SOS

Uutinen viime vuoden lopulta: Votka auttoi norsuja selvitymään Siperiassa. Enää pitäisi ymmärtää, miksi aasiannorsut olivat Siperiassa, jossa tunnetusti on huomattavan paljon kylmempi kuin heidän tavallisilla asuinsijoillaa.

Jenny ja Margo (kuvassa vasemmalla) pelastettiin votkalla,
jotta Omskin kaupungin ihmiset voisivat nähdä tämän.

Eläinten matkustuttaminen tuntuu muutenkin arveluttavalta. Elokuvassa Piin elämä intialainen perhe kuljettaa kokonaisen eläintarhan asukkeja rahtilaivalla Kanadaan ja huonostihan siinä käy. Maanisäkkäitä ei pitäisi merelle pakottaa. Jos ihminen mielii matkalle, matkustakoon keskenään. Muiden lajien mahdollisuudet selviytyä haaksirikosta ovat olemattomat. Varsinkin, jos heidät on sullottu häkkeihin. Piin elämä tosin on monin paikoin toisystävällinen, joku käy avaamassa häkit onnettomuuden satuttua (ihmispäähenkilö on lisäksi kasvissyöjä!). Joka tapauksessa pelastusveneeseen onnistuu pääsemään loukkaantunut seepra, täplähyeena, oranki, bengalintiikeri sekä ihminen. Ai niin ja rotta! (Nämä eivät ole juonipaljastuksia, koska kyseessä on ennemmin eeppinen kuin aristoteelinen elokuva.) Täplähyeena tappaa orangin ja seepran heti ensimetreillä, minkä jälkeen tiikeri tappaa hyeenan ja rotan. Loppu onkin sitten sitä, syökö tiikeri ihmisen ja kuolee sen jälkeen nälkään vai hankkiiko ihminen tiikerille ruokaa. Joka tapauksessa, maaeläinten ei pitäisi joutua pelastusveneisiin, koska heidän ei pitäisi alunperinkään joutua matkustamaan merellä.

Richard Parker, päähenkilö.

Sama pätee Nooan arkkiin. Eläimet olisivat varmasti keksineet parempia selviytymiskeinoja kuin jossain ahtaassa arkissa seilaamisen. Eläimet esimerkiksi aistivat vuonna 2004 Aasiaa koetelleen tsunamin ja älysivät paeta hyvissä ajoin pois rannikolta. Olettaen, että heillä oli siihen mahdollisuus.

"Vulkaanisilla alueilla on pantu merkille jo vuosisatojen ajan eläinten merkkejä, joista voi päätellä järistyksen olevan lähellä. Ennen järistyksiä esimerkiksi kotieläimet usein karkaavat tai käyttäytyvät levottomasti, villieläimet saattavat menettää luontaisen pelkonsa ihmistä kohtaan, käärmeiden on kerrottu jättäneen pesiään jopa keskellä talvea ja yrittäneen madella lumen pinnalla turvaan. Myös mehiläisten tiedetään hylänneen suurina parvina pesiään tai lepakoiden lentäneen ulos luolistaan hetkiä ennen maanjäristyksen tuloa. Monilta maatiloilla tiedetään, etteivät kanat muni sinä päivänä, jolloin maanjäristys tapahtuu ja siat saattavat purra toisiaan järistyksen lähestyessä. Eläintarhoissa taas on tavallista, etteivät eläimet suostu onnettomuuspäivänä tulemaan ulos suojistaan."
Lisää aiheesta.

Tsunamin mantereelta huuhtoma virtahepovauva sai ottoisän kilpikonnavanhuksesta.

Eläimistä on ihmisille huomattavasti enemmän apua onnettomuuksissa kuin päinvastoin. Olettaen siis, että heitä ei viedä itselleen luonnottomiin olosuhteisiin eikä pidetä vangittuina. Ehdotan, että esim. suuriin eläinlaitoksiin, kuten navetoihin, kanaloihin ja sikaloihin rakennettaisiin hätäpoistumistiet, joita eläimet opetettaisiin käyttämään vaaran uhatessa. Meille kaikille on arvokasta saada edes yrittää pelastautua, siitäkin huolimatta, että elämämme loppuisi muussa tapauksessa jo seuraavana päivänä.

Maalaava apina ja muita taiteilijoita

Cheeta ja luomistyö.

Ihmiset Gisela Kaplan, Ph.D, ja  Lesley J. Rogers, D.Phil., D.Sc. ovat kirjoittaneet artikkelin eläintaiteilijoista, siis eläimistä, jotka taiteilevat. Kaplan on eläintieteen professori ja Rogers neurologian ja eläintieteen professori, molemmat Australiassa sijaitsevasta Research Centre for Neuroscience and Animal Behaviour- tutkimuskeskuksesta. 

Kirjoittajat lähtevät siitä, että jos toisilla lajeilla voisi todistaa olevan esteettiseen luomiseen vaadittavia kykyjä, meidän pitäisi uudelleenarvioida paremmuuttamme suhteessa niihin. Alueella tehtävä vakava tutkimus on lapsenkengissä: nykyinen eläinten älykkyyden tutkimus lähtee yleensä ogelmanratkaisusta, työkalujen käytöstä ja kommunikaatiosta. 

Kaplan ja Rogers lähestyvät aihetta etologian näkökulmasta käyttäen esimerkkeinään erilaisia eläimiä, joita on opetettu maalaaman, sekä lintujen lauluharrastusta. Mitä toislajinen eläin oikeastaan tekee, kun se opetetaan tai houkutellaan "tekemään taidetta"? Miten se näkee, kokee ja ymmärtää tilanteen? Voiko toisen lajin edustajan sanoa tekevän taidetta esteettisen ja symbolisen luomisen mielessä? 

Full Sweep by Norsu Kaew (sekä norsun että teoksen nimi ihmisen antama). 

Ensimmäisenä kirjoittajat selvittävät, mitä eläimet itse asiassa näkevät maalatessaan. Norsu esimerkiksi näkee vain kaksi perusväriä ihmisen havaitseman kolmen sijaan, ja ovat siis näkökyvyltään jokseenkin värisokean ihmisen kaltaisia. Sama pätee muun muassa koiriin (joiden havaintokykyä on tarkasteltu laajemmin toisaalla). Hylje, kolmas maalarilaji, taas on täysin värisokea, sillä se (samoin kuin valaat ja delfiinit) erottaa vain yhden perusvärin, vihreän. Nämä vedenelävät voisivat siis maalata vain monokromaattisia maalauksia, tai ainakin havaita ne vain sellaisina. 

Kaplan ja Rogers päättelevät, että (ainakin kyseisten) eläinten kohdalla maalauksen esteettisiä ominaisuuksia pitäisi huomattavasti kaventaa vastaamaan taiteilijoiden omaa havaitokykyä. Kun esimerkiksi koirat havaitsevat liikettä huomattavasti ihmistä paremmin, kirjoittajat päättelevät että mediataide voisi olla niille luontevampi ilmaisutapa. Vastaavasti monet eläimet ovat varsin likinäköisiä, ja pensseliä suussaan pitävän koiran käsitys kuvasta onkin vähintään sumuinen. 

"Yksi niistä monista järjettömyyksistä, joita tekemällä ne antavat minulle luun." 

Toisaalta taas joidenkin lajien väriennäkökyky on huomattavasti ihmisen näkökykyä parempi. Linnuilla on ihmisen kolmen perusvärin sijaan neljä väriä kartassaan, ja niiden maailma on siis paljon värikkäämpi kuin pystymme kuvittelemaankaan. Maalavien lintujen voisi siis kuvitella näkevän vähintään kaikki samat värit kuin mekin näemme. 

Toisena kynnyskysymyksena taiteenteolle Kaplan ja Rogers pitävät symbolisen ilmaisun hallitsemista. Harva eläinten tekemä maalaus on esittävä, joskin myös sellaisia esimerkkejä löytyy. 

Washoe-simpanssin perheeseen kuuluvat Moja ja Michael todistettavasti maalasivat myös esittäviä kuvia, kuten tämä Michaelin maalamaa Apple-koira (simpanssit tapaavat nimetä maalauksensa itse). 

Michael: Apple chase

Apple

Tarkennettakoon, että Michael nimeomaan valitsi paletista mustan ja valkoisen ja nimesi teoksen mustavalkoisen lemmikkikoiran nimellä. 

Myös Koko-gorilla on maalannut näköisiä teoksia muun muassa linnuista. Nämä hominidit käyttivät myös kieltä symbolisesti yhdistäen kuvallisia ja kielellisiä merkkejä maailman asioihin. Muiden lajien kuvallisuudessa tällaisesta representaatioiden käytöstä ei vielä ole löytynyt merkkejä. 

Kaplan ja Rogers toteavat, että taidetta tehdään mielihyvän vuoksi, eikä pakosta tai harjoitteena, ja kiinnittävät huomiota myös siihen että osa eläimistä tuntuu tekevän esteettistä luomista myös omaksi ilokseen. Satiinilavastaja on kuuluisa esimerkki lajista, jonka soidinmenoissa on voimakkaasti arkkitehtonis-esteettinen ulottuvuus: uros koristelee pesänsä kauttaaltaan löytämillään sinisillä asioilla. Parhaan pesän loihtinut saa naaraan. 

Satiinilavastaja suunnittelutyössä.

Kiinnostava havainto on, että artikkelin mukaan linnunlaulua opiskeltiin ennen toista maailmansotaa musiikkiosastoilla eikä eläintieten puolella. Tutkijoita kiinnosti lintujen laulun rakenne, tonaalisuus ja rytmi sekä erilaisten säkeistörakenteiden muistaminen. Kun lintujen "älykkyys" (lainauksissa siksi, että ihmisen älyyn vertaaminen on aina hieman älytöntä) tunnistettiin 1970-luvulla lintujen kielen tutkimus siirtyi etologian alueelle. 

Jonkinlaisia pääskysen laulun käyriä. 

Neurotieteellinen tutkimus liittää lintujen laulun kieleen ja kommunikaatioon, kun taas musikologiassa se liitetään lauluun, musikaalisuuteen; puhe liitetään kognitiivisiin kykyihin, musiikki taas luovuuteen. (Kiinnostava jako, tai kiinnostavaa, että tämä jako on tarpeellista tehdä) Tutkimukset ovat joka tapauksessa osoittaneet, että lintujen laulamistaide on suuressa määrin opittua tai ainakin sosiaalisen vaihdon laukaisemaa: yksinäisyydessä lintu ei opi laulamaan. (Tämäkin yksi tieteen tähtihetki: jos kerran lintujen oletetaan keksivän laulamisen täysin kommunikaatiosta riippumattomasti, niin varmaan vauvatkin oppisivat puhumaan yksinäisyydessä. Mutta mitäköhän kieltä ne puhuisivat? Englantia?) 

Kolmanneksi kriteeriksi Kaplan ja Rogers nostavat uuden luomisen. Useiden esmerkkien avulla he demonstroivat, että myös eläimet, eritoten linnut keksivät uutta luovalla tavalla.  Esimerkiksi ruostesirppimatkija -linnun on laskettu tuntevan yli 2000 erilaista laulua. Ne voivat jopa kehitellä laulujaan niin, etteivät koskaan toista täsmälleen samaa säettä uudestaan. Kaikki linnut eivät myöskään laula reviirin varjelemiseksi tai sodintarkoituksessa, vaan myös yksin ollessaan. Kaplanin oma tutkimuskohde, isohuiluvaris, on todistanut laulavansa erikoisimmat säkeensä juuri yksin ollessaan. 

Kaplan ja Rogers päätyvät siihen, että toiset lajit ovat ampuneet alas monet niihin aiemmin laittamistamme leimoista reaktiivisina kojeina, joiden luovat kyvyt perustuisivat lähtökohtaisesti vain parinmuodostukseen, varoitushuutoihin tai reviirinvarjeluun. Luovuus, kommunikaatio ja esteettisyys kuuluvat myös muiden lajien elämään. Vaikka jää mysteeriksi tekevätkö eläimet taidetta (toisilleen), jotkut eläimet, kirjoittajat toteavat, voivat hyvinkin tehdä taidetta sellaisessa merkityksessä kuin missä taiteentekemisen ymmärrämme, kuten esittävinä kuvina. 

(Video: UCL:n kuratoima Art by Animals -näyttely vierailee parhaillaan Lontoossa.) 

Meidän tulisi siis kirjoittajien mukaan ensinnäkin uudelleenarvioida eläintutkimuksen lähtökohtia, ja toiseksi tarkastella teorioita taiteen alkuperästä, koska taiteella saattaa olla historiallisesti yhteisiä juuria muiden lajien luovan toiminnan kanssa. Kolmanneksi kirjoittajat esittävät, että eri lajien esteettiset ja luovuuteen liittyvt tarpeet tulisi ottaa osaksi eläinten hyvinvoinnista käytävää keskustelua. Viimeiseksi Kaplan ja Rogers toteavat, että jos taide ymmärretään lajeja erottavasta ominaisuudesta niitä yhdistäväksi tulee meidän taas kerran kriittisemmin tarkastella ihmisen ja eläimen välisen kulttuurisen eron perusteita.  

***

Sinänsä hauskassa jutussa vain yksi seikka jäi mietityttämään. Miksi eläinten taiteesta puhuttaessa taidekäsitys tuntuu aina olevan jostakin sysimodernilta ajalta? Eihän kukaan tolkuissaan oleva maalaa enää abstraktia ekspressionismia, eikä tuo naturalistinen realismikaan ole kovin suuressa huudossa. Harva taiteilija taiteilee ihan puhtaasti "huvikseen" kuten tässä taide määritellään. Itse asiassa yhä harvempi taiteilija tekee taidetta maalaten. Ja eikö taideteorioita ole ainakin viimeiset viisikymmentä vuotta pohdituttanut yritys ajatella taidetta jonakin muuna kuin representaatioina? 

SO last season. (Pollock ca. 1949)

Miksi eläinten taidekäsitys olisi jotenkin jumissa 1850-1950-luvulla? Ovathan ne voineet tehdä sitä vuosisatoja tai -tuhansia, ja olla ihan muissa ismeissä. Hajutaidetta tekevät jo ihmisetkin, koirat voivat olla sen eksperttejä, äänitaiteesta puhumattakaan. Osallistava tai kollektiivinen taide voi olla nykynorsuille luonteva ilmaisutapa, ja voipa lintujen lennossakin olla kuvioliikunnan piirteitä. 

New moves.