sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Jumalauta, sanoi nauta


Raportti Esitystaiteen markkinoilta on venähtänyt, mutta tässä se nyt tulee. Kaikki kuvat on ottanut Antti Ahonen, jolle vielä suurkiitos.
Keskellä festivaalin taiteellinen johtaja Artu Kurttila.

Parsi oli käytössä esitysten aikana.

Päätyömme markkinoille oli lehmän kokemusta havainnollistavat kaksi esinettä, joita ihmisillä oli mahdollisuus kokeilla. Annoimme myös mahdollisuuden ilmoittautua maidontuotantoon. Jos vaikka kävisi niin, että lehmät korvattaisiin tuotantoalalla ihmisillä. Ihmiset ovat toki pienempiä, joten he yltävät  vähäisempään maidontuotantoon. Mutta tietysti siinä säästäisi ruokakustannuksissa ja tilassa. Ihmisten on myös nautoja helpompi tulla toimeen suuressa laumassa. Ilmoittautumislomakkeessa pyydettiin sukupuolen ja iän lisäksi selvitystä perinnöllisistä sairauksista, stressinsietokyvystä, hedelmällisyydestä ja jos mahdollista niin maidontuotantokyvystä. Saimme yllättävän paljon ilmoittautumisia. Luonnollisesti ensin olisi syytä jalostaa parhaista yksilöistä tuotannon varsinaisesti aloittava sukupolvi. Mahdollisesti ihan yksi sukupolvi ei kyllä riittäisi, mikä on vähän kinkkistä, koska ihmiset tulevat sukukypsiksi vasta kymmenisen vuotta nautoja myöhemmin.
Pakko nyt laittaa näitä kuvia paljon, kun me ollaan niin upeita.
Huomaa lehmämäiset pitkät ripset ja ruskeat silmät!
Toisten historiassa aina joku päätyy konttaamaan.
"Meillä on tarjolla elinikäisiä sopimuksia, jos olet kiinnostunut."

Testikäytössä oli Niko Rissasen meille ystävällisesti rakentama ihmisparsi ja Laura Dammertin tekemä utareliivi (näiden artefaktien kuitit tulevat näyttämään niin hyviltä apurahaselvityksessä). Ihmisparren tarkoituksena oli esim. osoittaa millaisia muita liikuntamahdollisuuksia yksilölle jää kun hän on kytketty kaulastaan. No, tämän keksin kyllä ihan itse äsken. Oikeasti se oli yksinkertaisesti lehmien parsi sovellettuna ihmishenkilölle.
Ihmisparsi painaa niskaa, koska henkilö joutuu kannattelemaan sitä itse.

Sana parsi on yllättävän monelle vieras, joten avataan sitä vähän. Parsinavetassa lehmät ovat kytkettyinä kaulastaan erilaisten välineiden avulla. On olemassa länkikytkyjä, jotka rajoittavat lehmien liikkumista erittäin paljon, niskatukiparsia (jollaista meidän mallimme ehkä eniten edusti), enemmän liikkumavapautta antavia lapatukiparsia, ja pystyhihnakytkimiä, jotka voivat olla erittäin epämiellyttävä, mikäli käytössä ei ole kaulapantaa.

"Valtioneuvoston nautojen suojelusta antamassa asetuksessa määrätään eläinten
kytkentälaitteista seuraavasti:
Kytkemiseen käytettävän laitteen tai välineen on oltava säädetty sellaiseksi,
että eläin voi asettua makuulle, nousta makuulta, syödä, juoda ja hoitaa kehoaan. Kytkemiseen käytettävä laite tai väline on sovitettava niin, että eläin ei kuristu tai muutoin vahingoitu.
Kytkyet, kaulaimet ja lieat on pidettävä puhtaina ja hyvässä kunnossa.(A
10.6.2010/592)."


Vuonna 2010 Valion tekemän selvityksen mukaan 62 % suomalaisista lehmistä eli parsinavetassa. Luomutuotannossa parsinavetat on tästä vuodesta alkaen kielletty. Vanhoissa parsinavetoissa on erityisenä ongelmana se, että lehmät ovat suurempia kuin muutama vuosikymmen sitten. Uusia parsinavettoja rakennetaan aika vähän.


"Vanhoissa navetoissa on useita ongelmakohtia, joita voidaan kuitenkin muuttaa. Pajala (2009, 62 – 64) kertoo hollantilaisen eläinlääkärin, Joep Driessenin mietteitä
suomalaisista navetoista. Yrittäjän pitäisi pystyä asettumaan lehmän asemaan monessa kohtaa. Miltä tuntuisi, jos ruoka olisi katettu niin, että aina joutuisi kurottelemaan saadakseen sitä ja aina kurotellessaan löisi lantioluun pöydän reunaan? Mitä
jos maitolasissa olisi jotakin kiinteää mukana tai keittiön valaistus olisi niin hämärä,
että joutuisi arvuuttelemaan, mitä suuhunsa laittaa? Mitä jos keittiön lattia olisi niin
liukas, että siellä joutuisi kävelemään varoen ja jäykin jaloin? Vastaavia ongelmia
lehmillä on usein. Mutta lehmä tekee usein kaikkensa, vaikka kaikki edellä mainittu
olisi pielessä. Se kurkottelee, menee polvilleen, antaa niskapuomin hiertää ja erilaisten pattien muodostua, vain jotta se yltäisi rehuun. Kuukausien saatossa lehmän
runko kertoo, onko ruokailu ollut vaivatonta vai vaikeaa. Myös kalusteista voi päätellä saman asian: siinä missä rauta kiiltää, on eläin toiminut kiillottajana. (Pajala 2009,  62 - 64.)"
Lähde: Heini Peräkylä: Parsinavetta paremmaksi, lue lisää!


Vuodesta 2006 alkaen kaikkien maidontuotantoa varten pidettävien lehmien ja hiehojen, joita pidetään muuten kytkettyinä, on pitänyt päästä laitumelle tai ”muuhun tarkoituksenmukaiseen jaloittelutilaan” vähintään 60 päivänä touko-syyskuun välisellä laidunkaudella. Tästä jaloittelua koskevasta vaatimuksesta voidaan kuitenkin myöntää määräaikainen vapautus silloin, kun jaloittelun järjestäminen on ”käytännössä mahdotonta”, eli jos tilalla ei ole käytettävissään sopivaa laidunta, tai jos muuta jaloitteluun soveltuvaa tilaa ei ole mahdollista kohtuudella järjestää, tai jos vaatimuksen noudattaminen on kohtuutonta liikenteeseen, maastoon tai etäisyyteen liittyvistä syistä. Animalia
Suomalainen lypsylehmä saattaa viettää koko uransa kytkettynä parteen.
Kaikki eivät kokeneet laitteita ainoastaan ikäviksi.


Parren lisäksi meillä oli utareliivi havainnollistamassa sitä, kuinka raskaiksi rinnat paisuisivat maidontuotannossa. Liivien piti olla kuusikiloiset, mutta ne jäivät 3,8 kiloon, mikä sekin jo tuntui (pahalta). Lehmä voi enimmillään lypsää 80 litraa päivässä (lue lisää satatonnari Kulkurista). Vuonna 2011 poistettujen lehmien elinikäistuotos oli keskimäärin 24 701 kiloa maitoa, mutta myös 100 000 ja nykyään jopa 200 000 kiloon yltäneitä yksilöitä on. Suomessa yleisimmät ayrshire- ja holsteinlehmät painavat n. 600 kg. (Kts. lisää Fabasta.)
Kunnioitettavaa sopeutumista!

Prototyypin säätöjä olisi syytä vielä kehittää eteenpäin.


Molempien kojeiden käyttömukavuus oli tietysti aika pieni. Monet kieltäytyivät tyystin edes sovittamasta moisia, koska uskoivat valmiiksi, että ne ovat ahdistavia. Tässä oli siis selkeä ongelmakohta teoksessamme. Olisiko ollut viisasta olla sanomatta laitteista mitään ja kutsua ihmiset vain kokeilemaan niitä? Olisimmeko saavuttaneet saman kokeilunriemun, mikä tulee esim. Heurekassa. Itsekin vetelimme siellä pahviukkelista suolistoa ulos. Miksipä ei siis kokeilunhaluinen taiteenystävä olisi testaillut innoissaan ihmispartta ja utareliivejä? Toisaalta narratiivin mahdollisuus innosti ainakin itseäni luomaan fiktiivisen rekrytointitilanteen. Mutta mentiinkö siinä liikaa eläinoikeusretoriikkaan, joka saa asiaan vihkiytymättömät kavahtamaan. Mikä olisi elementtien oikea suhde???
Korvia uhraamatta tästä on vaikea livahtaa.
Sähköaidasta kiitos Pialle.

Pienempi teoksemme oli Asiantuntijaraportti metsästä. Lähtökohtana oli karhupuku ja karhun haastattelu. Haastattelijana meillä toimi Toisten mies Markus. Keräsin tekstit (postaan ne erikseen) erilaisista metsää ja suurpetoja käsittelevistä lähteistä. Mutta en tiedä, olisiko niiden sittenkin pitänyt olla kysymysmuotoisempia. Nyt ne olivat väitteitä, joihin karhu ei saanut kosketusta. Toisaalta ei sen ehkä olisi pitänytkään saada. Eihän se olisi kumminkaan pystynyt vastaamaan. Lisäksi meillä oli pieni tekninen ajatteluvirhe. Karhu nimittäin näkyi tosi heikosti. Luulen, etteivät kaikki yleisön jäsenet edes havainneet sitä. Toisaalta se oli aika hyväkin juttu, koska karhupukumme (kiitos TeaK) oli vähän mitä sattuu. Lisäksi huono näkyvyys loi ainakin itselleni tilanteeseen pelottavuutta. Tai en tiedä, voiko nyt puhua oikein edes tilanteesta. Itselläni on esitystaiteen kanssa selvästi sellainen ongelma, etten tiedä, mistä työkalupakista kaivaisin keinoja. Pitäisikö ottaa teatterista ja kuinka paljon? Pitäisikö luoda täysfiktio? Vai oltaisiinko sittenkin ihan arki-itsejä. Välimaastoon jääminen on harvoin hyvä idea, mutta valintakin on hankala ja siinä pysyttely voi olla tosi vaikeaa. Luulen, että tällaista pitäisi testailla jollain harjoitteilla. Pitäisi käyttää aikaa tietynlaisten minien rakentamiseen. En tiedä, miten näyttelijät selviytyvät tämän kanssa, koska kyllähän tuon täytyy tulla nykyteatterissa usein vastaan. Huorasadussa oli suuri ongelma löytää näyttelijöille oikea olemisen tapa kohtaukseen, joka on muodoltaan esitelmä. Niinpä kohtaus jätettiin pois. Itseäni kiinnostaa esittämisen tapojen yhdistely teoksen sisällä. En vaan vielä tiedä, miten se on mahdollista.
Markus pyydettiin haastattelijaksi, koska hän on uskottavampi kuin me.

Etsi kuvasta karhu.





2 kommenttia:

  1. Mainittakoon, että karhun näkökulmasta tilanne oli erittäin hämmentävä.

    VastaaPoista
  2. Kielttämättä myös haastattelijan vinkkelistä ^_^.

    VastaaPoista