Katso eläintä, mutta ole jooko hiljaa

Kävin Esityskompostissa katsomassa Katariina Nummisen Zoo-demoa. (Kuvitus liittyy juttuun hyvin hatarasti!)

"Mitä ihminen näkee kun hän katsoo eläintä? Entä mitä jos ihmistä tarkkailee kuin eläintä, lupaa kysymättä? Millainen sosiaalinen tilanne eläintarhassa käynti on, miten aikuiset selittävät eläimiä lapsille? Mitä meistä kertoo se, miten eläimiä katsomme ja miten niistä puhumme?" 

Numminen oli vieraillut Korkeasaaressa nauhurin kanssa ja äänittänyt ihmisten puhetta eläinten äärellä. Teksti oli litterointi tästä puheesta.

Lumileopardi, Korkeasaaren tunnuseläin ja monen ihastuksen kohde.
(Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat peräisin Korkeasaaren nettisivuilta.)

Näin demoista ensimmäisen, jossa näyttelijät Irina Pulkka ja Tuomas Tulikorpi lukivat tekstin (massaa oli paljon, sillä lukemiseen kului tunti ja 45 minuuttia). Lukemisen lomassa esiintyjät pysähtyivät välillä katsomaan yleisön edustajia.

Uhanalainen saukko tsekkaa sut.

Tämä ei ole taidekritiikkiblogi, joten keskityn jälleen esteettisten ansioiden sijaan siihen, mikä teoksessa oli toisten näkökulmasta kiinnostavaa. (No sen voin sanoa, että mikäli Zoo nähdään joskus jossain muutoinkin kuin demona, niin ehdottomasti menen katsomaan.)

Varpuspöllökin tulisi, jos vain pääsisi vapaaksi.

Tekstissä ihmiset katsovat ei-ihmisiä, ja tästä katsomisen ja katsomispuheen luonteesta teoksessa on kysymys. Miten ihminen katsoo ei-ihmistä? Mitä ihmisen päässä silloin liikkuu. Vastaus ei ole ollenkaan mairitteleva. Tällaisen tutkimusmatkan jälkeen ei voi kuin nauraa kun kuulee eläintarhoja puolustettavan niiden valistavalla vaikutuksella. Ihmiset eivät tiedä kertakaikkiaan mitään töllistelemistään olennoista. Siis ei mitään. EI MITÄÄN.

Toisenlaista lastenkaitsemista.

Ihmisten puhe eläimen edessä liikkuu asiantuntemattomalla tasolla ja, kiinnostava huomio, koko ajan preesensissä. Siis ihmiset alkavat puhua siten kuin yleensä kuvittelemme, että ei-älyllinen olento puhuisi. Puhe koostuu yksinkertaisista "se menee", "se tekee" ja "se on" -alkuisista virkkeistä, jotka usein alkavat jollain katsomaan kehottavalla ilmauksella. "Se menee sateensuojaan, se on meitä fiksumpi." Toki eläintarhan aikuiset kävijät siirtyivät toisinaan keskustelemaan jostain aivan muuhun liittyvästäkin. Lisäksi mieleen jäi erityisesti lopun dialogi, jossa isä ja isän ystävä pelottelevat pikkupoikaa arvuuttelemalla, mitä tapahtuisi, jos tiikerin häkki avattaisiin.

"Say what?"

On tietysti ihan ok innostua eläimen äärellä. Se tapahtuu minullekin joka kerta. Mutta kun kuunteli lähes kaksi tuntia sitä, miten omat lajikumppanit eivät osaa sanoa muuta kuin "katso, katso" tai "oooh" tai "sammakko, sammakko" niin tuli siinä sääli niitä kohtaan, jotka joutuvat kuuntelemaan tätä päivittäin monta tuntia. Jos Korkeasaaren kääpiömangustien, merikotkien ja visenttien pitäisi kartoittaa ihmisen äly, niin kovin korkealle sitä tuskin reitattaisiin.

"You got a degree in philosophy
so you think you cleverer than me."
Kultaleijonatamariini!!!

Vastaus Zoon esittelyn kysymykseen siitä, miten aikuiset selittävät eläimiä lapsilleen, on niin ikään surkea. Ainakaan tämän otoksen aikuiset eivät esittele eläimiä yhtään omia näköhavaintojaan pidemmälle. Lasten kanssa liikkuvia aikuisia kiinnosti monesti enemmän se, miten eläintarhassa pääsee liikkumaan tehokkaimmin eteenpäin.

Ahmaa vainotaan erityisesti poroalueilla, vaikka ahman pääasiallista ravintoa ovat pikkunisäkkäät ja raadot. Mutta kuten on huomattu, ihmisten enemmistö (vai äänekäs vähemmistö) on henkisiltä kyvyiltään rajoittunutta.

Toisaalta eläimenkatsomistapahtumassa on jotain hienoa hetkeen pysähtymistä, kerrankin unohdetaan, mistä tullaan, mihin mennään ja ketä ollaan. Ollaan vaan läsnä. Ihminen unohtaa itsensä, fokus on muualla. Niin kuin taidetta tehdessä (erityisesti näytellessä) kuuluisi olla. Mutta voisiko tämä johtaa muuhunkin kuin "katso se syö" -tyyppiseen puheeseen. Ennen kaikkea voisiko se johtaa johonkin muuhun kuin puheeseen. Onko ihmisen aina pakko puhua. Puhe vie aina kauemmas läsnäolosta ja todellisesta kohtaamisesta, puhe etäännyttää.

"Yeaa, shut the fuck up man."
Sininuolimyrkkysammakko ei ole Korkeasaaressa myrkyllinen, koska se ei saa ravintoa, joka kehittäisi sen myrkkyä.

Toisten kannalta Zoon jännittävin kohta kuullaan vaippapaviaanien häkin kohdalla. Paviaanin inhimillisyys ja toisaalta tietynlainen hävyttömyys meidän näkökulmastamme herättää reaktioita. Lapset kysyvät, miksi noiden joidenkin pyllyt näyttää tolta, ja aikuiset vastaavat, etteivät tiedä (no, lapset ja ennen kaikkea aikuiset, oletteko koskaan katselleet omia genitaalejanne). Vaippapaviaanien luona Katariina oli onnistunut äänittämään teinilauman. Tyttö sanoo: "Ne on jotenki niin ihmismäisiä. Ällöttävää."

"Jep, meitäkin vähän ällöttää."