 |
| Kuva: Sami Tirkkonen. Kuvassa Jekku, Jessika ja Jessikan äiti, joka esittää Jessikan poikaa Ilvestä. |
Minulle Jessikan pentu kertoi ainakin kasvatuksesta. Siis ei niinkään yksittäisen ihmisyksilön kasvattamisesta, vaan siitä, miten kokonainen laji on domestikoitunut. Kasvattaminenhan on aina jonkinlaista kesyttämistä, villiyden (eli omatahtoisuuden?) poistamista toisesta. Esityksessä koira ja ihminen vertautuvat toisiinsa: olemme kesyttäneet toisemme tai itsemme toisen kaveriksi. Siinä prosessissa meidän molempien aivot ovat pienentyneet 10 prosenttia. Huomatkaa, että nyt käytän lähteenä yksinomaan Jessikan pennun käsiohjelmaa, biologista osaamista minulla ei edelleenkään ole. "Kesytetyllä eläinlajilla on 10 % pienemmät aivot kuin villillä kantamuodollaan. Aivoista katoaa sekä älyä että aistiherkkyyttä. Ihmisen aivot ovat pienentyneet saman verran n. 5000-10 000 vuotta sitten. Syytä ei tiedetä."
 |
| Mammutti, jota en koskaan näe elossa. |
Päähenkilöt Jessika (nainen) ja Jekku (koira) palaavat mielikuvamatkalla villiyden aikaan, sinne missä ei vielä ollut menetetty jotain. Tätä jotain yritetään jäljittää. Se ruumillistetaan mammuttiin. Voimme surra sukupuuttoon kuollutta lajia kuin edesmennyttä rakastettua: jotakuta, jota emme enää koskaan kohtaa. Tabun alueella oltiin melkoisen syvällä kun Jessika ja Jekku painivat ilman vaatteita teltassa. Kyseessä oli ehdottomasti seksuaalinen toiminta, mutta myös ottelu, jossa selvitettiin kuka on kuka. Mutta ei sillä tavalla, että jommastakummasta olisi tullut herra, vaan pikemminkin tulos saikin jäädä ratkaisemattomaksi, loputtomaksi painiksi.
Olen pitkän aikaa pohtinut, miten voisin edes yrittää sanallistaa eläimen ajatusmaailmaa: millaisia ajatuksia eläimet ajattelevat. Klemola oli onnistunut tässäkin. Jekku on aluksi pitkän aikaa hiljaa, kunnes metsässä se toteaa: "Ei saatana, onko tuolla jänis." Puhuu se filosofisempiakin asioita, esimerkiksi Koko-gorillasta, ja suunnittelee käyvänsä leikkauksessa kun "lähtee niin helposti lapasesta". Sen koiruus on tallella. Ei ollut hetkeäkään sellainen olo, että tässä nyt taas eläin kuvastaa jotain ihmisyyden piirrettä tai toimii metaforana. Koira on koira ja kertoo koirana olemisesta.
Ihana kaunis esitys. Ja täysin hävyttömästi käytetty musiikki sai kyynelehtimään.
Vielä käsiohjelman määritelmä eläimestä: "Ennen vähemmän kuin ihminen. Kirii koko ajan välimatkaa. Tätä nykyä mysteeri. Mahdollinen Jumalan piilopaikka."
Kyllä, sanattomaksi veti. Miksi Klemolan esitysten yhteydessä puhutaan niin paljon ronskista kielestä, absurdiudesta, puskahuumorista ja henkilöhahmoista ja niin vähän siitä, että Klemolan näyttämöllinen ajattelu on ehkä radikaaleita, syvällisintä ja ajankohtaisinta suomalaisen nykyteatterin kentällä? Paitsi, että Klemola on käärinyt puskahuumoriestetiikkaan sellaista kamaa ihmisen ja mun luomakunnan suhteista, että uupumattominkin posthumanisti jää kevyesti toiseksi, esitykset myös liikkuvat sellaisilla tabun alueilla että niitä harva pystyy edes näkemään, saati käsittelemään. Itku, nauru, kumarrus.
VastaaPoistaTässä kun eläydyn vielä tuohon viimeiseen mammuttiin niin tajusin, että ehkä Klemolan estetiikassa ja ajattelussa hienoa on, miten kysymys eläimestä ja luonnosta yhdistyy kiinteästi emotionaaliseen tasoon ihmisessä. Että se suru, jota voi tuntea ajatuksessa "viimeisestä mammutista" on samankaltaista surua jota tuntee, kun joku on kuollut. Että se ei ole eri asia. Ja että rakkaus ihmisen ja koiran välillä voi sisältää samankaltaisia sävyjä kuin rakkaus toiseen ihmiseen. Eikä fyysisyyttä voi erottaa sellaisista suhteista, ja fyysisessä on aina joku kosketuspinta seksuaalisuuteen (vaikkei suhde itsessään ole seksuaalinen). Että ne eivät ole eri kategorioita. Tuollaisia asioita on tosi vaikea ehdottaa jos ei uskalla mennä sinne tabun alueelle. Siinä Klemolan rohkeus.
VastaaPoista