Joseph Kosuthin teos vuodelta 1965 esittää tuolia.
 |
| Joseph Kosuth: One and Three Chairs (1965) |
Käsitetaiteen klassikoksi muodostunut teos kiteytti jotakin arkielämässä itsestäänselvää kielen ja todellisuuden suhteesta, tai oikeammin merkityksistä erilaisina semioottisina viittaussuhteina. Kuva, kieli ja esine muodostavat luupin, jossa merkitykset rakentuvat aina suhteessa toisiinsa: tuoli, jolla istun on "tuoli" vasta, kun se on käsitteellisesti sellaiseksi muotoiltu. Asiat ovat olemassa "sellaisinaan" yhtä vähän kuin kieltä on olemassa ilman todellisuutta, johon se viittaa.
Ja silti, jollakin tavalla, kaikki kolme tuolia ovat yksi ja sama asia.
***
Elma-maaseutumessut kiteyttivät arkielämästä jotakin yhtä itsestäänselvää, mutta hyvin eri tasolla. Osana messukeskuksen Vihreää viikonloppua järjestetty messu tarjosi (nettisivujen mukaan) "asioita, joita Helsingissä ei muuten näe." Vihreä viikonloppu veti Messukeskukseen yli 50 000 kävijää yhden viikonlopun aikana.
Niin kuin Laura on
raportoinut, messut olivat eläinten omat. Pörröisiä, hupsuja, suurisilmäisiä elämiä, pieniä nappisilmäisiä eläimiä, suuria ja ihmeellisiä eläimiä joka puolella. Ne toivottivat kävijät tervetulleiksi mitä monenlaisimmin määkimisin, röhkimisin ja haukuin. Eläimet kertoivat olevansa "menossa areenalle esiintymään", "pitävänsä apilasta" ja että niiden "lempipuuhaa oli kuopiminen". Ne kilpailivat siitä, kuka oli kaunein, ja soittivat missikisojen musiikkia areenalle kävellessään. Ne olivat ripustaneet mitalinsa karsinoidensa oviin ja koristaneet itsensä ruseteilla erikoista päivää varten.
 |
| Myös me eläimet teemme kirjoitusvirheitä |
Eläimet myös kertoivat, että niiden turkki oli pehmeä ja turkikseksi sopiva, että niiden maito oli ekologisinta juomaa ja että niiden luomutuotettu liha oli parasta suomalaista. Ne kertoivat, että niiden vasikat tykkäsivät leikkiä, että ne saivat joka päivä vitamiineja, ja että niitä sai silittää. Vahvistukseksi tästä ne tarjosivat kävijälle pehmeän turvan tai kyljen tai iloisen kutsuhuudon.
Ihmiset, joita eläimillä oli messuilla mukana, avustivat niitä myymällä niiden taljoja, lihaa ja muita tuotteita, joita niiden keho ikään kuin ylijäämänä tuotti. Vastineeksi tästä ihmiset pitivät niistä huolta ja antoivat niille pehkuja ja juotavaa. Eläimet olivat kiitollisia ihmisille siitä, että ne pitivät eläimistä hyvää huolta ja avustivat niitä myymishommassa, joka olisi sorkkien ja kavioiden ja sen sellaisten kanssa muuten aika hankalaa.
Sellaiset ovat eläinten omat Elma-maaseutumessut.
***
Koska ihminen on niin vieraantunut maaseudun todellisuudesta ja ruoan alkuperästä, on maaseutu esitettävä disneymaisena idyllinä, jossa kaikki tapahtuu onnellisen auringon alla ja yhteisestä sopimuksesta. Kun käy messuilla ja näkee suurisilmäisen vasikan itsensä kertovan, kuinka Valiolle eläimen hyvinvointi on toiminnan kulmakivi, voi lähteä kotin hyvillä mielin: moraalini on hyvissä käsissä.
Käytännössä messuosastoja yhdistävä elementti oli eläinten käyttö. Messukokonaisuudessa maidontuotanto, turkistarhaus, metsästys tai harraste-aasi olivat olemuksellisesti samanlaisia asioita: eläimiin liittyviä ja niiden käytöstä hyötyä, nautintoa tai taloudellista voittoa tuottavia järjestelyitä.
On luonnollista, että eläimet eivät kiinnittäneet kävijöiden huomiota eläintuotannon eettisiin ongelmakohtiin. Disneymaailmassa vasikoita ei oteta pois äideiltä, äitejä ei teurasteta utaretulehduksen takia, ketään ei pidetä parressa, sikoja ei kastroida ilman puudutusta eivätkä kenenkään jalat katkeile kuljetuksissa. Messut olivat myynti- ja promootiotapahtuma, eivät informaatiopiste. Mutta eläimet eivät myöskään kertoneet asioista, joita niiden ei ole mahdollista tehdä tuotantolaitoksen osana ollessaan. Ennen kaikkea ne eivät kertoneet, että ne eivät saa valita.
Ne eivät kertoneet, koska ne eivät osaa puhua. Ja ne eivät osaa puhua, koska ne ovat esineitä.
 |
| One and Three Objects (2012) |
Lampaalla purkissa, lampaalla taljana tai lampaalla niityllä ei ole tässä järjestelmässä mitään olemuksellista eroa. Lampaan suuhun laitetaan puhetta samalla tavalla kuin pehmoeläimen tai disney-eläimen suuhun. Juuri eläinteollisuus, eivät suinkaan eläinaktivistit, tuottavat ja ylläpitävät disneymäistä suhdetta eläimiin. Mutta disneymäinen suhde ei tarkoita sentimentaalisuutta vaan sitä, että eläin ymmärretään kulttuuriseksi objektiksi. Puhe kätkee eläimen itsensä ja tekee siitä lelun, ulkoa söpöä karvaa ja sisältä jotakin syötävää. Eläinteollisuus puhuu eläimen puolesta samalla tavalla kun äiti puhuu lelubambin puolesta: kätkeäkseen lapselta sen tosiasian, että bambi on vain pala kangasta. Juuri tämä puhe tuottaa eläimen tuotantoeläimenä, itse itsensä vapaaehtoisesti ihmiselle antavana onnellisena esineenä.
***
Sosiopatiaan ajatellaan usein liittyvän sellaisia piirteitä kuin kyvyttömyys empatiaan, kyvyttömyys hahmottaa toisella olevan omia tarpeita ja intressejä, omien tarpeiden ja halujen projisoiminen toisiin (minä on kaikki), suhteiden perustuminen hyväksikäyttöön, patologinen valehtelu ja toisten hahmottaminen esineinä, vain suhteessa siihen, mitä he itselle tarjoavat.
Kun Elma-maaseutumessujen kaltaisia tapahtumia katsoo disneypuheen läpi ja näkee eläimen mykkyyden, tuntemattomuuden, alttiuden, vaihtoehdottomuuden ja ennen kaikkea tietämättömyyden kontekstistaan ja omasta esineluonteestaan tuon puheen säestämänä, ei voi olla ajattelematta, että yhteiskuntamme on sairastunut sosiopatiaan. Vain vakavasti sairastunut yhteiskunta voi pitää normaalina viestintää, jonka suhde todellisuuteen on tämä:
Tai kaataa miljoonia tuon puheen normalisoimisen koneistoon.
Varmasti valtaosa kansasta pitää eläinten hyvinvointia tärkeänä. Varmasti valtaosa kansasta uskoo, että Suomen lainsäädäntö turvaa eläimille hyvät olot niin tuotantolaitoksissa kuin muuallakin. Varmasti Elma-messujen joukossa oli eettisempiä ja vähemmän eettisiä toimijoita. Varmasti luomulampurin lampaanvillasta kehrätty villapaita on monella mittarilla hyvä tuote, ainakin montaa muuta parempi. Ongelma ei ole yksityiskohdissa. Ongelma on perustavampi.
Eläin ei ole esine.
***
Toisten Historiassa lähestymme aihetta usein huumorin ja parodian kautta. Taiteilijoina meidän työmaatamme on todellisuus: murtumien tekeminen normalisoituneisiin todellisuuskäsityksiin. Varsinainen aktivismi mahdollistuu siellä, missä vakiintuneet totuudet säröilevät.
Postaukset Elma-käyntimme tiimoilta ovat olleet vakavansorttisia. Joku saattaa ajatella, että syyllistämme, tuomitsemme, vedämme kritiikin överiksi. Että olemme vieraantuneita todellisuudesta. Mutta Elma-messujen pysäyttävin asia ei ollut itse toiminta vaan puhe, johon se oli verhottu. Messut esittivät läpileikkauksen siitä joukkohypnoosista, jossa elämme. Niin kauan, kun yhteiskunnassa ei vain sallita vaan myös massiivisessa mittakaavassa tuetaan eläintä esineistävän ja hyväksikäyttöä normalisoivan propagandan esittäminen eläimen omana totuutena, kenenkään on mahdotonta tehdä päätöstä itse ilmiöstä ja siitä, millä tavalla haluaa olla siinä osallisena.
Eläinaktivismi on vaarallista, sillä se murtaa tuota kollektiivista hypnoosia. Ja olisiko mikään niin pelottavaa kuin yhtäkkiä huomata, että esineet oikeasti puhuvat.
.JPG)
