Ikoni

Tässä ajatuksiani draamasta, samaistumisesta ja simpansseista vuoden takaa. Kirjoitin tekstin Esitys-lehden Ikoni-palstalle ja ajattelin, että se on relevantti Toisten historian kannalta. Kuten onkin!

IKONI

”Meidän pitäisi olla hyviä eläimille, koska se tekee meistä parempia ihmisiä”, sanoi kerran Jane, 78-vuotias aktivisti, primatologi, eläinten käyttäytymisen tutkija, antropologi, YK:n rauhanlähettiläs, maailman huomattavin simpanssiasiantuntija, tohtori, kasvissyöjä, entinen paronitar ja äiti, joka kasvatti poikansa tutkimusmatkoillaan viidakossa ja savanneilla.

Jane Goodall on viisas, rohkea ja tinkimätön nainen. Hänessä yhdistyvä empatiakyky ja kunnianhimoinen tieteellinen uteliaisuus ovat luoneet pohjan uralle, jolla on lisätty lajien välistä ymmärrystä ja parannettu lukuisten eläin- ja myös ihmisyksilöiden elämää. Minulle hän edustaa ennen kaikkea toivoa ja edes orastavaa toivoa siitä, että hyvä voittaisi.

En muista, mikä on ollut ensikosketukseni Jane Goodalliin. Tuntuu kuin hänen hahmonsa olisi aina ollut läsnä.

Pienestä pitäen olen ollut eläinrakas. Tätä piirrettä tunnutaan pitävän jotenkin lapsellisena. Ikään kuin myötätunnossa muitakin kuin oman lajin (tai ankeimmillaan oman suvun) edustajia kohtaan olisi jotain vähän hölmöä, sellaista, mistä kasvetaan iän tuoman järkevyyden myötä ulos. Itse puolestani en voi ymmärtää, millaista psykopatiaa nykyisenkaltainen laajamittainen eläimiin kohdistuva terrori ja holokausti edellyttävät tekijöiltään.

Eläinten kärsimykset valkenivat minulle jo varhaisessa vaiheessa. En suoraan sanottuna tiedä, miten tämä on onnistunut 80–90-lukujen suomalaisessa periferiassa. Useimmat eläintuotteethan naamioidaan aika harmittomiksi, lapsen on vaikea yhdistää ne joskus eläneeseen olentoon. Varmaan suuri vaikutus oli televisiossa näkemälläni sian teurastuksella. Muistan aloittaneeni kirjeen Animalialle ja ymmärtäneeni kesken kirjoittamisen, että Suomessa on ihan laillisesti ja moraalisesti hyväksyttävää tappaa sika. En ole luonteeltani yhtä jalo kuin Jane, minusta tuli ihmisvihaaja ennen kuin ehdin täyttää 10.

Ihmislajista irtisanoutuminen on aina viehättänyt. Lapsena minulla oli pitkä vaihe, jolloin naamioiduin joka päivä alkuun kaniksi, myöhemmin kissaksi. Ymmärsin jo silloin, ettei se olisi pidemmän päälle kestävä ratkaisu. Vaikka olen aina viihtynyt paremmin muiden kuin ihmisten seurassa, oli oman psyykkisen tasapainon vuoksi tärkeää löytää jonkinlaista samastumispintaa omista lajitovereista. Aloin aktiivisesti etsiä esikuvikseni aikuisia ihmisiä, joita ajoi samanlainen huoli eläinten kohtelusta kuin minuakin.

Jane Goodall aloitti jo 50 vuotta jatkuneen simpanssitutkimuksensa Gomben luonnonsuojelualueella Tansaniassa vuonna1960. Hän lähti tutkimusretkilleen vaikeakulkuiseen viidakkoon aamun sarastaessa ja vietti päivät tarkkaillen eläimiä. Kirjoissaan hän kertoo villieläinten ja luontokokemusten lisäksi perheenjäsenistään ja viidakkoleirin (sittemmin tutkimuskeskuksen) työntekijöistä sekä heidän kohtaamistaan vaikeuksista poliittisten selkkauksien myllertämässä Itä-Afrikassa. Toisinaan hän mainitsee pieniä yksityiskohtia itsestään, kuten päivittäiset eväänsä (kourallinen rusinoita).

Aluksi simpanssit tietysti pakenivat outoa valkoista otusta, mutta pikkuhiljaa ne tottuivat Goodallin läsnäoloon. Pitkäjänteisyys mahdollisti eläinyhteisön tutkimisen, jollaista ei kukaan ollut aiemmin jaksanut tai kokenut tärkeäksi tehdä. Goodall oppi tuntemaan seuraamiensa yksilöiden kasvot ja persoonallisuudenpiirteet. Hän antoi simpansseille nimet, mikä myöhemmin herätti tiedeyhteisössä kritiikkiä: tutkimuskohteet olisi pitänyt nimetä numeroin. Palaute tuntuu vähintäänkin pikkumaiselta. Paljastihan juuri Goodallin tutkimustyö ensimmäisenä esimerkiksi sen häkellyttävän tiedon, ettei ihminen olekaan ainoa työkaluja valmistava eläin.

Goodallin kirjoista välittyy hänen vilpitön mielenkiintonsa eläinten käyttäytymistä ja elämää kohtaan. Hän on ehdottomasti pätevä tutkija, mutta tiede ei ole hänen työssään vaikuttanut itseisarvolta. Pikemminkin tiede tai tieto on väline suuremman myötätunnon, itsen ja toisen ymmärtämisen sekä paremman elämän tavoittamiseksi.

Tiedeyhteisö on syyttänyt Goodallia eläinten inhimillistämisestä. Mielestäni tiedeyhteisöä ja ihmisiä yleensäkin voisi mieluummin syyttää eläinten epäinhimillistämisestä. Goodallin kaltaiset eläinten käyttäytymisen tutkijat nimenomaan paljastavat, ettei kuilu ihmisen ja toisen eläimen välillä ole kovinkaan syvä tai laaja. Toki jotkut eläimet muistuttavat meitä ulkoisesti ja aivojen rakenteeltaan paljon enemmän kuin toiset, mutta se ei tarkoita sitä, ettei jokaisella lajilla olisi lopulta huomattava määrä samantyyppisiä ominaisuuksia. Jopa kaloilla on havaittu kulttuuria!

Luontodokumenteissa vastenmielisintä on niiden pyrkimys autenttiseen eläinmaailman kuvaukseen. Aivan kuin olisi olemassa ihmisten toiminnasta riippumattomia ja irrallisia eläinyhteisöjä. Ihmisistä on niin paljon haittaa muulle luonnolle, että kohtuullista olisi, jos he joskus tekisivät jotain hyvääkin. Avaran luonnon kuvaajat voisivat auttaa liejuun juuttunutta norsunpoikasta. Teoksissaan Goodall kertoo siitäkin, miten on puuttunut tarkkailemiensa eläinten elämään esimerkiksi lääkitsemällä sairaita yksilöitä ja pyrkimällä estämään joidenkin simpanssien suunnittelemia veritekoja (silti, surullisena hän joutui raportoimaan siitä, miten eräs lauman naaraista tappoi alempiarvoisten naaraiden pienokaisia).

Jane Goodall on nähnyt, millaisia julmuuksia ihmiset tekevät toisille eläimille ja millaista tuhoa he aiheuttavat ympäristölle. Silti hän on onnistunut säilyttämään myönteisen suhtautumisen lajiimme. Goodallin voima ja vaikutus on juuri siinä, että hän on pystynyt toimimaan tulkkina ihmisten ja muun eläinkunnan välillä. Hän on tehnyt päämäärätietoista työtä saadakseen ihmiset ymmärtämään, että muillakin eläimillä on mieli, persoonallisuus ja tunteet.

Pitkän uransa aikana Goodall on joutunut pettymään ihmisten toimintaan usein. Hän on kuitenkin ymmärtänyt, ettei eläinten- ja ihmistensuojelu ole ristiriidassa keskenään. Useinhan eläinsuojelijoilta kysytään, mikseivät he auta ensin ihmisiä (mikseivät kysyjät itse tee ikinä yhtään mitään). Goodallin ansiosta esimerkiksi Gombea ympäröivien alueiden ihmisille on järjestetty edellytykset parempaan elämään (koulutusta, terveydenhuoltoa, ympäristöystävällisempien viljelymenetelmien tuntemusta jne) ja heidät on näin saatu tekemään yhteistyötä suojelun edistämiseksi. Tietenkään ihmisten- ja eläintensuojelu ei ole ristiriidassa: mehän olemme osia samassa systeemissä.

Mutkan kautta Goodallilla on minulle merkitystä myös ammatillisessa mielessä. Hänen merkittävin oivalluksensa ei ehkä liity simpansseihin tai muihin Afrikan villieläimiin, vaan ihmisiin. Hän raportoi National Geographicissa ja myöhemmin kirjoissaan simpansseista ja sittemmin myös esimerkiksi täplähyeenoista draamaa ymmärtävän henkilön tavoin. Lukijat päästettiin seuraamaan yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen elämää kuin kiehtovaa päivittäissarjaa. Goodall teki eläimistä samastuttavia henkilöitä, lukijat saivat kokea niiden tragediat ja onnenhetket ja jännittää niiden puolesta. Eläinten väliset suhteet paljastuivat yhtä vivahteikkaiksi kuin ihmisten. Tällainen samastumisen (eikä esimerkiksi säälin) kautta saavutettu myötätunto on varmasti edistänyt Goodallin sanomaa.

Eläinten elämien moniulotteisuuden valossa on vaikea hyväksyä draaman ihmiskeskeisyyttä. Oletus siitä, että näyttämöteoksen pitäisi kertoa aina ihmisestä, tuntuu lähinnä sietämättömän omahyväiseltä. Ajatus ihmiselämän erityisestä kiinnostavuudesta ei perustu muuhun kuin lajihybrikseen.

Oma pyrkimykseni löytää itseni kaltaisia ihmisiä jatkuu edelleen. Terike Haapojan kanssa suunnittelemme massiivista projektia, jonka tiimoilta aiomme olla yhteydessä myös ihanaan, ihailemaamme valkoiseen apinaan, Jane Goodalliin.