Mr and Mrs Smith do Kosmos

"Ja sitten tähän vähän hymyä."

Ravintola-arvioitsijamme pääsivät kaupungille laiduntamaan. Kohteeksi valikoitui ravintola Kosmos, joka lupaa ulkoasussaan paljon. Siis jos suurena lupauksena voi pitää ikkunaa somistavaa kaljatölkkivasikkaa. Smithit ovat optimisteja, joten he kokivat asian näin.

Taustalla jonkun jalkaterät vitriinissä.

Ravintolan nimi herätti mielenkiintoa. Viittaahan Kosmos koko maailmankaikkeuteen. Kaikkia maailmankaikkeuden tai edes maapallon asukkaita ei kuitenkaan ruokalistalla ollut huomioitu. Ellei sitten oteta lukuun ihmisen tapaa syödä kaikkea kohtaamaansa. Jälleen valikoima sopi petoeläimille ja raadonsyöjille, mutta märehtijät ja muut kasvinsyöjät jäivät vähemmälle huomiolle. Toki aitoja petoja saattaisi häiritä se, että ruoka tuodaan eteen kuolleena ja kypsennettynä. Ilmeisesti ihmisille tämä sopii hyvin. Tässä suhteessa voi ajatella, että tuotantohenkilöille luodut olosuhteet ovat ihmisen näkökulmasta ihanteelliset: ruoka tulee ennen pitkää kun vain jaksaa odottaa. Toisin kuin tuotantohenkilöt, ihmiset kuitenkin maksavat ravinnon rahalla eivätkä hengellään. 

Mrs Smith on epäluuloinen.

Ihmisistä välittyi suuri kärsivällisyys ravinnon odottamista kohtaan, kukaan ei esimerkiksi käynyt toisten kimppuun nälissään. Voi jopa olla, että ihmisetkin jollain tasolla märehtivät rehujaan, sillä monet pöytäseurueet viipyivät paikalla meitä pidempään ja itsekin vietimme Kosmoksessa kaksi ja puoli tuntia (myös kello näyttää olevan ihmisille olennainen, luultavasti siksi, etteivät he itse hallitse vuorokaudenkäyttöään).

Lypsävän viinitarhurin lisäksi listalla oli mm. hiillostettua kuhaa. Epäilemme vakoilusyytöksiä.

Atmosfääri oli kiinnostava. Välittömästi pöytämme vieressä oli kasveja, joiden juurille oli levitelty papanoita. Samankaltaisia papanoita näkyi myös ruokapöydällä! Tällainen ulosteen suosiminen siitä huolimatta, että emme nähneet ihmisten tekevän tarpeitaan ruokailun yhteydessä! Se olisikin ollut epäkäytännöllistä, sillä lattia oli oikeaoppisesti pehmitettyä eikä esimerkiksi epämukavaa ritilää, jolla tosin on etunsa lannan kanssa toimittaessa. 

Seinillä näimme valokuvia erilaisista ihmisten häkeistä. Myös huonosti piirrettyjä kissoja oli pari. Lisäksi jostain syystä puhemies Mau oli nostettu katonrajaan. Yksi keraaminen leijona vartioi salia. Se liittyi mahdollisesti ruokalistan saaliseläinpainotukseen. Tosin, ovathan monet kalat sekä saalistajia että saaliseläimiä. Hämmentävää.

Ihmisellä on kiinnostus häkkeihin.

Mikä laji?

Ruokalistalla suurinta hämminkiä herätti Tatti Julienne. Mr Smith kysyi viisaasti, kuka hän on. Vastaukseksi saimme jotain kermaan liittyvää. Sienihän ei voi olla yksi, hän on aina monta. Viittaako Julienne siis rihmastoon vai rihmaston yhteen ilmentymään? Linturuoka-osio taas alkuun ilahdutti meitä. Olihan listassa otettu lintujen ruokinta huomioon. Esimerkiksi moskovalaisen kanan annos vaikutti hieman oudolta (ruokavalio oli hyvin samantyyppinen kuin moskovalaisella ihmisellä). Tiedustelimme, oliko ruuissa siemeniä. Niitä ei ollut. Eikä voitu mennä takuuseen edes siitä, olivatko listan linnut (sillä linnut olivat itse listalla) syöneet siemeniä!!

Mr Smith arvioi maistamansa vehkan "sellaiseksi perseensudiksi".

Alkuruuaksi valikoitui poliittisesti korrekti talonpojan salaatti ilman talonpojan munaa sekä vihreä salaatti. Tässä vaiheessa selvisi, mikä on se kate, jonka korvaa listalla myös mainostettiin. Talonpojan salaatti oli hintaansa nähden mitätön. Jollei sitten annoksessa alunperin kuulunut olla tusinaa munia. Ruuat olivat kuitenkin maukkaita ja ennen niitä saimme leipää, jota saattoi lintuteeman mukaisesti murentaa toiselle osapuolelle, olihan kyseessä sitä paitsi vuosipäivämme!

Huom. siemenet.

Odotellessamme listan ainoaa korrektia pääruokaa eli tulista jotain, missä oli riisiä ja vihanneksia sekä pähkinöitä, meillä oli hyvin aikaa huomioida ihmisten lajityypillistä toimintaa. Ihmiset nauravat huomattavan paljon ja kovaäänisesti ollessaan joukoissa. Tämä on erikoista. Luultavasti laumakäyttäytymistä. Ihmisten kärsivällisyys tulikin jo mainittua. Se näkyi myös siinä, miten kukaan läsnäolijoista ei harjoittanut mitään sukupuolista toimintaa. Mahdollisesti ruokailemaan kokoontunut joukko edusti jonkinlaisia lisääntymiskyvyttömiä työläisiä. Pääruoka oli varsin yllätyksetöntä ja vaati suuria määriä suolaa. Se oli myös erittäin kuumaa, mistä ilmeisesti juontui adjektiivi tulinen. (Eturuuan eräät osat olivat erittäin kylmiä, samoin kuin jälkiruoka, kun taas herran kahvi oli kuumaa, mutta muassa tarjoiltu pieni pökäle kylmää. Onko ihmisten tapa säädellä ravintonsa lämpötilaa siis täysin holtiton?)

Jälkiruuaksi tilasimme sorbettia. Itse otin sen tyrnikeitolla, herra hedelmäsalaatilla. Hän olisi halunnut marjoja ja hilloa, mutta sellaista ei kuulemma voi kutsua jälkiruuaksi. Sorbetti oli hyvää jne, mutta jälleen melko yllätyksetöntä. 

Jälkiruuasta ei jäänyt MITÄÄN jälkeä.

Mielekäs lattia, jolla pienet tai suuremmatkaan jätökset eivät näy.

Plussaa ravintolalle palvelusta ja siitä, että ruokalistalta pystyi rakentamaan korrektin menun. Viihtymisympäristönä Kosmos tarjosi tiloja pikkulinnuille (katoissa roikkuvat lamput) ja sopivia piiloutumispaikkoja pienehköille henkilöille.

Töttöröö.

Jumalauta, sanoi nauta

Raportti Esitystaiteen markkinoilta on venähtänyt, mutta tässä se nyt tulee. Kaikki kuvat on ottanut Antti Ahonen, jolle vielä suurkiitos.

Keskellä festivaalin taiteellinen johtaja Artu Kurttila.

Parsi oli käytössä esitysten aikana.

Päätyömme markkinoille oli lehmän kokemusta havainnollistavat kaksi esinettä, joita ihmisillä oli mahdollisuus kokeilla. Annoimme myös mahdollisuuden ilmoittautua maidontuotantoon. Jos vaikka kävisi niin, että lehmät korvattaisiin tuotantoalalla ihmisillä. Ihmiset ovat toki pienempiä, joten he yltävät  vähäisempään maidontuotantoon. Mutta tietysti siinä säästäisi ruokakustannuksissa ja tilassa. Ihmisten on myös nautoja helpompi tulla toimeen suuressa laumassa. Ilmoittautumislomakkeessa pyydettiin sukupuolen ja iän lisäksi selvitystä perinnöllisistä sairauksista, stressinsietokyvystä, hedelmällisyydestä ja jos mahdollista niin maidontuotantokyvystä. Saimme yllättävän paljon ilmoittautumisia. Luonnollisesti ensin olisi syytä jalostaa parhaista yksilöistä tuotannon varsinaisesti aloittava sukupolvi. Mahdollisesti ihan yksi sukupolvi ei kyllä riittäisi, mikä on vähän kinkkistä, koska ihmiset tulevat sukukypsiksi vasta kymmenisen vuotta nautoja myöhemmin.

Pakko nyt laittaa näitä kuvia paljon, kun me ollaan niin upeita.
Huomaa lehmämäiset pitkät ripset ja ruskeat silmät!

Toisten historiassa aina joku päätyy konttaamaan.

"Meillä on tarjolla elinikäisiä sopimuksia, jos olet kiinnostunut."

Testikäytössä oli Niko Rissasen meille ystävällisesti rakentama ihmisparsi ja Laura Dammertin tekemä utareliivi (näiden artefaktien kuitit tulevat näyttämään niin hyviltä apurahaselvityksessä). Ihmisparren tarkoituksena oli esim. osoittaa millaisia muita liikuntamahdollisuuksia yksilölle jää kun hän on kytketty kaulastaan. No, tämän keksin kyllä ihan itse äsken. Oikeasti se oli yksinkertaisesti lehmien parsi sovellettuna ihmishenkilölle.

Ihmisparsi painaa niskaa, koska henkilö joutuu kannattelemaan sitä itse.

Sana parsi on yllättävän monelle vieras, joten avataan sitä vähän. Parsinavetassa lehmät ovat kytkettyinä kaulastaan erilaisten välineiden avulla. On olemassa länkikytkyjä, jotka rajoittavat lehmien liikkumista erittäin paljon, niskatukiparsia (jollaista meidän mallimme ehkä eniten edusti), enemmän liikkumavapautta antavia lapatukiparsia, ja pystyhihnakytkimiä, jotka voivat olla erittäin epämiellyttävä, mikäli käytössä ei ole kaulapantaa.

"Valtioneuvoston nautojen suojelusta antamassa asetuksessa määrätään eläinten
kytkentälaitteista seuraavasti:

Kytkemiseen käytettävän laitteen tai välineen on oltava säädetty sellaiseksi,
että eläin voi asettua makuulle, nousta makuulta, syödä, juoda ja hoitaa kehoaan. Kytkemiseen käytettävä laite tai väline on sovitettava niin, että eläin ei kuristu tai muutoin vahingoitu.
Kytkyet, kaulaimet ja lieat on pidettävä puhtaina ja hyvässä kunnossa.(A
10.6.2010/592)."

Vuonna 2010 Valion tekemän selvityksen mukaan 62 % suomalaisista lehmistä eli parsinavetassa. Luomutuotannossa parsinavetat on tästä vuodesta alkaen kielletty. Vanhoissa parsinavetoissa on erityisenä ongelmana se, että lehmät ovat suurempia kuin muutama vuosikymmen sitten. Uusia parsinavettoja rakennetaan aika vähän.

"Vanhoissa navetoissa on useita ongelmakohtia, joita voidaan kuitenkin muuttaa. Pajala (2009, 62 – 64) kertoo hollantilaisen eläinlääkärin, Joep Driessenin mietteitä
suomalaisista navetoista. Yrittäjän pitäisi pystyä asettumaan lehmän asemaan monessa kohtaa. Miltä tuntuisi, jos ruoka olisi katettu niin, että aina joutuisi kurottelemaan saadakseen sitä ja aina kurotellessaan löisi lantioluun pöydän reunaan? Mitä
jos maitolasissa olisi jotakin kiinteää mukana tai keittiön valaistus olisi niin hämärä,
että joutuisi arvuuttelemaan, mitä suuhunsa laittaa? Mitä jos keittiön lattia olisi niin
liukas, että siellä joutuisi kävelemään varoen ja jäykin jaloin? Vastaavia ongelmia
lehmillä on usein. Mutta lehmä tekee usein kaikkensa, vaikka kaikki edellä mainittu
olisi pielessä. Se kurkottelee, menee polvilleen, antaa niskapuomin hiertää ja erilaisten pattien muodostua, vain jotta se yltäisi rehuun. Kuukausien saatossa lehmän
runko kertoo, onko ruokailu ollut vaivatonta vai vaikeaa. Myös kalusteista voi päätellä saman asian: siinä missä rauta kiiltää, on eläin toiminut kiillottajana. (Pajala 2009,  62 - 64.)"

Lähde: Heini Peräkylä: Parsinavetta paremmaksi, lue lisää!

Vuodesta 2006 alkaen kaikkien maidontuotantoa varten pidettävien lehmien ja hiehojen, joita pidetään muuten kytkettyinä, on pitänyt päästä laitumelle tai ”muuhun tarkoituksenmukaiseen jaloittelutilaan” vähintään 60 päivänä touko-syyskuun välisellä laidunkaudella. Tästä jaloittelua koskevasta vaatimuksesta voidaan kuitenkin myöntää määräaikainen vapautus silloin, kun jaloittelun järjestäminen on ”käytännössä mahdotonta”, eli jos tilalla ei ole käytettävissään sopivaa laidunta, tai jos muuta jaloitteluun soveltuvaa tilaa ei ole mahdollista kohtuudella järjestää, tai jos vaatimuksen noudattaminen on kohtuutonta liikenteeseen, maastoon tai etäisyyteen liittyvistä syistä. Animalia

Suomalainen lypsylehmä saattaa viettää koko uransa kytkettynä parteen.

Kaikki eivät kokeneet laitteita ainoastaan ikäviksi.

Parren lisäksi meillä oli utareliivi havainnollistamassa sitä, kuinka raskaiksi rinnat paisuisivat maidontuotannossa. Liivien piti olla kuusikiloiset, mutta ne jäivät 3,8 kiloon, mikä sekin jo tuntui (pahalta). Lehmä voi enimmillään lypsää 80 litraa päivässä (lue lisää satatonnari Kulkurista). Vuonna 2011 poistettujen lehmien elinikäistuotos oli keskimäärin 24 701 kiloa maitoa, mutta myös 100 000 ja nykyään jopa 200 000 kiloon yltäneitä yksilöitä on. Suomessa yleisimmät ayrshire- ja holsteinlehmät painavat n. 600 kg. (Kts. lisää Fabasta.)

Kunnioitettavaa sopeutumista!

Prototyypin säätöjä olisi syytä vielä kehittää eteenpäin.

Molempien kojeiden käyttömukavuus oli tietysti aika pieni. Monet kieltäytyivät tyystin edes sovittamasta moisia, koska uskoivat valmiiksi, että ne ovat ahdistavia. Tässä oli siis selkeä ongelmakohta teoksessamme. Olisiko ollut viisasta olla sanomatta laitteista mitään ja kutsua ihmiset vain kokeilemaan niitä? Olisimmeko saavuttaneet saman kokeilunriemun, mikä tulee esim. Heurekassa. Itsekin vetelimme siellä pahviukkelista suolistoa ulos. Miksipä ei siis kokeilunhaluinen taiteenystävä olisi testaillut innoissaan ihmispartta ja utareliivejä? Toisaalta narratiivin mahdollisuus innosti ainakin itseäni luomaan fiktiivisen rekrytointitilanteen. Mutta mentiinkö siinä liikaa eläinoikeusretoriikkaan, joka saa asiaan vihkiytymättömät kavahtamaan. Mikä olisi elementtien oikea suhde???

Korvia uhraamatta tästä on vaikea livahtaa.

Sähköaidasta kiitos Pialle.

Pienempi teoksemme oli Asiantuntijaraportti metsästä. Lähtökohtana oli karhupuku ja karhun haastattelu. Haastattelijana meillä toimi Toisten mies Markus. Keräsin tekstit (postaan ne erikseen) erilaisista metsää ja suurpetoja käsittelevistä lähteistä. Mutta en tiedä, olisiko niiden sittenkin pitänyt olla kysymysmuotoisempia. Nyt ne olivat väitteitä, joihin karhu ei saanut kosketusta. Toisaalta ei sen ehkä olisi pitänytkään saada. Eihän se olisi kumminkaan pystynyt vastaamaan. Lisäksi meillä oli pieni tekninen ajatteluvirhe. Karhu nimittäin näkyi tosi heikosti. Luulen, etteivät kaikki yleisön jäsenet edes havainneet sitä. Toisaalta se oli aika hyväkin juttu, koska karhupukumme (kiitos TeaK) oli vähän mitä sattuu. Lisäksi huono näkyvyys loi ainakin itselleni tilanteeseen pelottavuutta. Tai en tiedä, voiko nyt puhua oikein edes tilanteesta. Itselläni on esitystaiteen kanssa selvästi sellainen ongelma, etten tiedä, mistä työkalupakista kaivaisin keinoja. Pitäisikö ottaa teatterista ja kuinka paljon? Pitäisikö luoda täysfiktio? Vai oltaisiinko sittenkin ihan arki-itsejä. Välimaastoon jääminen on harvoin hyvä idea, mutta valintakin on hankala ja siinä pysyttely voi olla tosi vaikeaa. Luulen, että tällaista pitäisi testailla jollain harjoitteilla. Pitäisi käyttää aikaa tietynlaisten minien rakentamiseen. En tiedä, miten näyttelijät selviytyvät tämän kanssa, koska kyllähän tuon täytyy tulla nykyteatterissa usein vastaan. Huorasadussa oli suuri ongelma löytää näyttelijöille oikea olemisen tapa kohtaukseen, joka on muodoltaan esitelmä. Niinpä kohtaus jätettiin pois. Itseäni kiinnostaa esittämisen tapojen yhdistely teoksen sisällä. En vaan vielä tiedä, miten se on mahdollista.

Markus pyydettiin haastattelijaksi, koska hän on uskottavampi kuin me.

Etsi kuvasta karhu.

Metsä vastasi – puput kertovat

Suomi-jänikset tekivät Metsäretken Amos Andersonin museossa. Yleisarvosana on kiittävä. Mutta kahvilasta ei kylläkään saanut ruohoa.

Näyttelyyn oli kerätty suomalaisten (edesmenneiden) taiteilijoiden metsäaiheisia teoksia (lähes kaikki ihmismiehiä, joukossa yksi nainen). Lisäksi mukana oli täytettyjä henkilöitä Luonnontieteellisestä museosta. Esillepano oli suunniteltu elämykselliseksi, tiloja oli lavastettu esim. puuelementein ja mukana oli myös ääni- ja valosuunnittelua. Niin ja pehmoeläimiä. Jäniksinä tarkastelimme kaikkea tietysti ensisijaisesti omasta näkökulmastamme, mutta otimme myös huomioon metsäserkkujemme intressit.

Maisemassa.

Karhut ei oo hei ihan tällasii.

Kierros alkoi aika neutraalista huoneesta, jossa oli maisematauluja. Pidimme niistä, koska niissä ei ollut ihmisiä eikä muitakaan petoja näkynyt. Mukana oli karhuaiheisia veistoksia, jotka olivat sympaattisia.
Mietimme vain, miksi karhulla on niin arvostettu asema ihmistaiteilijain keskuudessa. Myös yksi ällöttävä veistos oli eksynyt joukkoon, kenties kritiikkinä ihmislajia kohtaan. Kyseessä oli Yrjö-nimisen miehen Metsän poika, jossa mittasuhteiltaan kohtuuton mies retuuttaa karhua narussa. Siis mittasuhteiltaan karhuun nähden.

Paheksuntamme heräsi.

Uuu, seuraava huone oli aika mehevä, ja meitä pienempiä eläimiäkin huomioitiin. Huone oli vuorattu laudoista, mutta niiden alta selvästi olisi voinut paeta. Täällä näimme väkevästi signeeraavan Reidarin maalauksia. Lattianrajassa oli hiiri-installaatio.

Tekstin relevanssi epäilyttää.

Vain exit-kyltti puuttuu!

Tämän jälkeen meitä hieman huoletti, sillä siirryimme talvihuoneeseen. Meillähän ei tietenkään enää ollut talviturkkia päällä! Lisäksi huoneessa oli mittava ilveskokoelma ja jopa ilveksen luola. Siellä ei ollut pelottavaa, sillä petoeläimet edustivat vain teddyrotuja. Ilveksellä myös oli yksiössään tauluja ja kirjoja sekä ilmeisesti trofeena jonkun sarvet. Talvihuoneeseen oli ilmeisesti juuri kesäasuisten jänisten rauhoittamiseksi tuotu jänöä esittävä maalaus!

Tunkeilija tulee ulos voittajana!

Ilves tsekkailee pahaa-aavistamattomia turisteja.

Sitten pääsimme kokeilemaan äänisuunnittelua itse. Seuraavassa tilassa oli nimittäin yö ja erinäisiä lintuja, joista valtaosa tosin näytti variksilta. Nappeja painelemalla syntyi erilaisia ääniä. Mutta niitä ei voinut painaa samanaikaisesti. Tiedoksi vaan. Yöstä siirryimme suolle, missä oli viihtyisää loikkia pitkopuilla. Loikkausten ääni suurentui jonkin mikityksen johdosta. Suolla oli Josefiinan Metsälampi-maalaus.

Tässä vaiheessa jänikset kävivät aika kierroksilla. Olikin parasta käydä tekemässä hieman omaa taidetta ylemmässä kerroksessa. Siellä sai myös haistella ja maistella erilaisia metsäjutskia. Se oli ihanaa ja tuli suuri koti-ikävä.

Omakuvat. Taustalla myös kaikki valokuvat ottanut
Toisten mies Markus. Markus, ei museossa saa kuvata!

Otimme mallia Reidarin signeerauksesta.

Tästäpä sitten menimme näyttelyn alimpaan kerrokseen, joka olikin varsinainen manala. Ihan hienosti suunnitellussa huoneessa oli maalauksia, joissa ihmiset hajottavat metsää ja sekoilevat muuta vastaavaa. Puuteollisuushuoneen takana oli oikea kauhukabinetti: metsästäjän huone. Onneksi hän ei ollut kotona. Ehkä voisimme jopa tulkita, että metsästäjä oli kuollut, ja hänen jäämistönsä oli tässä esillepantuna. Olisi ollut kiva nähdä hänet täytettynä! Tilassa oli yksien kuuluisien veljesten maalauksia, jotka esittävät ilmeisesti zombilintuja, koska teokset on tehty käyttäen malleina vasta-ammuttuja henkilöitä, joita ei kuitenkaan esitetä kuolleina. Mutta ei kyllä mielestäni oikein elävinäkään. Tämä huone oli ahdistava, mutta oletamme, että sen tarkoitus oli kritisoida meidän maitamme ja kansaamme ahnehtivaa ihmistä.

"Otitteko te äsken kuvia?"
"Ei..?"

Maisema,

jonne tyyppi lentää.

Suosittelemme näyttelyä myös ihmisille!

Kokemus oli lähestulkoon pyhä.

I see dead people! Nyt vain 18,50!

Toisten Historia tutustui Heurekaan, jossa on esillä Gunther von Hagensin plastinoiduista ihmisruumiista koostuva Body Worlds -näyttely. Tulevina museonjohtajina meitä kiinnosti esillepano, mutta toki halusimme myös tutkia miten tällainen ihmisnäyttely vertautuu esimerkiksi Eläinmuseon kokoelmaan. Myös muuta opettavaista löytyi.

Tutkimusretkeilijät suolistoineen.

Hagensin ruumiit ovat herättäneet maailmalla kohua, vaikka kyseessä onkin vapaaehtoisilta luovuttajilta saadut, hmm, otokset. Samaahan ei voi sanoa eläinmuseon ex-henkilöistä, jotka on pahimmassa tapauksessa tapettu museointia varten. Näyttely on esillä tiedekeskuksessa. Mutta onko se tiedettä vai taidetta, (Tiina Raevaaran hyvä postaus aiheesta). Vai ehkä sekä että? Kumpaakaan? Heurekan sivuilla kerrotaan, että "kaikki Body Worlds -näyttelyssä esillä olevat ruumiit on lahjoitettu tieteen käyttöön lisäämään ihmisten ymmärrystä ihmiskehon monimuotoisuudesta". Pornografiastahan voisi sanoa samaa.

Lisään ymmärrystäsi jotenkin.

Samma här!

Ymmärryksen lisääntymisen kanssa on vähän niin ja näin, kun esillepannut ihmiskehot näyttävät hyvinkin pitkälle samalta kuin kaikkialla muuallakin näkemämme ihmisrepresentaatiot, vain ilman ihoa tällä kertaa. Pistää miettimään, että mihin nämä atleettiset parhaassa iskussa olleet tyypit oikeastaan kuolivat. Koska kuolleitahan he ovat. Vähän niin kuin täytetyt eläimet, mutta jollain tavalla vastakohta, kuoritut ihmiset. Olisiko tilassa voitu esittää kokonainen ihollinen vainaja?

Opetus: lentopallo on vaarallinen laji.

Opetus: ilman sisäelimiä olet laihempi.

Näyttelyn harvat naiset ovat ymmärrettävästi ärsyttäneet muitakin feministejä kuin meitä. Ylläoleva daami tekee, hmm, jotain, kun taas miehillä on meneillään jokin ymmärrettävä toimi, kuten pelaaminen. Kahdeksannella kuulla raskaana oleva nainen lepää vatsa auki viettelevässä asennossa. Kolmas tunnistettavasti naispuolinen on yhdynnässä. Lisäksi erikseen aseteltuja naisen sukuelimiä emme edes tunnistaneet.

On ihan normaalia katsella auki leviteltyjä ruumiita, mutta hei, täällä on yhdyntä, varo!

Entä jos katsoja kiihottuu tästä? Onko se sairasta?

Hänellä on rakennekynnet.

Osa teoksista oli ihan kauniita, mutta suurin osa pelkästään groteskeja. Verisuonivalokset olivat erittäinkin esteettisiä, mutta kun tekniikkaa mietti pidemmälle, homma alkoi tuntua sangen vastenmieliseltä.

Luulen, että he eivät olleet vapaaehtoisia luovuttajia.

Näyttelyn informaatioarvoa lisäsivät runolliset esittelytekstit.

Kuten eläinmuseossa, täälläkin kuolleiden esittäminen elävinä tuntui oudolta. Kiinnostavaa silti, että ihmiset oli aseteltu varsin epäsotaisiin toimintoihin. Eläimethän tavataan kuvata tappopuuhissa. Nämä ihmiset vaikuttivat siis selvästi persoonilta, eivät vain lajinsa edustajilta. Mutta sitten sitä miettii, mitä kyseiset henkilöt todella harrastivat eläessään. Olivatko jalkapalloilijat jalkapalloilijoita? Entä tunsivatko ikuiseen kuolemanjälkeiseen penetraatioon muovitetut ihmiset toisiaan? Kuten eläinmuseossa, täälläkin oli luotu kuolema kuoleman päälle. Ruumiinavaaja, jolla omatkin aivot pilkottavat esiin, poistaa sydämen toiselta.

Miten kummassa sait idean antaa juuri hänelle kaukoputken?

Mitään ei ole enää tehtävissä.

Taiteelta vaaditaan usein käsittelyä pelkän esittelyn sijaan. Mielestäni saman vaatimuksen voisi osoittaa tieteelle. Gunther teki Englannissa vuonna 2002 ensimmäisen julkisen ruumiinavauksen 170 vuoteen. Esitys oli huippumenestys, joskin lainvastainen. Miksi ihmiset haluavat nähdä ruumiinsa sisällön yhä tarkemmin? Lisääkö se ymmärrystä? Lisääkö se myötätuntoa? Miten säilötty ihmisenliha poikkeaa säilötystä eläimenlihasta? Miksi plastinointi? 

No, ei oikeastaan.

Onneksi Heureka tarjosi meille kyseenalaistajille silti muutakin jännittävää. Nokkelasti nimetty Suolistossa suhisee -näyttely (Wind in the Bowels) kertoi oikeastaan aika hauskoin keinoin suolistosta ja muista ruoansulatusjutuista. Kritisoimme hieman ruokintatestiä, jossa koehenkilölle sai syöttää erilaisia ruokia ja kone laski, miten hän pärjäisi. Ensin annoimme hänelle (päivän aikana) kaikki listan vegaanivaihtoehdot, jolloin hän lihoi ja kuoli. Sitten teimme realistisemman dieetin, jolloin hän laihtui ja kuoli.

Modernismista vaikutteita saanut runo.

Ihmisen pierut vuoden ajalta.

Näillä et elä!

Toisten historia esittelee kevään tärkeimmän asusteen: ohutsuolen.

Valmistimme opetusvideon suolen toiminnasta.

Ja animaation evoluutiosta.

Sekä totesimme, ettei keskiverto Heureka-vierailija ole kovin älykäs.

Toisin kuin me.