Sanat, joita ei ole

Hiljaiselon keskeltä postaan tänne viimeisimpään Esitys-lehteen kirjoittamani tekstin. Lehti oli muuten Teriken ja Pilvi Porkolan päätoimittama ja aiheena oli eläin!

Ihminen saattaa olla ainoa eläin, jolla on kielioppi, mutta missään nimessä ihminen ei ole ainoa, jolla on kieli. Jopa hyönteiset kommunikoivat keskenään. Toisten eläinten luuloteltu mykkyys on halpa tekosyy niiden alistamiselle.

Ihmiset ovat sanojen ja kuvien vankeja, joiden on todella pinnistettävä ajatustoimintaansa kyetäkseen ajattelemaan jotain, mille ei ole käsitettä. Kirjoitettu kieli on kaikista ihmisen keksimistä viestintätavoista rajoittunein. Se sulkee ulkopuolelle kokonaisen maailman, eleet, äänet, tuoksut, maan magneettikentän. On vain sanat paperilla ja henkilö, joka ottaa ne vastaan näköaistinsa välityksellä. Karsitaan pois kaikki liha, jäljelle jää pelkkä käsite. Muille lajeille kommunikointi on tällä välineellä mahdotonta. Ja kirjoitettua ihmiskieltä ymmärtääkseen lajitoveriltakin edellytetään paljon: on ensiksi oltava lukutaitoinen, mikä tarkoittaa että ulkopuolelle jää pikkulasten lisäksi 800 miljoonaa aikuista, toiseksi on kyettävä näkemään teksti ja kaiken lisäksi – kolmanneksi – on hallittava käytetty kieli.

Teksti on keksintönä ihan ok, mutta niin hieno se ei ole kuin maineensa ja nauttimansa arvostus antavat ymmärtää.

Tämän sanottuani oloni on kuitenkin ristiriitainen, sillä koen kirjoittamisen luontevimpana keinona itseni ilmaisemiseksi. Kirjoittamalla voin kommunikoida aika suuren ihmismäärän kanssa, mikä ei välttämättä muuten onnistuisi kaltaiseltani introvertilta. Lisäksi ihmisille on rakentavampaa viestiä silloin kun niistä voi edes jossain määrin pitää. Tämän kohdalla omat vaikeuteni alkavat yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun joudun ruokailemaan niiden kanssa samassa pöydässä.

Kirjoitan lajitovereilleni. Luovan työni lähtökohta on teksti, ainakin tällä hetkellä. Sika, nauta tai kissa ei voi ottaa teostani vastaan siinä muodossa, missä sen tuotan. En silti halua kirjoittaa vain ihmisistä. Haluan kirjoittaa sioista, naudoista ja kissoista. Tai vaikkapa ahvenista. Ilman että kirjoittaisin toisesta objektina, jota ulkopuolelta tarkkailen. Olematta alentuva, tyytymättä tulkitsemaan toisen mielentilaa sen toiminnasta tai ulkonäöstä. Haluan kirjoittaa tavalla, joka näyttää lukijalle ymmärrettävästi vieraan kokemuksen, auttaa lukijaa tunnistamaan samankaltaisuuden itsensä ja toisen välillä.

Opettajani sanoi kerran, etten voi kirjoittaa sikaa näytelmän päähenkilöksi ilman, että sika edustaa ihmistä. Totta kai voin! Kirjailijan on joka tapauksessa kyettävä samaistumaan toiseen, tuntemaan empatiaa. Ihmisen, jonka myötätunto ei yllä omia lajitovereita pidemmälle, on oltava henkisiltä kyvyiltään todella rajoittunut. Juuri myötäelämiskyky onkin keskeinen ero kauno- ja tietokirjallisuuden välillä, kaunokirjallisuudessa välitetään jotain muuta kuin sanoihin suorasti tai edes epäsuorasti sisältyvää informaatiota.

Ihmisten välisessä kielellisessä kommunikaatiossa valtavan paljon perustuu siihen, että voi luottaa tulevansa edes jossain määrin ymmärretyksi, vaikka siitä täyden varmuuden saaminen onkin mahdotonta. Mutta kun on vaikeaa tai mahdotonta sanallistaa täydellisesti sitä, mitä itsekään tuntee! Toisen ihmisen kokemuksen voi välittää toistamalla hänen kertomuksensa, mutta varmaan paremmin tehtävässä onnistuu kun yrittää asettua hänen asemaansa. Jos se on mahdollista, niin minkään ei pitäisi estää meitä asettumasta myös toisen eläimen, kasvin tai jopa elottoman esineen asemaan. Ongelma tulee kielen kohdalla. Miten tulkata jotain, minkä ymmärtämisestä ei ole varma? Miten kääntää ihmiskielelle kokemus, joka koetaan jollain muulla tavalla kuin minulle ymmärrettävän kielen kautta? Miten kirjoittaa sanoilla, joita ei ole olemassa?

Kirjoitan romaania, jonka päähenkilöinä on susien kanssa elänyt tyttö ja pieni lapsi, joka vasta opettelee kieltä. Koen tärkeäksi antaa tilaa sellaisille, jotka eivät saa sitä omilla ehdoillaan. Maailma on mennyt hirviömäiseksi paikaksi sen tähden, että on keskitytty kuuntelemaan retorisesti taidokkaimpia. Mutta miten ihmiskielellisessä mielessä mykkä tai mongertava henkilö voi ottaa tilaa, varsinkaan kirjallisuudessa? Esitystäkin käsikirjoitettaessa se on vaikeaa, vaikka silloin minun ja vastaanottajan välille tulee asettumaan todellinen elävä ruumis. En ole toistaiseksi keksinyt keinoa kirjoittaa puheetonta kohtausta siten, että ohjaaja ja näyttelijät todella tekisivät sen. Entäpä romaani sitten, jättäisinkö tyhjiä sivuja sinne, missä henkilö vain on?

Tahdon päästä sisälle itselleni vieraan olennon kokemukseen, kulttuuriin sekä mahdolliseen itseymmärrykseen ja kirjoittaa niistä. Mutta minun on löydettävä jokin muu keino kuin henkilöiden alistaminen puhumaan minun ehdoillani, kieliopillani ja sanoillani. Joskus sekin voi toimia, mutta tuntuu jatkuvassa käytössä väärältä. Silti tahtoisin kirjoittaa muutakin kuin kuvailua henkilön ruumiintoiminnoista ja teoista, koska edes romaanihenkilö ei välttämättä koko ajan aktiivisesti tee jotain hyvin kiinnostavaa. Haluaisin kirjoittaa tilan olennolle, joka ei voi ottaa sitä kielellä. Mutta kuinka kirjoittaa läsnäolo sanoiksi? Kuinka kirjoittaa auki eleet ja äänet, joille ei ole nimiä? Jos osaisin, pystyisin litteroimaan linnun tai ryhävalaan laulun nuoteiksi tai jäljittelemään kissan maukaisua kirjaimilla, mutta mitä se kertoisi. Jos tarkoitus on saada vastaanottaja ymmärtämään ja tuntemaan empatiaa, on löydettävä jonkinlainen kompromissi. Mutta ihmisenkaltaistaminen se ei ole. Pikemminkin haluan saada ihmisen tuntemaan oman eläimenkaltaisuutensa. Eikä toki pidä jättäytyä mihinkään noin yleiseen, eihän jokainen ei-ihminen ole vain jokin yleiseläin. On norsunkaltaisuutta, mustekalankaltaisuutta, hyttysenkaltaisuutta ja poronkaltaisuutta.

Kieli vaikuttaa ihmisen tajuntaan ehkä enemmän kuin päinvastoin. Jos ihminen ei pysty kommunikoimaan jotain kummallista asiaa, vaikkapa unta, tunnelmaa tai elämystä kielellä, se tuntuu ahdistavalta. Tuntuu kuin kokemusta ei voisi jakaa muulla tavalla kuin kertomalla siitä sanoin. Eikä välttämättä voikaan. Koettua kokemusta kun ei oikeastaan voi täydellisesti koskaan jakaa mitenkään, ainakaan vielä. Toistaiseksi ihmiset uskovat, ettei useimmilla eläinlajeilla edes ole kykyä tajuta mennyttä ja tulevaa, saati että ne pystyisivät kertomaan toisilleen menneisyydestä. Eräs muutoin selväpäisen oloinen eläintieteen tohtori oli jopa sitä mieltä, etteivät koirat ajattele. Tällainen näkemys muistuttaa kartesiolaista perinnettä, jossa toiset lajit pienennetään vaiston varassa toimiviksi koneiksi. Koiran kyvyttömyys ajatteluun tuntuu yhtä pätevältä kuin väite, ettei ihmisillä ole vaistoa. Tietenkin koirat ajattelevat, ne vain tekevät sen eri tavalla kuin ihmiset.

Sanat eivät nytkään riitä etsimieni ajatusten kirjoittamiseen tyydyttävällä tavalla. Mutta ajatukset ovat silti ajatuksia, vaikkei niitä pystyisikään kielellistämään. Onneksi meillä on ymmärrys. Meillä kaikilla eläimillä, kuten tiedeyhteisökin (mikäli sellaista arvossa pitää) on vihdoin varmistanut. Ymmärrys, tietoisuus tai sielu on jotain sanojen takana. Toisen tietoisuuteen ei vielä voi sulautua, mutta toisen lukemisessa auttaa tieto tästä huomattavasta samankaltaisuudesta. Tajunnasta voi tavoittaa kielen avulla sirpaleita, jotka rakentuvat uudeksi kokonaisuudeksi vastaanottajan mielessä. Kieli on kiikkerä silta ymmärryksestä toiseen.

Susityttöni Kamala.

Lue lisää eläinten tietoisuudesta esimerkiksi Cambridgen yliopistolla 2012 kokoontuneitten, eri alojen tutkijoitten julistuksesta ”Cambridge Declarationon Consciousness”.