Osa Kasselin dOKUMENTA(13):n teoksista on sijoitettu myös luonnontieteellisenä museona toimivaan rakennukseen. Alakerran nykytaideteokset käsittelevät maan- ja vedenkäyttöön ja riistokapitalismiin liittyviä sosiaalisia ja ekologisia ongelmia, ja tekevät sen ihan hienosti, kuten Claire Pentecost "maavaluutta soil-erg" -projektissa tai Amar Kanwar metsäteollisuutta käsittelevässä installatiossa.
Yläkerroksissa päästään kuitenkin sitten näkemään luontosuhteen virallinen puoli. Ensi silmäyksellä olin iloinen, kun huomasin, että saksalaiset käyttävät dioramoissaan muovisia eläimiä aitojen sijaan. Ilo jatkui, kunnes huomasin olevani vasta noin jurakaudella. Jostakin syystä edes tehokkailla saksalaisilla ei ole täytettyä dinosaurusta.
Pääpiirteissään Kasselin luonnontieteellinen vastasi paljolti Helsingin vastaavaa. Luonnontieteellisiin museoihin vakiintunut esitystapa on melko eriskummallinen. Koska vitriineissä on vähän tilaa, eläimet viihtyvät aina porukoissa. Vaikutelma on joko pastoraalinen, tai sitten kuin suoraan ilmestyskirjasta.
 |
| Katsoja häiritsee idylliä |
 |
| Wild things |
 |
 |
| Huomaa kasvillisuus |
Luonnotieteelliset ovat outoudessaan hienoja paikkoja, mutta enemmän ne esittävät ihmisen fantasioita eläimistä kuin mitään mikä liittyy eläinten oikeaan elämään. Siksi kai on ihan luontevaa, että yksisarvinen, mammutti ja susi ovat samassa museossa samoin esitettyinä. Tavallaan ne ovat yhtä todellisia (susi voisi tosin olla eri mieltä). Jostakin syystä eläinten ja luonnon esittämisen perinteitä tarkastellaan melko kritiikittömästi. Jos nyt verrataan vaikka siihen, minkälaista kritiikkiä kolonialistishenkiset etnografiset museot ovat saaneet osakseen. Tai olisi hieman kummallista, jos vaikka maorien kulttuuria esittelevässä museossa esiteltäisiin samaan syssyyn myös tonttuja ja homo habilista.
***
Hieno, ja hurja lähestymistapa museoon oli ranskalaisella Kader Attialla dOKUMENTAn Fridericianumissa. Attia oli rakentanut näyttelyyn pienoismuseo-installaation joka koostui vitriineistä, kirjoista, esineistä, patsaista ja diasarjasta.
Perinteinen esitystapa tuki vinosta kulmasta tulevaa aiherajausta. Esineitä ja kuvastoja yhdistävä tekijä oli rikkoutuminen ja korjaaminen, tarkemmin rikkoutuneet kasvot ja erilaiset kulttuurin korjausyritykset. Ilmeinen rinnastus halkeilleiden afrikkalaisnaamioiden ja ensimmäisen maailmasodan kasvoihin haavoittuneiden veteraanien ( "geules gassées", broken mugs) välillä toimi; yhtäkkiä koko museoperinne kulttuurin säilömisineen linkittyi sotiin ja valloituspyrkimyksiin.
Attia oli tilannut haavoittuneita kuvaavat puuveistokset afrikkalaisilta taiteilijoilta tuottaen jonkinlaisen oudon synteesin kahdesta, rajalinjojen eri puolille jääneestä kulttuurisesta tragediasta.
Rikkoutumisen ja korjaamisen ympärille rakentunut museo tuotti muitakin mielleyhtymiä. Jacinto Lageira kirjoittaa teoksen yhteydessä jaettavassa tekstissä, kuinka nykyään ajatellaan itse historiankin olevan jotakin korjattavaa. Vääryydet voidaan paikata sovittelulla, muistomerkeillä, rikosten tunnustamisella ja anteeksi antamisella. Holocaustmuseot ja -maamerkit ovat tämän ajettelun lippulaivoja. Installaatio panee miettimään, mitä voi korjata ja mitä ei. Ja tietenkin sitä, että kolonialistisessa historiassa myös voittajat vammautuivat.
Miten tästä nyt pääsisi takaisin aiheeseen. Ehkä siten, että myös luonnontieteellinen museo pitäisi keksiä uudestaan. Löytää sellainen rajaus, joka näyttäisi, millä tavalla ihmisen ja eläimen välinen historia tuottaa toinen toisensa, hyvässä ja pahassa. Ja että museot ja muut esittämisen tavat ovat osa sitä tuotantoa.
***
Onneksi asiat voi keksiä uudestaan. Tässäpä se alussa mainitsemani Claire Pentecostin "soil-erg". Valuutta, jota kuka tahansa voi valmistaa. Installaatioon kuului myös komposti, jossa madot tekivät, niin, rahaa. Vapise, IMF!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti