Merkittävät eläimet

Eläinten (kaikkien ei-ihmisten) epäkiitollinen rooli ihmistaiteessa on perinteisesti ollut symboloida jotakin. Tämä on johtanut todellisten eläinten elämässä suuriin ongelmiin, kun "pahoja" eläimiä on ryhdytty vainoamaan. Vaino ei suinkaan rajoitu keskiajalle tai uskonnollisiin yhteisöihin, vaan näkyy tämän päivän kotimaisessa susikeskustelussakin. Mikäli susi ei olisi saanut taakakseen ihmisen negatiivisten piirteiden edustamista (ahneus, kiittämättömyys, julmuus jne), sitä tuskin vihattaisiin näin kohtuuttomalla volyymilla. Onhan Suomessa kuitenkin yksi suurempikin peto, eli karhu, joiden määrästä ei järjestetä suurta numeroa siitäkään huolimatta, että suomalaiskarhuja on noin 1300-1400 ja susia vain 130-140. Karhu kun nähdään leppoisana ja reiluna mesikämmenenä.

Bitch, please. Kuva.

Raamatussa Jeesusta ei vain kutsuta Karitsaksi, Jeesus on Karitsa. Onko siis kääntäen jokainen karitsa vapahtaja? Kristillisessä lammassymboliikassa minua risoo eniten, no, symboliikka. Eläintä ei arvosteta itsessään. Lampailla ei ole minkäänlaista itseisarvoa juutalaiskristillisessä kulttuurissa, päinvastoin niitä tapetaan ja syötetään jumalalle tahi syödään itse. Oudoin on tapa syödä pääsiäisenä karitsaa. Koska Jeesus kuolee, niin karitsankin täytyy kuolla? Eikö ole ongelmallista, että näin toimiessaan kristikunta samastuu Jeesuksen murhaajiin? Toisaalta mitä olen ymmärtänyt, niin siten kuuluukin olla, kun Jeesus kuitenkin kuoli heidän vuokseen, eikö niin? Mutta eikö se olisi mukavampaa ihan vaikka vaan kokeiluluontoisesti pelastaa karitsa kristityn kidalta. Olla kerrankin tappamatta ketään pääsiäisen kunniaksi!

Friends aren't food, you fuckers.
(Katherine Brownin ihana kuva.)

Kuten edellä mainitut esimerkitkin todistavat, symboleissa ei ole kyse järjen käytöstä, vaan ne on keksitty perustelemaan vallitsevaa asiaintilaa. Susi on aikanaan ollut ihmisen veroinen saalistaja, ja siksi ihmiset ovat susille suutahtaneet. Lammas taas on Lähi-Idässä perinteinen (juhla)ruoka. Olisi tietysti hienoa, jos mieluummin vaikka falafel symboloisi Kristusta. Kun nyt kerran ilmeisesti (symbolisen) kannibalismin täytyy uskontoihin kuulua.

Jeesus on multiploitunut, praise the lord!

Ikivanha eläinsymboliikka vaikeuttaa myös taiteilijan työskentelyä. Koska eläimet on totuttu näkemään jonkin inhimillisen ominaisuuden merkitsijöinä, on hankala vakuuttaa vastaanottaja siitä, että tämä karhu tai tämä susi nyt yksinkertaisesti on tämä henkilö eikä mitään abstraktiota. Taide (varsinkin kirjallisuus ja näyttämötaide) ajatellaan järkyttävän ihmiskeskeisesti. Ikään kuin se, että teos tehdään ihmisille, merkitsisi automaattisesti sitä, että sen on kerrottava ihmisistä. Ovatko ihmiset tosiaan niin egosentrisiä?

Toisissa tiloissa -ryhmän esitykset onnistuvat mielestäni tosi hyvin näyttämään kohteensa ilman symbolilatausta. Ehkä ne pysyttelevät riittävän yksinkertaisina hakiessaan nimenomaan kokemusta, samaistumispintaa (lue lisää esim. Porosafarista). Puheen ja kerronnan elementti tuo mukaan helposti tulkinnallisen arveluttavuuden. "Kissa", tarkoititko seksikäs nainen.

Oma kategoriansa ovat ihmisten kielellä puhuvat tai ajattelevat eläimet. Nämä elementit kuuluvat yleensä lapsille suunnattuihin teoksiin tai viihteeseen. Ns. vakavasti otettavaan taiteeseen eläinhenkilöt tuodaan kuvaamaan vakavia juttuja, vrt. Ruohometsän kansa ja Eläinten vallankumous. Perinteiset faabelit eli eläinsadut siis jatkojalostetaan yhteiskunnallisiksi utopioiksi/dystopioiksi ja eläimet ovat sittenkin ihmisiä.

Karvinen on kyllä erittäin kissa.

Maus ei toki yritäkään kertoa eläimistä.
Mutta voiko sen ehkä niinkin tulkita?

Entä jos haluan kertoa oikeasti eläimistä. Yksi mieleeni pälkähtänyt omituiselta vaikuttava ratkaisumahdollisuus on käyttää ihmistä muun eläimen symbolina. Esimerkiksi Pilvikartasto-elokuvassa koin vahvasti, että tulevaisuusdystopia, jossa tarjoilijaihmisiä (mielestäni he eivät olleet androideja) teurastetaan, kuvaa meidän aikamme eläinteollisuutta. Ehkä lehmien, kanojen, sikojen ja muiden joukkoteurastaminen, ruuaksi jalostaminen ja toisille tuotantoeläimille syöttäminen on niin itsestäänselvää, että sen saa näytettyä todellisessa absurdiudessaan vasta kun toisten tilalle asetetaan ihminen itse.

Epäkohtien esittäminen on toki tärkeä juttu. Mutta ainahan taiteessa ei siihen pyritä. Joskus haluaa vain näyttää henkilöitä ja niiden elämää, samaistua ja antaa siihen mahdollisuus toisillekin. Miten rakennetaan eläinhenkilöhahmo, joka edustaa ennen kaikkea itseään, ei omaa lajiaan eikä missään nimessä ihmisyyttä. Luulen, että sama ongelma tulee eteen, jos henkilö on jotenkin epänormatiivinen ihminen: nainen edustaa yleisnaiseutta, homo yleishomoutta. Ehkä nämä ongelmat johtuvat vain siitä, että näitä moniulotteisia ei-ihmisheteromiesrepresentaatioita ei vieläkään ole taiteessa tarpeeksi. Niitä pitää siis tehdä lisää!

Täytettyä taidetta

Thomas Grünfeld: sarjasta Misfits 

Good, bad, taxidermy -postauksessa pohdiskeltiin täytettyjä eläimiä yleisestä kulttuurisesta näkökulmasta. Varhaiset kuriositeettikabinetit ja outojen oiloiden kokoelmat toki myös juhlistivat nelijalkaisia tipuja ja kaksipäisiä vasikoita, ja eiköhän sellaisia kuriositeettikabinetteihin tehtailtukin. Nykytaiteen taksidermiset kokeilut kuitenkin tarkastelevat kriittisesti myös käytännettä itseään ja siinä sivussa myös ihmisen luontosuhdetta. Täytettyjä eläimiä on käytetty taiteessa laajalti, ja alla esiteltyjen taiteilijoiden tavasta lähestyä eläinteemaa voisi kirjoittaa enemmänkin. Mutta koska meillä on aikaa ja googlella serveritilaa, keskitymme nyt täytettyyn taiteeseen.

***

Nina Katchadourianin Chloe käsittää sylikoiran luonnollisessa habitaatissaan vitriiniin asteltuna. Katchadourian yritti saada Chloen esille San Diegon luonnotieteelliseen museoon, mutta aloite tyrmättiin: museo pelkäsi yleisön luokkaantuvan ja lasten pelästyvän. Lopulta museossa esitettiin vitriini vain Chloen kuvalla varustettuna, Chloen itsensä ollessa esillä läheisessä galleriassa. Joku logiikka taksidermiassakin on oltava. 

Nina Katchadourian: Chloe (1994)

Cai Gua-Qiang on kiinalainen nykytaiteen meganimi, joka tekee muun muassa tolkuttomia installaatiospektaakkeleita käyttäen materiaaleinaan kaikkea ruudista ja ammuksista autoihin ja, niin, täytettyihin eläimiin. Cai Gua-Qiang teosten perussävy on kaukana eettisestä tai pohdiskelevasta: kaikessa taiteellisessa hybridisyydessään ne tuntuvat puhuvan paljolti maailman ja etenkin ihmisen maailmassa vallitsevista väkivaltaisista voimista. Materiaaleissa on metaforista latausta mutta teosten potku tulee niiden todellisuudesta: oikeita autoja, tulta ja kuolemaa. 

Cai Gua-Qiangin Inopportune on häiritsevä teos. Teoksen ensimmäinen osa käsittää kuin actionelokuvan pysäytyskuvaksi jäädytetyn liikkeen ilman halki lentävästä autosta. Valotankojen lävistämät autot muodostavat spektaakkelimaisen räjähtävän vaikutelman. Teoksen toinen osa, Stage 2, käsittää samalla energialla ilmaan heitettyjä ja keihäin lävistettyjä, täytettyjä tikereitä. Teos viittaa tiettävästi 1200-luvun kiinalaiseen tarinaan kyläläisestä joka pelasti kylänsä tiikereiltä; mitä muita viittauksia teoksen sisältyy jää internetin uumeniin. 

Cai Gua-Qiang: Inopportune 

Cai Gua-Qiang: Inopportune, Stage 2

Cai Gua-Qiang: Inopportune, Stage 2

Häiritsevää teoksessa on kuolleeseen eläimeen postuumisti kohdistetun väkivallan vitaalisuus: jo valmiiksi väkivaltaisen kuoleman oletettavasti kohdanneen eläimen kehoa käytetään luomaan spektaakkelia ihmisen ja eläimen kamppailusta, eläimen (vasta)voimasta ja ihmisen urheudesta sen edessä. Oman kieppinsä teokseen tuo taiteilijan megalomaninen ura kansainvälisenä taidetähtenä. Niin teoksen, taiteilijan, tekotavan kuin sen maailmankin hybris tuntuu menevän yli äyräidensä. 

Head On on ainakin eläintaidepiireissa Cai Gua-Qiangin tunnetuimpia teoksia. Teos käsittää 99 elävänkokoista sutta (tarkemmin ottaen suden kopiota) ja lasiseinän, johon ne hypyssään törmäävät. Teos valmistui alunperin Guggenheim Berliiniin, jossa se -jonkin tulkinnan mukaan - kommentoi idän ja lännen välillä yhä vallitsevia jännitteitä. Teosta on sittemmin esitetty muuallakin, ja tämä tulkintajuonne jää muissa esillepanoissa hatarammaksi. 

Cai Guo-Qiang: Head On

Susilaumateosta keskustelupalstoilla seuraava keskustelu alkaa yleensä susien tappamisen epäeettisyydellä. Keskustelu rauhoittuu kun kuullaan, että sudet ovat itse asiassa rakennettu käsityönä kiinalaisessa pajassa värjätystä lampaantaljasta. Susi, lammas; se pieni ero. 

New Yorkilaisen Kate Clarkin teoksissa eläinoliot on varustettu ihmiskasvoilla. Veistokset jotenkin kummasti onnistuvat tuojottamaan antropomorfismia suoraan silmiin: ihmiskasvoilla varustettuina eläimistä tulee sellaisia toisia, jotka on mahdollista kohdata. Toisaalta käsittelyyn tulee se, miten eläintä käytetään usein jonkin aivan muun, ihmisten välisen asian metaforana. 

Tom Schelzerin riemastuttava Homo Bulla ainakin (kuvasta) katsottuna toimii. 

Tom Schmelzer: Homo Bulla, or the sacred baboon (2009)

Piispankaapuinen paviaani heiluttaa toisessa kädessä saippuakuplakonetta ja toisella keräilee kaapujaan. Teos on reaktio Cantemburyn arkkipiispan puheeseen vuodelta 2008, jossa tämä pyysi anteeksi Darwinilta englannin kirkon puolesta kirkon ymmärtämättömyyttä. Tuohon saakka kirkon virallinen kanta oli tuominnut "apinoista polveutumisopin" kerettiläisyydeksi. Siis tosiaan, 2008. 

Rod Mcraen Crying out in the Age of Stupid -teosta ei tarvitse paljoa selitellä. 

Shit.

Børre Sæthren installaatio käsittää elävänkokoisen yksisarvisen (yksisarvisten munia käsittelevä juttumme löytyy täältä). Lasivitriinissä valo- ja savuluupin takaa paljastuva ja sinne kätkeytyvä olento linkittää luonnontieteellisiä esillepanoja ja unenomaista symboliikkaa. 

Børre Sæthre: Stealth distortion (...must have seen it in some teenage wet dream) (2008)

The Idiots -nimeä käyttävä kollektiivi (Afke Golsteijn, Floris Bakker) käyttää töissään melkein yksinomaan täytettyjä eläimiä. Teokset käsittelevät usein eläimiä ja niihin liittyvää materiaalifetisismiä ja tavarafetisismiä laajemminkin. Kulta, timantit, lasi ja ylelliset kankaat yhdistettynä kuolevaisen olennon säilyttämiseen viittaavat memento mori -perinteeseen: kaiken katoavaisuuteen ja ihmisen yritykseen pyrkiä kohti ikuista. Ophelia on hieno, mutta on vaikea tarkalleen sanoa miksi. 

The Idiots: Ophelia (2005) 

The Idiotsin Headphones Stilte!!! (2009) lainaa viktoriaanisesta eksotismista.

Thomas Grünfeldin Misfits-teossarja vuodelta 2000 on täytetyn taiteen klassikoita, joskin tuntuu jo nyt jotenkin itsestäänselvältä. Vesinokkaeläin voisi kuulua sarjaan ihan sellaisenaankin. Toisaalta teokset viittaavat aarnikotkiin ja muihin myyttisiin olentoihin. Toisaalta veistoksissa eläinten "luonnollinen" lokerointi hämärtyy: herää kysymys siitä, miten määrittelemme yhden olennon johonkin lokeroon ja toisen toiseen kuuluvaksi. Jollakin tavalla Grünfeldin teokset palauttavat koko eläinkysymyksen kieleen ja tapaamme lajitella ja kategorisoida asioita. Ihmisen vimma lokeroida asioita häiriintyy helposti todellisuuden kanssa törmätessään. 

Thomas Grünfeld: sarjasta Misfits

Maurizio Cattelanin La Ballata di Trotsky riiputtaa ideologian ja ihmiskunnan pettämän uhrinsa katosta. 

Maurizio Cattelan: La Ballata di Trotsky (1997) 

Kärsimysvaikutelman korostamiseksi kuolleen hevosen ruumis venytettiin roikotusasentoon ja jalkoja pidennettiin. Teos myytiin vuonna 2001 ennätyshintaan 619,750£ Christie'sin huutokaupassa. Aiempaa ennätystä, 250 000£, piti hallussaan niinikään Cattelanin valmistama, Paavin ja maailman kohtaamista hienovireisesti kuvaava La Nona Ora (the Ninth Hour) vuodelta 1999. La Nona Ora on sittemmin vaihtanut omistajaa kolmella miljoonalla punnalla. 

Teoksen paavi ei ole täytetty.

*** 

Vaikka teoksista monet ovat hienoja, tuntuu täytettyjen eläinten käyttö kaikissa esimerkeissä kertovan kaikesta mahdollisesta mahdollisesta muusta paitsi eläimistä. Tai oikeastaan: eläimet edustavat kaikissa esimerkeissä tavalla tai toisella ihmisen toiminnan uhreja: järjenkäytön, ilmastonmuutoksen, lajitteluvimman, ideologian, fetisimin, alitajunnan tai väkivallan kohteita. Tietenkin tämä tulee jo lähtökohdasta, siitä että eläimet ovat täytettyjä ja siten itse materiaali on uhria, uhrimateriaalia. Teoksia yhdistävä teema tai alaotsikko tuntuukin olevan eläimen sijaan jonkinlainen alistamisen tai kohteeksi asettamisen rakenne, jolle täytetty eläimyys antaa hyvän työstömateriaalin. Olisi kiintoisaa nähdä teos, jossa täytetty eläin voisi puhua jostakin aivan muusta kuin kärsimyksestä. Voisiko se? 

Leikkisät näädät ja muita metaforia

Eräs kaunisrintainen ystäväni pukeutui illanviettoa varten niin elähdyttävästi, että puhkesin ylistysvirsiin. Koska suhteemme on puhtaasti platoninen olivat myös ylistykset pyyteettömiä eli siis vilpittömiä. Etsin oikeita vertauksia vesiputouksista, hyppyreistä ja muita maisemallisista elementeistä, mutta lopulta suurinta hilpeyttä aiheutti vertaus kahdesta leikkisästä näädästä, jotka kurkkivat koloistaan. 

Näätä

Tämän aasinsillan kautta päästäänkin sitten kätevästi asiaan, josta Laura mainitsikin, eli eläimeen symbolina tai metaforana. Eläimiä on nimittäin kaikkialla sielläkin, missä mitään otuksia ei ole aikoihin nähty. Ihminen on ihmiselle susi, jotkut ovat verenimijöitä, ja toisilla on jopa oma majava. On haukkaa, kotkaa ja puumaa, lauhkeaa lammasta, pässiä narussa, tervettä pukkia ja hirveetä pukkia. Haahkoja, sikoja ja kyyhkyläisiä. 

Teatterintekijä Tuija Kokkonen totesi jollakin luennolla, että samaan aikaan, kun maailmaa koettelee ennennäkemätön eläinlajien sukupuuttojen aalto, eläinten representaatiot ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet. Idea on kiinnostava ja sysää ajatuksia liikkeelle. Eläinvertauksetkin ovat alun perin syntyneet kosketuksesta eläinten kanssa ja eläinten tapojen tuntemuksesta. Nykyään kontaktia muihin kuin lemmikki- ja eineseläimiin on koko ajan vähemmän. Vertaukset elävät omaa elämäänsä, ja usein vertaus onkin ainoa jäljelle jäänyt kosketus kyseiseen eläimeen. Samalla tavalla kontakti oikeisiin eläimiin on korvaantunut kontaktilla eläinten kuviin.

Nyt, jos ne oikeat eläimet jossakin kaukana katoavat se ei oikeastaan meitä hetkauta, sillä meille eläimet ovat jollakin tavalla jo muuttuneet symbolisiksi. Ne katoavat meristä, metsistä ja taivaalta mutta siirtyvät kansoittamaan ihmisen kieltä ja kuvia. Eläimet ollaan ikään kuin siirtämässä itsenäisistä luontokappaleista osaksi kulttuuria. Vaikka alkuperäinen fyysinen eläin katoaa, meillä on silti sen eläimyys, jota voimme hyödyntää mitä erilaisemmilla tavoilla. 

Näätä on sukua karhulle.

Tässä tietenkin toteutuu ikiaikainen fantasia luonnosta, joka olisi kokonaan ihmisen hallinnassa. Kummallista on, että tämä operaatio (kastraatio?) tapahtuu jonkinlaisen eläimen kahtia jakamisen kautta: kaikki vieraus, hurjuus ja villeys eläimessä, siis kaikki merkitykset jotka tulevat sen elämästä ja kulttuurista ja mielestä, siirretään siihen symboliseen puoleen, jossa se voi edustaa villeyttä, vapautta, hurjuutta ja muita ominaisuuksia mutta vain ihmiselle harmittomassa mittakaavassa. Eläimen ruumis sitä vastoin palautetaan materiaaliksi, jota voi syödä tai jolla on muita hyödyllisiä toimintoja (ekosysteemin osana esimerkiksi). Tällä tavalla voidaan kätevästi hyödyntää eläimestä sekä sen olemus että sen ruumis, joutumatta ikinä oikeastaan todella kohtaamaan sitä. Ihminen on ihmiselle susi, ja kana, no, se on nuggetti. 

Omanlaisensa ylösnousemus.