkulähde näyttää jotenkin mitättömämmältä kun vesi ei yhdistä elementtejä.

Viiksekäs kala.

Huomaa ulos työntyvä kieli.

Onhan se upea.

Kokonaisteoksen arviointi on hyvin vaikeaa, koska siis onhan tämä aivan törkeän seksikäs. Merileijonien liukkaat selät ovat kuin lihaksikkaalla miehellä. Muodot ovat eroottisia. Allas kokonaisuudessaan on harvinaisen vaginallinen poikkeuksena normaaleihin fallisiin pönötyksiin. Rietas ja hävytön. Ja siis täysin ilman sanoihin yleensä sisältyvää arvolatausta. Seksikäs. Estetiikasta 9 pistettä ja Markuksen erityismaininta: "Hyvä perse."

Epäisänmaalliset eläimet herättivät aikanaan närää, muta ei ole vaikea ymmärtää, miksi Vallgren valitsi seksikkäät merileijonat Mantan kumppaneiksi.

Mutta mutta. Emme jälleen pitäneet veistoksen arvomaailmasta, jossa luonto ja eläimet on valjastettu symboloimaan jotain ihmisyyden piirrettä. Amanda ei ole missään suhteessa häntä kohti vettä ruiskiviin eläimiin, vaan katselee aivan muualle. Eläimet ovat sivuseikka, eivät henkilöitä. Merileijonien suut ovat kammottavalla tavalla ammollaan ja kidasta pistää ulos vesiputki.

Kokonaisuus on väkivaltainen ja häiritsevä, mutta samalla sen muotokielessä on jotain samaa kuin Disneyllä. Arvomaailmasta siis 2 ja peukut alas.

Disney-merileijona heittäytyy väkivaltaiseksi.

Bonusnaudat

Lisäksi näimme Miina Äkkijyrkän peltivasikoita, mutta niitä emme ehtineet jäädä analysoimaan.

Äkkijyrkän Joy kuvattuna siten kuin se ehkä yleisimmin nähdään.

Kolme + kolme leijonaa. Retkikuvat: Markus.

This is important

En tiedä, ketä tästä valistavasta kuvasta voi kreditoida.

Avoin kirje Alkolle

Rakas Alko,
ystäväpiirissäni on hyvin vähän äyriäisiä, kaloja (myös rasvaprosentiltaan alhaisia), kanoja, kalkkunoita,  porsaita, lampaita, nautoja ja metsänväkeä. Olen siis yleensä estynyt nauttimasta viiniä heidän kanssaan, mikä on suuri menetys ennen kaikkea itselleni. Voisitteko myydä minulle viinejä, joita voi sen sijaan juoda esimerkiksi komeiden miesten, ihanien naisten, kissojen, sukulaisten tai vaikkapa ruotsalaisten kanssa. Tai en kyllä tunne ruotsalaisiakaan, joten heidät voi unohtaa.
Kiitosh.

I wish.

Henkilö nimeltä Eläin

Ja sitten ihan toisenlaisiin tunnelmiin. 

Nimittäin eläimestä keskustellessa usein puhutaan niin kuin hän olisi joku tietty henkilö. Tulisiko Eläimelle turvata hyvä elämä? Eläimen esittäminen mainoksissa ei vastaa todellisuutta! Onko Eläimellä tietoisuutta? Tämä henkilö nimeltä Eläin seikkailee kaikenlaisissa keskusteluissa vähän Jumalan tyyppisesti kaikkialla läsnäolevana entiteettinä, jolla on lähes kaikki kuviteltavissa olevat ominaisuudet. 

Mutta KUKA on tämä mystinen Eläin? 

Elämän kirja

Kiasmassa on meneillään Osmo Rauhalan Elämän kirja -näyttely. Sen lisäksi, että Rauhala on nero, hän on myös toisten kannalta kiinnostava taiteilija, koska hänen töissään esiintyy aina muita lajeja ainaisen ihmisen sijaan.

Kuva näyttelystä, vasemmalla "Liian myöhään". ©Petri Virtanen

Vaikka kuvien eläimet ovatkin pelkistetyn graafisia, omasta mielestäni ne eivät missään nimessä ole symboleita, jollaisiksi ei-ihmiset taiteessa usein typistetään. Rauhalan kuvissa eläimet ovat lajinsa mutta ennen kaikkea itsensä, eivät jonkin tietylle lajille annetun mystilliskulttuurisen merkityksen, edustajia.

Osmo Rauhala hengailemassa Kiasmassa. ©Pirje Mykkänen

Ihmisen puuttuminen kuvasta tekee eläimistä yksilöitä. Ne eivät ole enää toisia, ne ovat ensimmäisiä. Ne eivät ole lauma tai näyte lajista. Niistä tulee henkilöitä. Esimerkiksi "Liian myöhään" -teoksen kullakin rotalla näyttää olevan oma persoonallinen asenteensa kuvan tapahtumaan.

"Peliteoria" ©Ville-Veikko Heinonen

Näyttely jakautuu kolmeen osaan. Peliteoriaan, Elämänkirjaan ja Muistiin.

"Peliteoria

Maalaussarjan nimi viittaa matemaattiseen teoriaan, joka tutkii strategista päätöksentekoa. Peliteoriaa on sovellettu muun muassa talous- ja yhteiskuntatieteisiin sekä psykologiaan ja biologiaan. Teosten muodon lähtökohtana on monille lapsuudesta tuttu liukupalapeli, jossa sommitellaan liikuteltavia numerolaattoja oikeaan järjestykseen.

Rauhalan taiteen tutut eläinaiheet yhdistyvät maalauksissa matemaattisiin symboleihin. Merkit viittaavat loogiseen ajatteluun ja kieleen, joilla on hallitseva asema kulttuurissamme. Taiteilija kuitenkin kysyy, voiko kieli kuvata olennaista maailmasta. Vaikka loogiselle ajattelulle on annettu suuri painoarvo, se on vain osa tietoisuuttamme."

Itselleni tämän sarjan kuvat aukesivat juuri sen kautta, miten elämää pyritään pilkkomaan osiin ja sitten kuvitellaan, että on pystytty selittämään kaikki. Mikä on se fantasia, jonka mukaan elävä olento pystytään tieteellisesti ymmärtämään ja mahdollisesti jopa kopioimaan? (Tämä liittyy vahvasti Teriken kirjoituksiin tietoisuudesta ja roboteista.) Ja miksi ihmisen kielellä saa olla sellainen ylivalta kuin sillä on? Kommunikointi on one thing, mutta ei siitä kielen hienoudesta eli monimutkaisuudesta tarvitse hybrikseen mennä. Mitä se lopulta on, että voidaan taivuttaa jokin sana sadalla eri tavalla? (Sitä paitsi ihmisethän eivät ole toistaiseksi oppineet puhumaan toisten kielillä.)

"Sananvartijat" ©Pirje Mykkänen

Lainaus Elämän kirja -sarjan tekstistä:

"Ihmisen suhde luontoon on Rauhalan taiteen pysyviä teemoja. Hän on taiteessaan ja monissa kirjoituksissaan kyseenalaistanut kuvitelmaa luonnon hallinnasta sekä modernin ihmisen omaksumaa luonnontieteellistä maailmankuvaa. Edistysaskelistaan huolimatta tiede ei kuvaa elämää kokonaisvaltaisesti."

Eläinten tietoisuudesta

Tiedostan!

Joukko neurotieteiden ja käyttäytymistieteiden tutkijoita on julkistanut julistuksen ei-inhimillisten eläinten tietoisuudesta. The Cambridge Declaration on Conciousness esittää, että nykyisten tutkimusten valossa on todennäköistä, että lukuisilla lajeilla ilmenee ihmisen tietoisuuden kaltaista tietoisuutta. 

Koska ei-inhimillisten eläinten (ja joskus myös ihmisten) tietoisuuden tutkimusta rajoittaa tutkimuskohteiden kyky kommunikoida sisäisistä tiloistaan, julistus nojaa aivoalueiden fysiologian ja neurologian tutkimukseen. 

Julistus esittää, että ei vain ihmisen lähisukulaisilla hominideilla vaan myös ihmisen evolutiivisesti kaukaisilla sukulaisilla kuten linnuilla tai mustekaloilla mitä ilmeisimmin on moninaisia tietoisuuden tasoja. Esimerkiksi harakka on osoittaut peilitesteissä merkillepantavaa yhdenmukaisuutta hominidien, delfiinien ja elefanttien kaltaisten itsetietoisuuden mestarien kanssa. 

Tutkijat eivät esitä johtopäätöksiä eri eläinten älykkyydestä (älykkyys olisikin vielä kiistanalaisempi termi kuin tietoisuus), mutta esittävät, että aivorakenteen perusteella on todennäköistä, että eri eläinlajit myös kokevat erilaisia emootioita. 

“The absence of a neocortex does not appear to preclude an organism from experiencing affective states. Convergent evidence indicates that non-human animals have the neuroanatomical, neurochemical, and neurophysiological substrates of conscious states along with the capacity to exhibit intentional behaviors. Consequently, the weight of evidence indicates that humans are not unique in possessing the neurological substrates that generate consciousness. Nonhuman

animals, including all mammals and birds, and many other creatures, including octopuses, also possess these neurological substrates.”

Tässähän ei pitäisi olla mitään kovin vallankumouksellista kenellekään, jolla on mitään kokemusta minkään eläimen kohtaamisesta. Vallankumouksellista kai on se, että julistus tulee kovien tieteiden eikä pehmofilosofi-aktivistien puolelta. 

Näyttääkin siltä, että länkkäriä on ikään kuin oma koira purrut nilkkaan tässä. Modernin tieteen isähahmo, Rene Descarteshan kuuluisasti piti eläimiä jonkinlaisina kojeina, ja tutki niitä sen mukaisesti. No, ei mennyt kuin neljäsataa vuotta, kun samainen tieteenperinne todistaa jotakin aivan muuta. Elämme siinä mielessä kiinnostavia aikoja, että samaan aikaan kun tiede on arvossa arvaamattomassa, myös oletukset eri lajien  ja ihmisen välisistä samankaltaisuuksista alkavat saada kovien tieteiden todistusta. Muutenhan ei mitään ongelmaa olisi, mutta kun koko yhteiskuntamme on rakentunut sellaisen tiedon varaan, joka ikään kuin oikeuttaa meitä käyttämään näitä "alempia lajeja" resursseina. Nyt jos oikeutusta ei biologisesti ole, on eetikoilla kova työ saada nykyiset käytänteet vaikuttamaan soveliailta. Ehkä meidän pitää sitten laajasti ottaa käyttöön jonkinlainen sosiaalidarwinistis-wahlroosmainen "mursuetiikka", jossa vahvemman valta määrää. 

Silloin pitäisi kyllä kirjoittaa uusiksi ihmisoikeuksien julistus ja jokunen muukin asia. Hirveä homma. 

Aivojen tutkimus on muutenkin mielenkiintoinen alue. Paljon eläinkysymyksestähän on kilpistynyt juuri eläimen tietoisuuteen, tai oikeammin sen oletettuun puutteeseen. Muistelen, että jossakin vaiheessa organismin älykkyyden katsottiin liittyvän aivojen suhteelliseen kokoon. Mutta sitten esimerkiksi valaat olisivat ihmistä paljon älykkäämpiä, ja sehän ei kävisi. Sitten ajateltiin, että älykkyys  liittyy aivokuoren poimuttuneisuuteen. Mutta siinäkään ei ollut perää. Nyt kai ajatellaan, että sillä on jotakin tekemistä aivosolujen määrän kanssa (mitään lähteitä nyt ei ole käsillä niin että lukekaa varauksella). 

Mutta aivot ovat siitä kummallinen elin, että niiden tutkiminen objektiivisesti asettaa melkoisia haasteita. Jonkinlaista korrelaatiota voidaan havaita tiettyjen kokemusten ja tiettyjen aivoalueiden aktivoitumisten välillä, mutta jos meillä ei jo olisi subjektiivista kokemusta tietoisuudesta, pelkän harmaan aivomassan reaktiot eivät kertoisi meille mitään. 

Tuntuukin kummalliselta, että samaan aikaan, kun meidän elämäämme täydellisesti hallitsee ilmiö, jota emme pysty objektiivisen tieteen keinoin mitenkään selittämään tai edes havaitsemaan, oletamme, että sama objektiivinen tiede pystyisi kertomaan meille kaiken oleellisen ympäröivästä maailmasta. Ei voi olla miettimättä kuinka paljon erilaisia tietoisuuden tiloja, tai jotakin tietoisuuden kaltaisia mahdottomia-kuvitella-tiloja meidän ympärillämme oleva maailma pitää sisällään. Ajattelen nyt esimerkiksi superorganismien (kuten muurahaisten, korallien, termiittien) mahdollista kollektiivista tietoisuutta. Tai joitakin tieteelle selittämättömiä kommunikaatiorakenteita eri lajien yksilöiden välillä. 

Tietoisuus 1600-luvulta katsoen

Ehkä tiedekin muuttuu ja kehittyy niin, että joskus sellaisiakin ilmiöitä voidaan jollakin laitteella tutkia. Mutta ennen kuin se tapahtuu mielikuvituksella, taiteella, eläytymisellä, samastumisella ja empatialla saattaa olla paljon tunnustettua suurempi merkitys maailman ymmärtämisessä.  

Fukushiman eläimet

Valokuvaaja Yasusuke Otan näyttely kertoo evakuoidulle Fukushiman ydinvoimala-alueelle jääneistä koti- ja lemmikkieläimistä. 

Fukushiman onnettomuuden jälkeen vain ihmiset evakuoitiin alueelta. Yasasuke Ota kuvasi aluelle jääneitä eläimiä maaliskuusta 2011 maaliskuuhun 2012. 

Demokratia ja etiikka

Jussi Viitala kirjoittaa kirjassaan Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen mm. siitä, miten monet ihmisen aikaansaannoksiksi mielletyt asiat eivät itse asiassa välttämättä olekaan yksin meidän keksintöjä. Yksi tällainen on demokratia.

Simpanssit elävät yhteisöissä, joilla on vahva urospuolinen johtaja (voisiko se olla naaras?). Johtajaksi nousu ei kuitenkaan voi tapahtua despoottimaisesti, vaan saavuttaakseen presidentin viran laumanjohtajan roolin, uroksen on hankittava yhteisön naaraiden hyväksyntä johtajakaudelleen. Vahvan johtajan löytyminen on naaraiden edun mukaista, sillä niiden lasten poikasten menestyminen riippuu urosten kyvystä puolustaa laumaa. Epäselvän johtamisen kaudella tai johtajanvaihdoksen aikana urosten energia kuluu keskinäiseen valtataisteluun ja mikäli he ne eivät pysty yhteistoimintaan, koko lauman turvallisuus on vaakalaudalla.

Kasakelan yhdyskuntaa vuosina 1964-69 hallinnut Mike, joka teki muihin lauman jäseniin vaikutuksen mm. kerosiinikanistereiden avulla.

Naaraat siis antavat tukensa johtajalle, mutta ne voivat myös joukkona vaikuttaa sen toimintaan, mikä osoittaa, että hallitsijan valta perustuu hallittujen tahdolle. Viitala kirjoittaa (eläintarhassa todetusta) tapauksesta, jossa nuori uros yritti paritella naaraan kanssa. Johtajauros kimpaantui ja lähti raivokkaasti jahtaamaan toista. "Nuori uros päästi hätäulostuksen ja pakeni kirkuen ympäri aitausta. Kun vanhempi uros ei hellittänyt takaa-ajoa, alkoivat kaikki naaraat yhdessä tuijottaa rauhanrikkojaa ja huutaa rytmikkäästi. Hyvin pian jätti liian aggressiivisesti käyttäytyvä johtajauros nuoremman rauhaan ja poistui paikalta hämmentyneesti virnistellen."

Simpansseilla on laumassa jonkinlaiset simpanssioikeudet. Yksilöt katsovat olevansa oikeutettuja tiettyihin asioihin ja luottavat näihin oikeuksiinsa. Simpanssit metsästävät itseään pienempiä eläimiä jonkin verran. Lihan osuus ruokavaliossa on vähäinen, mutta sillä on suuri sosiaalinen merkitys. Kun lauman urokset ovat saaneet saaliin, liha jaetaan. Ne, jotka eivät ole osallistuneet metsästykseen, kerjäävät. Mikäli kerjäys ei tuota tulosta, simpanssi saa raivokohtauksen. Se siis odottaa pääsevänsä saaliista osalliseksi, sillä on oikeus.

Kerjäävä henkilö.

Kasvisruokaa ei yleensä kerjätä eikä jaeta.

Eläintarhassa toteutettu koe osoitti myös, että simpanssitkin tuntevat suunnilleen kaikkiin uskontoihin kuuluvan kultaisen säännön: tee toiselle, niin kuin toivoisit hänen tekevän sinulle. Simpanssiyksilöille annettiin vuorollaan niin iso ruokamäärä, etteivät ne voineet itse käyttää kaikkea. Toiset jakoivat omastaan anteliaammin kuin toiset. Kävi ilmi, että ne, jotka olivat jakaneet omasta potistaan kitsaasti, myös saivat toisilta vähemmän tai jäivät kokonaan ilman.

Mutta tokihan ihmisen etiikka on ylivertainen, kuten Horrifying Planet osoittaa.