Toisten historia on kirjailija Laura Gustafssonin ja kuvataiteilija Terike Haapojan taiteellistieteellinen hanke, jossa tutkitaan maailmanhistoriaa eläinten näkökulmasta. Projekti pitää sisällään näyttelyitä, seminaareja, tekstejä ja interventioita. Blogissa käsitellään oheismateriaalia, kehitellään ideoita ja raportoidaan toiminnasta.
Ravintola-arvioitsijamme pääsivät kaupungille laiduntamaan. Kohteeksi valikoitui ravintola Kosmos, joka lupaa ulkoasussaan paljon. Siis jos suurena lupauksena voi pitää ikkunaa somistavaa kaljatölkkivasikkaa. Smithit ovat optimisteja, joten he kokivat asian näin.
Taustalla jonkun jalkaterät vitriinissä.
Ravintolan nimi herätti mielenkiintoa. Viittaahan Kosmos koko maailmankaikkeuteen. Kaikkia maailmankaikkeuden tai edes maapallon asukkaita ei kuitenkaan ruokalistalla ollut huomioitu. Ellei sitten oteta lukuun ihmisen tapaa syödä kaikkea kohtaamaansa. Jälleen valikoima sopi petoeläimille ja raadonsyöjille, mutta märehtijät ja muut kasvinsyöjät jäivät vähemmälle huomiolle. Toki aitoja petoja saattaisi häiritä se, että ruoka tuodaan eteen kuolleena ja kypsennettynä. Ilmeisesti ihmisille tämä sopii hyvin. Tässä suhteessa voi ajatella, että tuotantohenkilöille luodut olosuhteet ovat ihmisen näkökulmasta ihanteelliset: ruoka tulee ennen pitkää kun vain jaksaa odottaa. Toisin kuin tuotantohenkilöt, ihmiset kuitenkin maksavat ravinnon rahalla eivätkä hengellään.
Mrs Smith on epäluuloinen.
Ihmisistä välittyi suuri kärsivällisyys ravinnon odottamista kohtaan, kukaan ei esimerkiksi käynyt toisten kimppuun nälissään. Voi jopa olla, että ihmisetkin jollain tasolla märehtivät rehujaan, sillä monet pöytäseurueet viipyivät paikalla meitä pidempään ja itsekin vietimme Kosmoksessa kaksi ja puoli tuntia (myös kello näyttää olevan ihmisille olennainen, luultavasti siksi, etteivät he itse hallitse vuorokaudenkäyttöään).
Lypsävän viinitarhurin lisäksi listalla oli mm. hiillostettua kuhaa. Epäilemme vakoilusyytöksiä.
Atmosfääri oli kiinnostava. Välittömästi pöytämme vieressä oli kasveja, joiden juurille oli levitelty papanoita. Samankaltaisia papanoita näkyi myös ruokapöydällä! Tällainen ulosteen suosiminen siitä huolimatta, että emme nähneet ihmisten tekevän tarpeitaan ruokailun yhteydessä! Se olisikin ollut epäkäytännöllistä, sillä lattia oli oikeaoppisesti pehmitettyä eikä esimerkiksi epämukavaa ritilää, jolla tosin on etunsa lannan kanssa toimittaessa.
Seinillä näimme valokuvia erilaisista ihmisten häkeistä. Myös huonosti piirrettyjä kissoja oli pari. Lisäksi jostain syystä puhemies Mau oli nostettu katonrajaan. Yksi keraaminen leijona vartioi salia. Se liittyi mahdollisesti ruokalistan saaliseläinpainotukseen. Tosin, ovathan monet kalat sekä saalistajia että saaliseläimiä. Hämmentävää.
Ihmisellä on kiinnostus häkkeihin.
Mikä laji?
Ruokalistalla suurinta hämminkiä herätti Tatti Julienne. Mr Smith kysyi viisaasti, kuka hän on. Vastaukseksi saimme jotain kermaan liittyvää. Sienihän ei voi olla yksi, hän on aina monta. Viittaako Julienne siis rihmastoon vai rihmaston yhteen ilmentymään? Linturuoka-osio taas alkuun ilahdutti meitä. Olihan listassa otettu lintujen ruokinta huomioon. Esimerkiksi moskovalaisen kanan annos vaikutti hieman oudolta (ruokavalio oli hyvin samantyyppinen kuin moskovalaisella ihmisellä). Tiedustelimme, oliko ruuissa siemeniä. Niitä ei ollut. Eikä voitu mennä takuuseen edes siitä, olivatko listan linnut (sillä linnut olivat itse listalla) syöneet siemeniä!!
Mr Smith arvioi maistamansa vehkan "sellaiseksi perseensudiksi".
Alkuruuaksi valikoitui poliittisesti korrekti talonpojan salaatti ilman talonpojan munaa sekä vihreä salaatti. Tässä vaiheessa selvisi, mikä on se kate, jonka korvaa listalla myös mainostettiin. Talonpojan salaatti oli hintaansa nähden mitätön. Jollei sitten annoksessa alunperin kuulunut olla tusinaa munia. Ruuat olivat kuitenkin maukkaita ja ennen niitä saimme leipää, jota saattoi lintuteeman mukaisesti murentaa toiselle osapuolelle, olihan kyseessä sitä paitsi vuosipäivämme!
Huom. siemenet.
Odotellessamme listan ainoaa korrektia pääruokaa eli tulista jotain, missä oli riisiä ja vihanneksia sekä pähkinöitä, meillä oli hyvin aikaa huomioida ihmisten lajityypillistä toimintaa. Ihmiset nauravat huomattavan paljon ja kovaäänisesti ollessaan joukoissa. Tämä on erikoista. Luultavasti laumakäyttäytymistä. Ihmisten kärsivällisyys tulikin jo mainittua. Se näkyi myös siinä, miten kukaan läsnäolijoista ei harjoittanut mitään sukupuolista toimintaa. Mahdollisesti ruokailemaan kokoontunut joukko edusti jonkinlaisia lisääntymiskyvyttömiä työläisiä. Pääruoka oli varsin yllätyksetöntä ja vaati suuria määriä suolaa. Se oli myös erittäin kuumaa, mistä ilmeisesti juontui adjektiivi tulinen. (Eturuuan eräät osat olivat erittäin kylmiä, samoin kuin jälkiruoka, kun taas herran kahvi oli kuumaa, mutta muassa tarjoiltu pieni pökäle kylmää. Onko ihmisten tapa säädellä ravintonsa lämpötilaa siis täysin holtiton?)
Jälkiruuaksi tilasimme sorbettia. Itse otin sen tyrnikeitolla, herra hedelmäsalaatilla. Hän olisi halunnut marjoja ja hilloa, mutta sellaista ei kuulemma voi kutsua jälkiruuaksi. Sorbetti oli hyvää jne, mutta jälleen melko yllätyksetöntä.
Jälkiruuasta ei jäänyt MITÄÄN jälkeä.
Mielekäs lattia, jolla pienet tai suuremmatkaan jätökset eivät näy.
Plussaa ravintolalle palvelusta ja siitä, että ruokalistalta pystyi rakentamaan korrektin menun. Viihtymisympäristönä Kosmos tarjosi tiloja pikkulinnuille (katoissa roikkuvat lamput) ja sopivia piiloutumispaikkoja pienehköille henkilöille.
Tämä on Eurooppa-raportin toinen osa, jossa käsittelen ruokaa Tukholmassa, Berliinissä ja Venetsiassa. Luonnollisesti vaadin ruualtani toisystävällisyyttä eli ei eläimellisiä ainesosia.
Revolution starts in the kitchen!
Tukholma oli ihan hyvä aloitus. Majapaikkamme viereisestä Coopista sai irtoluksussuklaita (hintavahkoja), joissa oli ainakin neljä vegaanista versiota. Espresso, minttu, tryffeli ja joku kirsikka ja oli vielä joku. Ne olivat ihania. Maailman parhaan korvapuustin sain Naturbagerietissa Gamla Stanissa (Stora Nygatan 6). Siellä oli myös muita herkkuja, mutta ne eivät enää siinä vaiheessa mahtuneet minuun. Samalla ketjulla(?) on Fleminggatan 11:ssä vaatimattomampi kahvila. Sieltä sai mahtavaa päärynäpekaanipähkinätorttua. Molemmissa kerrottiin, mikä kaikki oli vegaanista ja mikä ei.
Henkilöitä töissä Vanhassa Stanissa.
Naturbagerietia vastapäätä oli lounaspaikka Hermitage, ihan hyvää perusruokaa, mutta keskeinen pääruoka lasagne ei ollut vegaaninen käyntikerralla. No, tulin tosi täyteen kyllä. Lähes yhtä täyteen kuin ikiklassikossa Hermansissa, jossa ruuat ovat myös peruskamaa ja ilahduttavan suolaisia. Hieman hintavampi kuin Hermitage, mutta ero ei ole tuntuva eikä kumpikaan näistä ole varsinaisesti kallis. Hermansin sijainti Fjällgatan 23:ssa on ihana ja tilaa terassilla tosi paljon. Mutta jos erehtyy valitsemaan rantareitin vaunujen kanssa, joutuu hieman taivaltamaan. Matkakumppanini tosin antoivat tämän anteeksi nähdessään buffetpöydän.
Lisäksi ehdimme käväistä Södermannassa, joka pitää majaa Medborgarplatsilla kauppahallin alakerrassa. Siellä söin vegekebabin, josta täytyy sanoa, että ei ollut kummoinen. Helsingissä saa Vegemestasta paljon parempaa. Tai saisi, jos ne kokit jaksaisivat joskus tehdä jotain. Tämä pikaruokapaikka kalpeni radikaalisti sen edessä, mitä oli pian tulossa. Nimittäin Berliinin Yellow Sunshine -hampurilaispaikka Kreuzbergissä Wienerstrasse 19:ssä. Se oli niin saatanana hyvä. Suosittelen esim. Lapland burgeria. Noin kolmasosa-puolet annoksista oli vegaanisia, loput lakto-ovo. Salaatti oli tosi hyvää myös. Ainoa hassuus sattui kun himoitsin jälkiruuaksi mainostettua vegaanista tiramisua. Minä: "Can I have a tiramisu?" Tarjoilija: "No." No, ei kai tiramisun ehtymistä voi kertoa muulla tavalla.
Having good time in Berlin.
Ensimmäistä kertaa elämässäni söin ranskalaista ruokaa Ohlàlà V Tartes Shopin vegaanisella brunssilla, joka järjestetään ilmeisesti ainakin joka kuun viimeisenä lauantaina. Paikka on pieni, mutta tarjoilija onnistui luomaan meille tilaa. Ruoka ja kahvi oli ihanaa, kahdelta henkilöltä kului yhteensä noin 30 e. Mainzer Strasse 18:ssa Frankfurt Alleella on tämä ravintola, ja siis auki muinakin päivinä, jolloin sieltä näytti saavan kaikkea sairaalloisen herkullista.
Veganzin brunssia.
Best is yet to come. Nimittäin vegaanisen supermarketin Veganzin sunnuntaibrunssi. Ei helevetti minä sanon. Sinne kannattaa varata pöytä, mutta pääsimme varaamatta juuri ja juuri. Ruokakaupasta piti ostaa ranneke, jonka kanssa pääsi mässäämään. Sen jälkeen piti tietysti käydä ostoksilla. Suomeen asti raahasin vegaanisia vaahtokarkkeja ja pähkinämaitosuklaata (joita olen kirjoitusahdistuksissani nyt syönyt). Evääksi ostimme vegaanista paahtopaistia ja jotain random-juustoa. Kaupassa oli myös kahvila.
Huomattavaa näiden molempien kaupunkien valikoimassa on, että tofua ei ollut juuri missään ruuissa. Sitä saadakseen lienee parasta turvautua esim. thaimaalaisiin ravintoloihin. Mutta miksi kävisin lihapaikoissa, jos voin käydä muuallakin.
Pisteet Beliinille.
No, kaiken tämän jälkeen Venetsian anti ravinnon suhteen oli todella perseestä. Söin joka päivä mixed saladia, johon tosin ekana iltana oli eksynyt pala kinkkua. Sain hepulin ja julistin vihaavani koko Italiaa. Yhden kasvisruokiin erikoistuneen kälyisen pikkukahvilan löysimme, mutta en ollut vakuuttunut, kun omistaja ei osannut edes pastaa tehdä ilman munaa. Siis pastaa haloo!? Via Garibaldilla majailleen La Spighen puolustukseksi voi sanoa, että italialaiset ovat tosi takapajuisia, mitä tulee ruokaan. Mutta silti. Ruoka oli kallista, sitä oli vähän ja se ei ollut hyvää. Viimeisen iltamme Venetsiassa pelasti libanonilainen ravintola, joka on myös vertailuni ainoa sekaruokala. En valitettavasti muista paikan nimeä tai osoitetta, ehkä Terike voi lisätä sen tänne. Joka tapauksessa olimme tämän tosi kauniin ravintolan ainoat asiakkaat. Paikassa oli mieletön vessa ja kivat lamput. Tilasimme lähinnä erilaisia pieniä ruokia. Falafelit olivat hyviä, ja kaikki oli tämän kaupungin tarjontaan suhteutettuna huippua, mutta vähän jäi ainakin omalla kohdallani toivomisen varaa (ruokaa oli liian vähän). Neljän hengen (hyvin vähän juonut) seurueemme selvisi laskusta satasella.
Loppuun laulu, joka pyöri pariin kertaan päässä Venetsian kauniilla kaduilla.
Voisin vähän fanittaa. Suosikkisarjani ehkä ikinä, jos ei lasketa lapsuudenihastustani Naarassutta, jonka olettaisin olevan uudessa katselussa aika köykäinen, on True Blood.
Syytä voitte miettiä.
True Blood -sarjan nimi tulee japanilaisyhtiön kehittämästä synteettisestä verestä, jota vampyyrit käyttävät ravintonaan. Synteettisen veren lisäksi monet heistä syövät myös säästeliäästi ihmisistä, eli eivät ime heitä kuiviin, vaan käyttävät ihmismassaa ns. kestävästi. Synteettisestä lihastahan on puhuttu jo pitkän aikaa, mutta ilmeisesti tahtotila sen markkinoille saamiseksi on pienempi kuin HBO:n sarjan ihmisillä. Mietin, vaatiiko True Bloodin valmistus synteettisen lihan tavoin oikeita soluja, tässä tapauksessa ihmisen mitä? verisoluja? No sellaisiahan on helppo ottaa vahingoittamatta kohdetta. En tiedä, miten asia menee synteettisen lihan kohdalla. Eikö sekin vaadi kaikesta huolimatta ruumiita.
En tiedä, missä vaiheessa sarja menee nyt telkkarissa, joten tässä kappaleessa saattaa olla juonipaljastuksia. Itse en sarjaa niinkään juonen takia katso, olen eniten mieltynyt maailmaan, henkilöihin ja heidän välisiin suhteisiin. Viidennellä kaudella sanguinistat eli vampyyrit, jotka uskovat Lilithiin ja vampyyreiden ehdottomaan ylemmyyteen, yrittävät vallankaappausta. Heidän tavoitteenaan on orjuuttaa ihmiskunta ruuaksi, jota he voivat sumeilematta kuluttaa. Eli siis sama, minkä ihmiset ovat tehneet muulle eläinkunnalle.
Sanguinista-vampyyrit päättävät ryhtyä tuottamaan aitoa ihmisverta teollisesti. Tuotanto aloitetaan aika vaatimattomasti sulkemalla kaapattuja ihmisiä (alastomina) vankiselleihin. Vampyyreillä on sarjassa taito hypnotisoida (glamour) ihmiset (ja esim. ihmissudet), mutta näihin tuotantoihmisiin he eivät vaivaudu käyttämään kykyä, vaikka tämä varmasti tekisi ihmisten olon mukavammaksi. Ruokaa pyritään siis tuottamaan mahdollisimman minimaalisella vaivannäöllä. Ring a bell?
Vampyyrien mainstreaming-liike on pyrkinyt rauhalliseen yhteiseloon (suomessa ei ole riittävää sanaa termille coexistence) ihmisten kanssa. Tämä tuntuukin järkevältä, koska vampyyrit ovat toimintakyvyttömiä ja siis äärimmäisen haavoittuvaisia puolet vuorokaudesta. Jollei kaikkia ihmisiä onnistuttaisi orjuuttamaan, aina olisi vaarana, että jokin sissiliike tekisi vastaiskun. Ja entäpä ihmisten määrän vääjäämätön väheneminen. Kerralla kuiviin imeminen on lähes kirjaimellisesti sama kuin lypsävän lehmän tappaminen. Kaksi vampyyriä voi pistellä poskeensa kerralla jopa 27 ihmistä, ei tunnu kovin taloudelliselta. Uhkana olisivat myös tällaista ääriliikettä vastustavat vampyyrit, jotka pyrkisivät ehkä liittoutumaan ihmisten kanssa. Varsinkin sivuosavampyyrit kokevat todellisen kuoleman yllättävänkin helposti.
Friends don't let friends eat friends?
Tässä nykyisessä oikeassa maailmassa ihmisten sanguinista-ääriliike on saanut vallan. Miten se on mahdollista? Ihmisellä ei ilmeisesti ole yhtä suuria heikkouksia kuin vampyyreillä, eivätkä heidän kanssaan tasavahvat ole käyneet vielä vastahyökkäykseen. Pitäisikö meidän perustaa coexistence-liike toisten eläinten kanssa? Viedä valta näiltä äärilaidan kuolemankylväjiltä.
Kyllä.
Kristin.
True Bloodissa suosikkihahmoni on Pam. Ja kuinka ollakaan, Pamin näyttelijä on myös toisten nainen. Kristin Bauer van Straten kirjoittaa kotisivuillaan:
"I find so much inspiration from life and I keep hearing this quote in my head, “The only thing necessary for the triumph of evil is for good men to do nothing.” Edmund Burke.
This quote haunts me. Do I do nothing? In this modern day, where it is soooo easy to do something. To give $10, to sign a petition outside the grocery store, to recycle my junk mail. At the very least can’t I just not fund stuff that hurts the things I love, the things that sustain my life, my happiness. I don’t want to find out that I think I am a kind person but that I knowingly support cruel things with my own dollars. I am for BEAUTY and for FREEWILL enduring. I am not for suffering. I am for KINDNESS. That is who I am, who I aim to be anyway, more and more.
I think it might be very important that we PICK A TEAM, or our future may be picked for us by some corporations. So I must find out who the hell my team mates are and help them, and find out who are for the opposite of that, and not help them."
Toisten Historia antaa erityismaininnan ja tarsieerimerkin (OO) Marlille Tarhurin marjakeitot -mainoksesta.
"Tarhurin marjakeittojen mainos on henkilöystävällinen ja asettaa subjektinsa esittelemään itselleen lähes luontaista elintarviketta. Tietenkään karhut eivät oikeasti voi juoda marjakeittoa, koska karhuja ei päästetä ruokakauppaan."
"Kerrankin karhua käytetään symboloimassa jotain muuta kuin raakaa maskuliinisuutta."
"Tarhurin marjakeitot maistuvat ihan ookoolta."
"Kaikkiruokaisen karhun pääravintoa ovat kasvikunnan tuotteet, ja talven rasvavaraston keruussa marjat ovat tärkeää ravintoa. Karhu syö myös hyönteisiä, toukkia puista ja muurahaisia mylläämällä muurahaiskekoja. Erityisesti talviunen jälkeen keväällä karhut voivat saalistaa hirviä. Myös mehiläispesien sisältö, kuten hunaja ja toukanalut kuuluvat karhun ravintoon. Karhu voi kuljettaa saalistamansa eläimen puuhun tai haudata sen suohon, jolloin muut eläimet eivät pääse herkuttelemaan haaskalla." (Wikipedia)
Halusimme mennä syömään. Niinpä naamioiduimme ihmisiksi.
Herra ja rouva Smith.
Otimme ensimmäiseksi ravintokohteeksi ravintola Lehtovaaran Töölössä. Saavuimme paikalle taksilla, koska naamioitumisoperaatio oli venähtänyt niin paljon.
No, emme me ainoastaan nälkäisiä olleet. Sellaista pohdimme myös, että mihin voisimme tuoda ystäviämme syömään, mikäli hekin vaivautuisivat hankkimaan valeidentiteetin (tai jopa passin) ihmisinä.
Lehtovaaran ruokalista näyttäytyi sopivampana esimerkiksi raadoista pitäville ystävillemme. Karhu, susi ja hauki olisivat luultavasti nauttineet suuresti erinäisistä liha-asioista. Joskin ne olivat ilmeisesti kypsennettyjä. Hauelle saattaisi lisäksi mäti esittäytyä arveluttavana erikoisuutena.
Huomaa herkullinen mummonkurkku.
Lehmiä emme Lehtovaaraan missään nimessä veisi hienotunteisuussyistä. Ruokalistalla oleva härkä toisi pahan mielen ja vasikka olisi yksinkertaisesti loukkaava. Vuohenjuustoon saatettaisiin suhtautua kummeksuen, onhan se toisen lajin tuottamasta maidosta valmistettua. Alkuruokasalaatti ilman emmentaalia taas ei tyydyttäisi suuren märehtijän ruokahalua. Väkirehua ei myöskään ollut tarjolla.
Kokeilimme märehdintää alkuruokasalaatilla.
Kastemadoille menusta löytyi oiva vaihtoehto, kuohkea maa.
Kuohkeaa maata näkyvissä.
Tilasimme pääruuaksi vegaanisen version punajuuririsotosta ja tattikastikkeesta. Se ei kuulemma maistuisi niin hyvältä ilman voita ja parmesania, mutta sanoimme sen ei haittaavan kunhan ruuassa on tarpeeksi suolaa ja öljyä. Näitä saikin lisätä makunsa mukaan ja ruoka oli oikein hyvää. Sitä olisi saanut olla enemmän tosin. Sanoisimme että 8.
Jälkiruuaksi saimme sorbettilajitelman ja jonkin jutun, missä oli ananasta, granaattiomenaa ja päällä kookossorbettia. Sorbetit olivat sairaan hyviä, kymppi. Ananasjuttukin oli tosi hyvää, mutta siemenissä oli kumma suutuntuma. Ne olisivat ehkä olleet jonkun linnun mieleen. Mutta listalla olleiden siivekkäiden lihasten ja sisäelinten vuoksi en heitäkään paikalle toisi.
Minttusorbetti oli parasta.
Kokonaisarvio Lehtovaarasta oli positiivinen. Meille ei vittuiltu ja keittiöstä erikseen pyydetty vegaaninen ruoka oli hyvää ja sitä oli joka lajia (alku-, keski- ja loppu-).
Animalluminaatti testasi eilen hävyttömän hyvää leivosta. Ohje on peräisin Raisa Kettusen Puputyttö ja vohvelisankari -kirjasta, mutta muuntelin sitä hieman esim. laiskuudesta johtuen. Lopputulos oli silti törkeä. Siis sanan parhaassa mahdollisessa merkityksessä.
Koska olemme ekspansiivisia, lisään blogiimme nyt Jokaiselle jotakin -nimisten namien ohjeen niin kuin itse sen tein. Ja huom. tähän ei tarvitse uunia. Tämä on siis helppo.
270 g suklaavohveleita (Vanaja) hienona murskeena
3,5 dl kaurahiutaleita
3 dl tomusokeria
0,25 tl suolaa
noin 200 g sinistä keijua (ohjeessa 150 g)
noin 500 g maapähkinävoita (ohjeessa oli 700 g + kuorrutteet, joihin en käyttänyt sitä ollenkaan. Korvasin määrää lisämargariinilla ja vedellä, koska pähkinävoi on ihanaa, mutta ei niin ihanaa.)
0,5-1 dl vettä
noin 270 g tummaa suklaata (ohjeessa 300g + koristelut, joita en tehnyt. Käytin Reilun kaupan tummaa suklaata, joka oli hyvä valinta.)
1. Sekoita kuivat aineet.
2. Sulata margariini kattilassa keskilämmöllä. Lisää pähkinävoi sekoittaen huolella. Sekoita rasvaseos kuiviin aineisiin (sähkövatkain on hyvä olemassa).
3. Painele taikina leivinpaperilla vuorattuun vuokaan. Itse käytin uuninpeltiä, reunoille jäi runsaasti tilaa (terkut edelliselle vuokralaiselle, että ois voinut pestä ne pellit). Pane jääkaappiin noin puoleksi tunniksi.
4. Sulata suklaa ja kaada jäähtyneen pohjan päälle. Anna jähmettyä jääkapissa.
Tässä vaiheessa oma kärsivällisyyteni loppui ja tyydyin raastamaan leivonnaisen päälle Wiener Nougat'a, minkä jälkeen pilkoin kakkua ja suklaa halkeili. Siihen auttaa, jos ei ala veistellä heti kun ottaa jääkaapista. Mutta vaikka kuori halkeilisi, sillä ei ole enää mitään merkitystä @@ (uusi hymiö, joka viittaa pökräävään kummituseläimeen.
Viikin koetilalla tapasimme ja haastattelimme maataloustieteiden laitoksen johtajaa Jarmo Jugaa. Keskustelumme koski nautoja, sillä ensimmäinen projektimme keskittyy niihin. Tai heihin. Jarmolta kyselimme nautojen elämästä syntymästä kuolemaan sekä elinolosuhteiden muutoksesta. En laita haastattelua tänne vaan hyödynnämme sitä toisessa yhteydessä, mutta kerron joitain kiinnostavia faktoja.
Utelias lehmä tutki aidan yli polkupyörää.
Lehmävasikan elämä alkaa useimmiten keinosiemennyksestä. Muutama päivä syntymisen jälkeen se vieroitetaan emosta. Emojen mylvintä vasikoiden perään on kuulemma sitä pahempaa, mitä kauemmin ne ovat saaneet viettää yhdessä aikaa. Vasikka siirretään kasvamaan toisten samanikäisten kanssa. Nykyisin vasikoiden yksittäiskopit on kielletty. Hiehot elävät toisten hiehojen kanssa. Mitään nuoruuden kulta-aikaa tämäkään tuskin on, sillä kuten lypsylehmiä, niitäkin pidetään parressa, ellei kyseessä ole pihattonavetta. Kesäisin parsinavetan lehmillä on oltava mahdollisuus päästä ulkoilemaan, mutta tätä lakisäädöstä kierretään rakentamalla navettoja sellaisiin paikkoihin, joiden yhteydessä ei ole laidunta. Vuoden ikäisenä hieho siemennetään. Ennen poikimista se erotetaan toisista. Synnyttämisestä alkaa lypsylehmän ura. Lypsylehmän suoritusta voi verrata siihen, että ihminen olisi jatkuvasti maratonilla. 5-6 viikon kuluttua poikimisesta lehmä siemennetään uudestaan. Poikimaväliksi jää noin 400 vrk kun lehmän laktaation eli maidontuotannon pituus on 320-330 vrk. Lehmä on siis jonkin aikaa ummessa ennen toista synnytystä. Seuraava synnytys jää useille lypsylehmille viimeiseksi. Kun laktaatio päättyy, noin 4-vuotias lehmä "poistetaan". Teuraskuljetukset voivat olla Suomessa pitkiäkin keskittyneiden "yksiköiden" vuoksi. Teurasautoissa lehmiä saattaa olla kahdessakin kerroksessa. Teurastamolla lehmillä on rauhoitusaika, koska ne ovat matkasta stressaantuneita, ja stressaantuneen eläimen liha ei ilmeisesti maistu hyvältä. Ne tapetaan sitten vasta seuraavana päivänä. Lehmä tainnutetaan ja sen kurkku leikataan auki. Kuolema kestää noin minuutin.
Lehmät menevät yksi kerrallaan lypsykoneeseen, sinne jonotellaan.
Hiehojen pihatto(?).
Emme päässet rapsuttamaan lehmiä, mutta ehkä ensi kerralla onnistumme siinäkin. Menimme pohtimaan kokemaamme puistoon, jossa sijaitsi jonkinlaisia lehmien muistomerkkejä. Illan hämärtyessä niissä pitäisi näkyä hologrammeja.
Meitä tuijotettiin.
Lopuksi kävimme Prismassa. Siellä oli Ekasalongit-niminen yritys. Luin väärin Eskatologit. Siitä tuli nopeasti ex-skatologit. Pähkäilimme, minkä tiedekunnan alaisuuteen skatologia kuuluu. Lääketieteen lisäksi veikkasimme humanistista.
