Darkest of hearts

Helsingin Sanomissa oli tänään Pekka Mykkäsen hieno kirjoitus Nanjingin verilöylyn uhreille omistetusta museosta (Matkalla pimeyden ytimeen, HS 6.9.2012). Usein historiaa pääsevät kirjoittamaan voittajat, mutta joissain tapauksissa uhrien kärsimys tunnustetaan ja siitä tulee osa virallista menneisyyttä. Holokaustin yhteydessä murhatut juutalaiset ovat (harvinainen) esimerkki tästä.

Mykkänen kirjoittaa: "Nanjingissa ajatukset harhailevat lähes itsestään natsi-Saksaan sekä muihin kansanmurhiin ja sotiin. Ajatusmatkalla suorastaan säikäyttää, kuinka monen hirmutyön kohdalla historiankirjoitus on kesken tai jostain syystä kyseenalaistettu."

Teriken kanssa olemme pohtineet toisten kokemaa kansanmurhaa, holokaustia, verilöylyä tai miksikä sitä voisikaan kutsua, ja sitä, miten se ei ainoastaan jatku, vaan muuttuu koko ajan hirveämmäksi, tehokkaammaksi ja julmemmaksi. Miten hyvät ihmiset sallivat tämän kaiken tapahtua. Miten sitä pidetään normaalina, jopa luonnollisena. Onko todella niin suuri ero sillä, mitä lajia edustava olento joutuu laajamittaisen, tehostetun murhaamisen ja kidutuksen kohteeksi? Jos voidaan varmuudella tietää, että olennon kipu ja kauhu ovat samankaltaisia kuin omamme, niin ei kai sillä pitäisi olla merkitystä, millaisessa ruumiissa tämä kokeva tietoisuus asuu.

Etsi viisi eroa.

Mykkänen: "Monien hirmutöiden uhrit ovat vielä tyystin ilman muistomerkkiä. 'Ei enää ikinä' on vielä etäinen unelma."