torstai 3. huhtikuuta 2014

God save the queen (she ain't no human being)

Kuningatar ja työläisiä.
Avaran luonnon dokumentissa Savannin mullan alla sanotaan, että kaljurotta eli kaljumyyrikkö on ainoa nisäkäs, jonka yhteiskunta rakentuu kuningattaren ympärille. Tulee väkisinkin mieleen toinenkin nisäkäs, joka on ainakin menneisyydessä elänyt useinkin kuningatarten ympärille rakentuneissa yhteiskunnissa. Monesti kuningatar on toki ihmisyhteisössä ollut enemmän symbolinen ja korvattavissa oleva johtaja, vai pitäisikö puhua mieluummin arvojohtajasta. Kaljumyyriköillä kuningatar on ainoa lisääntymiskykyinen naaras yhteisössä, joten hänen tärkeytensä on hyvin konkreettinen. Todellista valtaa omaavilla ihmiskuningattarilla taas on ollut tapana jättää lisääntyminen muille. Kaljurottakuningatar puolestaan erittää hormonia, joka tekee toisista naaraista ja useimmista uroksista steriilejä.


Kuten todettiin, kaljumyyriköillä on muutakin yhteistä ihmisen kanssa kuin ulkonäkö. Ihmiset tosin eivät pysty suurentamaan nikamavälejään tahdonalaisesti ja tekemään itsestään täten muita suurempia kuten kaljurottakuningatar. Mutta kautta aikojen ihmishallitsijoillakin on ollut keinonsa pyrkiä esiintymään vaatteiden ja asusteiden avulla suurempina kuin ovat. Ja läskiähän voi aina kerätä, mikä ei kylläkään enää ole muodikasta. Mikä siinä muuten onkin, että julkisuuden henkilöitä ja muita jalustalle korotettuja tulee pitäneeksi todellista kookkaampina. Olenko se vain minä? Vai arvoperspektiivi?
Koko tekee (Taivaan) kuningattaren.

Kaljumyyriköille on dokumentissa annettu koko eläinkunnassa äärimmäisen poikkeava ominaisuus. Avaran luonnon mukaan ne eivät nimittäin tuntisi kipua. Wikipedia-sivulla puhutaan vain siitä, että ne eivät tunne kipua silloin, kun ne altistetaan hapolle tai kapsaisiinille (muista tilanteista ei siis ole puhetta). Toisin sanoen joku ihminen on tehnyt kokeita, joissa kaljurottien päälle kaadetaan happoa. Tämä taas kertoo enemmän ensimmäisestä kuin toisesta lajista. Näiden jyrsijöiden pitkäikäisyys (jopa 31 vuotta) asettaa epäilykseen väitteen täydellisestä kivuttomuudesta. Olennot tuntevat kipua, sillä se on merkki siitä, että jotain asiaa tulee välttää. Kivun aistiminen pitää lajin/yksilön elossa. Kaljurottia on ollut olemassa plioseenilta (ihan helvetin monta miljoonaa vuotta sitten) asti, siitä voinee päätellä jotain.
Esim. nämä ihmiset eivät tule elämään pitkään.
Jos kaljumyyrikkö tosiaan olisi tunnoton, mihin asemaan se päätyisi benthamilaisessa utilitaristisessa (eläinoikeus)etiikassa, jonka peruspilarina on oletus siitä, että henkilön kyky kärsimykseen tekee hänestä moraalisesti huomioonotettavan. Voisiko näille vahvasti sosiaalisille, solidaarisille (ruoka jaetaan tasan), poikkeuksellisin aistein varustetuille (maan värähdysten tunteminen, ilmanpaineen muutosten aistiminen silmillä) ja pitkäikäisille olennoille tehdä ihan mitä tahansa siinä tapauksessa, että ne eivät kärsi? Kysymys on tietysti turha, sillä ihmiset tekevät kaljumyyriköille joka tapauksessa ihan mitä tahansa. Kaljurotat nimittäin eivät (epä?)onnekseen voi sairastua syöpään, joten niitä käytetään sairauden tutkimiseen. Ja nähtävästi lukuisiin muihinkin kokeisiin.
Jeremy Benthamin muumioitu pää (ei oo vitsi).
Lue lisää, haluat kuitenkin.
Sitä paitsi, vaikkei eläin voisikaan tuntea kipua, se voisi luultavasti silti tuntea mielihyvää (kirjoitan myöhemmin Eläimellinen mielihyvä -kirjasta!). Utilitaristisessa moraaliteoriassa toiminnan tärkeimmäksi motiiviksi asetetaan kärsimyksen välttäminen, mutta mielihyväkään ei ole arvoton määre, päinvastoin, siihen tulee pyrkiä silloin kun (muiden) kärsimyksen voi välttää. Olisiko siis utilitaristisessa mielessä ok riistää kipua tuntemattomalta eläimeltä mielihyvä laboratorio-olosuhteissa, jos täten voitaisiin vähentää jonkun toisen eläimen kärsimystä? Kärsimykseen kykenemättömyyshän ei tarkoita kyvyttömyyttä tuntea mielihyvää. No mutta, kaljumyyrikkö nyt kuitenkaan ei ole tunnoton otus. Viileässä maan alla elävät karvattomat jyrsijät painautuvat nukkumaan toisiaan vasten. Se lämmittää ruumista (keho siis tuntee) ja epäilemättä myös mieltä.
Nukkumassa.
Avarasta luonnosta vielä hieman. Ohjelma on siistiytynyt viime vuosina, mikä johtuu muustakin kuin siitä, että päähenkilöiksi hyväksytään yhä useammin muitakin kuin (suur)petoja. Dramaturgia on ehkä vaihdettu tai sitten on muuten vaan todettu, ettei välttämättä ole kiinnostavaa tai varsinkaan kovin rehellistä näyttää pelkästään tappamista ja esittää luontoa yksinomaan julmana taistelukenttänä. En sano, ettei kuolemaa saisi näyttää, huomautan vain, että toisin kuin Juice (joka eli kuitenkin 56 vuotta) väitti, elämä on muutakin kuin kuolemista. Savannin mullan alla -jaksossa ei ollut kovin pahoja kohtia. Kunnes sitten kalliokäärme kävi kuristamassa emohiiren ja syömässä kaikki sen poikaset. Kohtaus oli erityisen järkyttävä kun sen katsoi syntymättömän lapsensa laskettuna päivänä, mutta kyllä sen pitäisi järkyttää kaikkia muitakin ihmisiä. Ei siksi, että kalliokäärme olisi paha tai tekisi jotain väärää, vaan siksi, että kokonaisen perheen väkivaltainen kuolema on tragedia, jollaisen kuuluu tuntua inhimillisesti ottaen pahalta. Tämä on sitten muuten tyystin eri asia kuin se, että ajateltaisiin, että tapahtuma on "luonnoton" tai väärin tai julma tai sen ei pitäisi tapahtua tai että kaikkien kalliokäärmeiden ja muiden lihansyöjien kuuluisi kuolla sukupuuttoon tai ryhtyä kasvissyöjiksi. Sanonpa vain, että täyspäisestä ihmisestä kuuluu tuntua pahalta nähdä tällaista. Samoin kuin täyspäisestä ihmisestä kuuluu tuntua pahalta kuulla sodan kauhuista ja siviileille (ja miksi aina puhutaan vain siviileistä, kärsivät sotilaatkin) aiheutetusta kärsimyksestä. Loppujen lopuksi sodan synnyttämä sadismikin on "luonnollista". Lukuisat psykologiset ja sitäkin lukuisammat tosielämän kokeet osoittavat, että julmuuteen kannustava ympäristö saa ihmisen toimimaan julmasti. Ihmisten ja muiden eläinten välillä on tässä kohtaa se merkittävä ero, että muut eläimet harvemmin luovat instituutioita, joissa julmuuteen joko eksplikoidusti tai rakenteellisesti kannustetaan.
Lapset ruokailevat.