Hyvää juhannusta

Arkistojen aarteista löytyi seuraavakin kohtaus, jonka kirjoitin Teakissa jollekin murrekurssille. Se kertoo hevosesta ja on älyttömyydessään erityisen kesäteatterimainen.

ELÄINLÄÄKÄRI

EUFROSYYNE

Voi hyvä isä mie sanon se on Pekka nytten kipiänä, siel piehtaroittee pilttuussans, ei nouse, purra haluaapi. Voi hyvä isä mie sanon että meitä nytten rankaistaan ja koetellaan niim maan… palio. Sunnuntaki ja kaikki eikä myö näinolle mihkää kirkkoo päästä. Mitä pahhaa mie oon tehny? Vilma missä sie luuhaat!

VILMA

Tässähämmie.

EUFROSYYNE

Kuule sie ku oot kovaääninen akka ni paas kailottaen niin että kuuleepi Vorsmanni että myö hänet heti tykömme haluamme.

VILMA

No semmie teen. VORSMANNI OOTTEKO TYÖ HERREILLÄ? MYÖ TARVITAAN TEILÄN ASIANTUNTEMUST NY HETI!

EUFROSYYNE

Sie se oot hyvä ja kätevä ku siul on tota ääntä siunaantunnu.

VILMA

Mie oon.

EUFROSYYNE

Sie se oot nii äänekäs et kuuleepi Jumalaki.

VILMA

Pitäskö miun huutaa et myö tullaa menoihin myöhäs.

EUFROSYYNE

Voisik sie sen tehä?

VILMA

No semmie teen. HERRA ISÄ KUULEKSIE MYÖ TULLAAM MYÖHÄS MUT PAKANOIT EI SILTI OLLA!

FORSMAN

Mitä frouvat pruukaavat huudella, klockan är bara kuusi.

VILMA

Son toi hevonen. Liekö ähkys?

FORSMAN

Hänel ompi sairaus.

VILMA

Näem mie sen. Mut mitä myö tehää sille?

EUFROSYYNE

Voi hyvä isä mie sanon, myö rukkoillaa!

VILMA

Eihä myö mittää rukkoilla ku lääkettä annetaa hänelle.

FORSMAN

Minä tykkään että paska olis hyvä lääke tähän vaivaan.

VILMA

Paska?

EUFROSYYNE

Mää Vilma huussista hakkee tuoreet.

VILMA

Myö mittää paskaa ruveta hevoselle syöttää. Paskaa hänel on omastki takaa.

FORSMAN

Minä tykkään että paska on hyvä lääke kaikkeen. Niin sanoopi doktor Ganander.

VILMA

Et sie Vorsmanni nää että hänel on ummetus? Siun pittää työntää kätes hänen persiisiins et se helpottais.

EUFROSYYNE

Voi hyvä isä tuommottisii puhuu pyhäpäivänä.

FORSMAN

Minä en tykkää että pitää työntää käsi persiisiin.

VILMA

Kaikki pitää täs talos itte tehä. Mut mie tartten paraviiniöljyy. Mie tielän et se auttaapi tämmöttisis tilanteis.

FORSMAN

Mutta minä pruukaan käyttää lääkkeenä vain paskaa. Nin kuin Ganander määrää.

VILMA

No mie haen omat paraviinit.

Hevoinen hoidetaan hywään kuntoon Vilman toimeliaasta toimesta.

FORSMAN

Minul olisi vielä yks juttu.

VILMA

Mikä nii?

FORSMAN

Osta halulla Tämä Suomalainen Eläinden Tauti-Kirja, älä itke ja säästä rahaasi; kyllä Hewoses ja Karjasi enämmän maxaa.

VILMA
Miul on kuule paremmat opukset, myö ei osteta siult mittää, mää poies.

EUFROSYYNE

Mist sie tiesit mitem menetellä?

VILMA

Mie oon käynynnä kirjekurssin.

EUFROSYYNE

Kauhian kiva. Mut nym meilän pitäis joutuman kirkkoon.

VILMA

En tielä kannattaneeko tuo.

EUFROSYYNE

Herra isä mitä sie puhut?

VILMA

Mie sil vaan et mie oon käyny myös teolookian kirjekurssin. Mie tailan olla pätevämpi ku se Ruunari siel kirkol.

EUFROSYYNE

No mitä myö sit koko kirkol.

VILMA

Ei muuta ku messut pystyyn.

EUFROSYYNE

Mut ehtoollist et mielummin jaa noil käsil.

VILMA

Juu, mie pysyn ihav vaa saarnas.

Ikoni

Tässä ajatuksiani draamasta, samaistumisesta ja simpansseista vuoden takaa. Kirjoitin tekstin Esitys-lehden Ikoni-palstalle ja ajattelin, että se on relevantti Toisten historian kannalta. Kuten onkin!

IKONI

”Meidän pitäisi olla hyviä eläimille, koska se tekee meistä parempia ihmisiä”, sanoi kerran Jane, 78-vuotias aktivisti, primatologi, eläinten käyttäytymisen tutkija, antropologi, YK:n rauhanlähettiläs, maailman huomattavin simpanssiasiantuntija, tohtori, kasvissyöjä, entinen paronitar ja äiti, joka kasvatti poikansa tutkimusmatkoillaan viidakossa ja savanneilla.

Jane Goodall on viisas, rohkea ja tinkimätön nainen. Hänessä yhdistyvä empatiakyky ja kunnianhimoinen tieteellinen uteliaisuus ovat luoneet pohjan uralle, jolla on lisätty lajien välistä ymmärrystä ja parannettu lukuisten eläin- ja myös ihmisyksilöiden elämää. Minulle hän edustaa ennen kaikkea toivoa ja edes orastavaa toivoa siitä, että hyvä voittaisi.

En muista, mikä on ollut ensikosketukseni Jane Goodalliin. Tuntuu kuin hänen hahmonsa olisi aina ollut läsnä.

Pienestä pitäen olen ollut eläinrakas. Tätä piirrettä tunnutaan pitävän jotenkin lapsellisena. Ikään kuin myötätunnossa muitakin kuin oman lajin (tai ankeimmillaan oman suvun) edustajia kohtaan olisi jotain vähän hölmöä, sellaista, mistä kasvetaan iän tuoman järkevyyden myötä ulos. Itse puolestani en voi ymmärtää, millaista psykopatiaa nykyisenkaltainen laajamittainen eläimiin kohdistuva terrori ja holokausti edellyttävät tekijöiltään.

Eläinten kärsimykset valkenivat minulle jo varhaisessa vaiheessa. En suoraan sanottuna tiedä, miten tämä on onnistunut 80–90-lukujen suomalaisessa periferiassa. Useimmat eläintuotteethan naamioidaan aika harmittomiksi, lapsen on vaikea yhdistää ne joskus eläneeseen olentoon. Varmaan suuri vaikutus oli televisiossa näkemälläni sian teurastuksella. Muistan aloittaneeni kirjeen Animalialle ja ymmärtäneeni kesken kirjoittamisen, että Suomessa on ihan laillisesti ja moraalisesti hyväksyttävää tappaa sika. En ole luonteeltani yhtä jalo kuin Jane, minusta tuli ihmisvihaaja ennen kuin ehdin täyttää 10.

Ihmislajista irtisanoutuminen on aina viehättänyt. Lapsena minulla oli pitkä vaihe, jolloin naamioiduin joka päivä alkuun kaniksi, myöhemmin kissaksi. Ymmärsin jo silloin, ettei se olisi pidemmän päälle kestävä ratkaisu. Vaikka olen aina viihtynyt paremmin muiden kuin ihmisten seurassa, oli oman psyykkisen tasapainon vuoksi tärkeää löytää jonkinlaista samastumispintaa omista lajitovereista. Aloin aktiivisesti etsiä esikuvikseni aikuisia ihmisiä, joita ajoi samanlainen huoli eläinten kohtelusta kuin minuakin.

Jane Goodall aloitti jo 50 vuotta jatkuneen simpanssitutkimuksensa Gomben luonnonsuojelualueella Tansaniassa vuonna1960. Hän lähti tutkimusretkilleen vaikeakulkuiseen viidakkoon aamun sarastaessa ja vietti päivät tarkkaillen eläimiä. Kirjoissaan hän kertoo villieläinten ja luontokokemusten lisäksi perheenjäsenistään ja viidakkoleirin (sittemmin tutkimuskeskuksen) työntekijöistä sekä heidän kohtaamistaan vaikeuksista poliittisten selkkauksien myllertämässä Itä-Afrikassa. Toisinaan hän mainitsee pieniä yksityiskohtia itsestään, kuten päivittäiset eväänsä (kourallinen rusinoita).

Aluksi simpanssit tietysti pakenivat outoa valkoista otusta, mutta pikkuhiljaa ne tottuivat Goodallin läsnäoloon. Pitkäjänteisyys mahdollisti eläinyhteisön tutkimisen, jollaista ei kukaan ollut aiemmin jaksanut tai kokenut tärkeäksi tehdä. Goodall oppi tuntemaan seuraamiensa yksilöiden kasvot ja persoonallisuudenpiirteet. Hän antoi simpansseille nimet, mikä myöhemmin herätti tiedeyhteisössä kritiikkiä: tutkimuskohteet olisi pitänyt nimetä numeroin. Palaute tuntuu vähintäänkin pikkumaiselta. Paljastihan juuri Goodallin tutkimustyö ensimmäisenä esimerkiksi sen häkellyttävän tiedon, ettei ihminen olekaan ainoa työkaluja valmistava eläin.

Goodallin kirjoista välittyy hänen vilpitön mielenkiintonsa eläinten käyttäytymistä ja elämää kohtaan. Hän on ehdottomasti pätevä tutkija, mutta tiede ei ole hänen työssään vaikuttanut itseisarvolta. Pikemminkin tiede tai tieto on väline suuremman myötätunnon, itsen ja toisen ymmärtämisen sekä paremman elämän tavoittamiseksi.

Tiedeyhteisö on syyttänyt Goodallia eläinten inhimillistämisestä. Mielestäni tiedeyhteisöä ja ihmisiä yleensäkin voisi mieluummin syyttää eläinten epäinhimillistämisestä. Goodallin kaltaiset eläinten käyttäytymisen tutkijat nimenomaan paljastavat, ettei kuilu ihmisen ja toisen eläimen välillä ole kovinkaan syvä tai laaja. Toki jotkut eläimet muistuttavat meitä ulkoisesti ja aivojen rakenteeltaan paljon enemmän kuin toiset, mutta se ei tarkoita sitä, ettei jokaisella lajilla olisi lopulta huomattava määrä samantyyppisiä ominaisuuksia. Jopa kaloilla on havaittu kulttuuria!

Luontodokumenteissa vastenmielisintä on niiden pyrkimys autenttiseen eläinmaailman kuvaukseen. Aivan kuin olisi olemassa ihmisten toiminnasta riippumattomia ja irrallisia eläinyhteisöjä. Ihmisistä on niin paljon haittaa muulle luonnolle, että kohtuullista olisi, jos he joskus tekisivät jotain hyvääkin. Avaran luonnon kuvaajat voisivat auttaa liejuun juuttunutta norsunpoikasta. Teoksissaan Goodall kertoo siitäkin, miten on puuttunut tarkkailemiensa eläinten elämään esimerkiksi lääkitsemällä sairaita yksilöitä ja pyrkimällä estämään joidenkin simpanssien suunnittelemia veritekoja (silti, surullisena hän joutui raportoimaan siitä, miten eräs lauman naaraista tappoi alempiarvoisten naaraiden pienokaisia).

Jane Goodall on nähnyt, millaisia julmuuksia ihmiset tekevät toisille eläimille ja millaista tuhoa he aiheuttavat ympäristölle. Silti hän on onnistunut säilyttämään myönteisen suhtautumisen lajiimme. Goodallin voima ja vaikutus on juuri siinä, että hän on pystynyt toimimaan tulkkina ihmisten ja muun eläinkunnan välillä. Hän on tehnyt päämäärätietoista työtä saadakseen ihmiset ymmärtämään, että muillakin eläimillä on mieli, persoonallisuus ja tunteet.

Pitkän uransa aikana Goodall on joutunut pettymään ihmisten toimintaan usein. Hän on kuitenkin ymmärtänyt, ettei eläinten- ja ihmistensuojelu ole ristiriidassa keskenään. Useinhan eläinsuojelijoilta kysytään, mikseivät he auta ensin ihmisiä (mikseivät kysyjät itse tee ikinä yhtään mitään). Goodallin ansiosta esimerkiksi Gombea ympäröivien alueiden ihmisille on järjestetty edellytykset parempaan elämään (koulutusta, terveydenhuoltoa, ympäristöystävällisempien viljelymenetelmien tuntemusta jne) ja heidät on näin saatu tekemään yhteistyötä suojelun edistämiseksi. Tietenkään ihmisten- ja eläintensuojelu ei ole ristiriidassa: mehän olemme osia samassa systeemissä.

Mutkan kautta Goodallilla on minulle merkitystä myös ammatillisessa mielessä. Hänen merkittävin oivalluksensa ei ehkä liity simpansseihin tai muihin Afrikan villieläimiin, vaan ihmisiin. Hän raportoi National Geographicissa ja myöhemmin kirjoissaan simpansseista ja sittemmin myös esimerkiksi täplähyeenoista draamaa ymmärtävän henkilön tavoin. Lukijat päästettiin seuraamaan yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen elämää kuin kiehtovaa päivittäissarjaa. Goodall teki eläimistä samastuttavia henkilöitä, lukijat saivat kokea niiden tragediat ja onnenhetket ja jännittää niiden puolesta. Eläinten väliset suhteet paljastuivat yhtä vivahteikkaiksi kuin ihmisten. Tällainen samastumisen (eikä esimerkiksi säälin) kautta saavutettu myötätunto on varmasti edistänyt Goodallin sanomaa.

Eläinten elämien moniulotteisuuden valossa on vaikea hyväksyä draaman ihmiskeskeisyyttä. Oletus siitä, että näyttämöteoksen pitäisi kertoa aina ihmisestä, tuntuu lähinnä sietämättömän omahyväiseltä. Ajatus ihmiselämän erityisestä kiinnostavuudesta ei perustu muuhun kuin lajihybrikseen.

Oma pyrkimykseni löytää itseni kaltaisia ihmisiä jatkuu edelleen. Terike Haapojan kanssa suunnittelemme massiivista projektia, jonka tiimoilta aiomme olla yhteydessä myös ihanaan, ihailemaamme valkoiseen apinaan, Jane Goodalliin.

What about bug rights?

Ystäväni ehdotti Toisten historian tunnuslauluksi Moondogin Enough about Human Rights -kappaletta, jota en valitettavasti pysty linkkaamaan tänne videona, mutta linkkinä näköjään kyllä.

Tässä ensimmäinen säkeistö:

"Enough about Human Rights
What about Whale Rights?
What about Snail Rights?
What about Seal Rights?
What about Eel Rights?
What about Coon Rights?
What about Loon Rights?
What about Wolf Rights?
What about, what about, what about, What about Moose Rights?"

Moondog eli Louis Thomas Hardin (1916-1999) kunnioitti taiteilijanimellään koiraa, joka jaksoi ulvoa kuuta enemmän kuin yksikään toinen koira. Louis oli muusikko, säveltäjä, runoilija ja soitinrakentaja, joka musisoi parikymmentä vuotta kadulla New Yorkissa (omasta tahdostaan) ja pukeutui siten kuin ajatteli Odinin pukeutuneen. Muitakin juttuja hän teki.

Kun torakat miltei perivät maan

Tässäpä unohtunut helmi kouluajoiltani (eli noin kolmen vuoden takaa).

TEPPO-TORAKKA

Ydinsodan jälkeen

hiljaista on

ydinsodan jälkeen

maa on ihmiskunnaton

trallalallalallalallalaalaalaa.

ESKO-TORAKKA

Mitäpä se Teppo noin maireasti lallattelee?

TEPPO-TORAKKA

No sattumoisin kävi silviisiin, että tuolla taivaanrannassa nousi aika saatananmoinen sienipilvi noin kahdeksan minuuttia sitten. Kas kun et itse nähnyt.

ESKO-TORAKKA

Niin Teppo, minä kun olen sokea.

TEPPO-TORAKKA

Ai joo… Onko se yleinenkin piirre meissä torakoissa?

ESKO-TORAKKA

En kuule osaa vastata kun en osaa lukea.

TEPPO-TORAKKA

Luuletko että evoluution myötä mekin jonain päivänä –  –

Squiiiiiiz, Matti tallaa Teppo-torakan kuoliaaksi huomaamattaan.

ESKO-TORAKKA

Ai mitä olit sanomassa?

MATTI

Huh huh se oli kyllä lähellä!

TEPPO

Juu-u, mutta onneksi meni vain Venäjä, suuri osa Aasiaa sekä Kaakkois-Eurooppa siinä täräyksessä.

MATTI

Menikö Italia myös.

Teppo tarkastaa asian i-phonestaan.

TEPPO

Juu kyllä meni.

ESKO-TORAKKA

Hei Teppo hei?

MATTI

No voi että.

TEPPO

Joo ei voi muuta sanoa.

MATTI

Mieti Teppo, että jos oltaisiin kuoltu koko sakki, niin olisivat torakat perineet maan!

TEPPO

Absurdi, joskin karsea ajatus!

Matti ja Teppo kävelevät tiehensä. Esko-torakka on tajunnut, että Teppo-torakka on poistunut tästä maailmasta. Marjukka-torakka tulee paikalle.

MARJUKKA-TORAKKA

Herra isä! Mikä Tepolle tuli?!

ESKO-TORAKKA

Noutaja tuli.

MARJUKKA-TORAKKA

No Teppo oli mulkku jätkä muutenkin, söi meidän yhteiset lapsetkin yksi kerta.

Esko-torakka jää yksin, hyräilee kovaäänisesti Surumarssia.

Matti- ja Teppo-torakat.
(Matti-torakka ei seikkaile tässä tarinassa.)

Matti- ja Teppo-ihmiset.

Kuvareportaashi Emmasta

Kävin tsekkaamassa Emman Toisten miehen kanssa viikonloppuna. Terike ei ollut mukana, joten tää on nyt aika asiallinen raportti. Lisäksi ulkona oli lämmin ja halusin mennä juomaan siideriä, joten kontemplointiin oli vähemmän aikaa. Kaikesta päätellen Emmassa oli kuitenkin jokin eläinmeininki päällä, joten ihan relevanttia tsekata ja kommentoida ainakin kuvat!

Italialaisen Mimmo Paladinon Järjen tuolla puolen.
Pienet linnut ovat kokoontuneet auliin (tai lamaantuneen) ihmisen päälle.

Villu Jaanisoon Second Wave -installaatiossa kivet
rupesivat liikkumaan. Se oli yllättävän häiritsevää.
Otin videonkin, mutta siinä näkyy vain oma liikkumiseni.
Tämä henkilö on vastuussa siitä Viikin autonrengasgorillasta!

Siinäpä virtsaava gorilla Ismo Kajanderin teoksesta
Still going strong. Jo vain!

Pommin alle jäänyt kyyhky. Sota ja rauha in yer face.

Lammas nimeltä Albert Ismo Kajanderin
saman nimisessä pommi-installaatiossa.

Perhosia. En tiedä, kenen teos, oiskos vielä Kajanderia.

Juhani Linnovaaran Hiljaisuuden kuuntelija (osa maalauksesta).

Anu Tuomisen paperileikkauksissa Salkopavun itäminen,
Vaivaiskoivu (luonnollisessa koossa) ja Kolme sorsaa.

Jussi Heikkilän Alkulintu.

Heikkilän toinen lintu.

Tämän teoksen nimi on Rubiinisatakieli. Kuten huomaatte, kuvasta ei saa mitään selvää.
Vasemmalla on häkki, keskellä jokin rautalankasoiro ja oikealla ylhäällä lintu, jonka kaulassa on rubiini.
Tuliko subliimi?

Yksityiskohta Veikko Hirvimäen Muistikuvia-kokonaisuudesta.

Kaisu Koiviston "Sisuksen anatomiasta" on tehty lehmänsarvista.

Elina Merenmiehen Koira oli Punainen-näyttelyssä.
En tiedä, minusta siinä on kivekset.

Risto Suomen maalaukset ovat kivoja. Tässä High tide ei häiritse kirahvia.

Vanha kunnon Mimmo on tehnyt Hevosen,
jolla on pallo jalassa ja toinen kaulan vieressä.

Per Maningin videossa Hevonen on synnytyspuuhissa.
Per Maningilla oli myös nautavideo ja tietenkin noita muotokuvia,
joista ei oikein osaa sanoa muuta kuin että hienoja ovat.

Toisten mies jälleen hyvässä seurassa.

(Tämä ei ole taidetta.)

Sanat, joita ei ole

Hiljaiselon keskeltä postaan tänne viimeisimpään Esitys-lehteen kirjoittamani tekstin. Lehti oli muuten Teriken ja Pilvi Porkolan päätoimittama ja aiheena oli eläin!

Ihminen saattaa olla ainoa eläin, jolla on kielioppi, mutta missään nimessä ihminen ei ole ainoa, jolla on kieli. Jopa hyönteiset kommunikoivat keskenään. Toisten eläinten luuloteltu mykkyys on halpa tekosyy niiden alistamiselle.

Ihmiset ovat sanojen ja kuvien vankeja, joiden on todella pinnistettävä ajatustoimintaansa kyetäkseen ajattelemaan jotain, mille ei ole käsitettä. Kirjoitettu kieli on kaikista ihmisen keksimistä viestintätavoista rajoittunein. Se sulkee ulkopuolelle kokonaisen maailman, eleet, äänet, tuoksut, maan magneettikentän. On vain sanat paperilla ja henkilö, joka ottaa ne vastaan näköaistinsa välityksellä. Karsitaan pois kaikki liha, jäljelle jää pelkkä käsite. Muille lajeille kommunikointi on tällä välineellä mahdotonta. Ja kirjoitettua ihmiskieltä ymmärtääkseen lajitoveriltakin edellytetään paljon: on ensiksi oltava lukutaitoinen, mikä tarkoittaa että ulkopuolelle jää pikkulasten lisäksi 800 miljoonaa aikuista, toiseksi on kyettävä näkemään teksti ja kaiken lisäksi – kolmanneksi – on hallittava käytetty kieli.

Teksti on keksintönä ihan ok, mutta niin hieno se ei ole kuin maineensa ja nauttimansa arvostus antavat ymmärtää.

Tämän sanottuani oloni on kuitenkin ristiriitainen, sillä koen kirjoittamisen luontevimpana keinona itseni ilmaisemiseksi. Kirjoittamalla voin kommunikoida aika suuren ihmismäärän kanssa, mikä ei välttämättä muuten onnistuisi kaltaiseltani introvertilta. Lisäksi ihmisille on rakentavampaa viestiä silloin kun niistä voi edes jossain määrin pitää. Tämän kohdalla omat vaikeuteni alkavat yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun joudun ruokailemaan niiden kanssa samassa pöydässä.

Kirjoitan lajitovereilleni. Luovan työni lähtökohta on teksti, ainakin tällä hetkellä. Sika, nauta tai kissa ei voi ottaa teostani vastaan siinä muodossa, missä sen tuotan. En silti halua kirjoittaa vain ihmisistä. Haluan kirjoittaa sioista, naudoista ja kissoista. Tai vaikkapa ahvenista. Ilman että kirjoittaisin toisesta objektina, jota ulkopuolelta tarkkailen. Olematta alentuva, tyytymättä tulkitsemaan toisen mielentilaa sen toiminnasta tai ulkonäöstä. Haluan kirjoittaa tavalla, joka näyttää lukijalle ymmärrettävästi vieraan kokemuksen, auttaa lukijaa tunnistamaan samankaltaisuuden itsensä ja toisen välillä.

Opettajani sanoi kerran, etten voi kirjoittaa sikaa näytelmän päähenkilöksi ilman, että sika edustaa ihmistä. Totta kai voin! Kirjailijan on joka tapauksessa kyettävä samaistumaan toiseen, tuntemaan empatiaa. Ihmisen, jonka myötätunto ei yllä omia lajitovereita pidemmälle, on oltava henkisiltä kyvyiltään todella rajoittunut. Juuri myötäelämiskyky onkin keskeinen ero kauno- ja tietokirjallisuuden välillä, kaunokirjallisuudessa välitetään jotain muuta kuin sanoihin suorasti tai edes epäsuorasti sisältyvää informaatiota.

Ihmisten välisessä kielellisessä kommunikaatiossa valtavan paljon perustuu siihen, että voi luottaa tulevansa edes jossain määrin ymmärretyksi, vaikka siitä täyden varmuuden saaminen onkin mahdotonta. Mutta kun on vaikeaa tai mahdotonta sanallistaa täydellisesti sitä, mitä itsekään tuntee! Toisen ihmisen kokemuksen voi välittää toistamalla hänen kertomuksensa, mutta varmaan paremmin tehtävässä onnistuu kun yrittää asettua hänen asemaansa. Jos se on mahdollista, niin minkään ei pitäisi estää meitä asettumasta myös toisen eläimen, kasvin tai jopa elottoman esineen asemaan. Ongelma tulee kielen kohdalla. Miten tulkata jotain, minkä ymmärtämisestä ei ole varma? Miten kääntää ihmiskielelle kokemus, joka koetaan jollain muulla tavalla kuin minulle ymmärrettävän kielen kautta? Miten kirjoittaa sanoilla, joita ei ole olemassa?

Kirjoitan romaania, jonka päähenkilöinä on susien kanssa elänyt tyttö ja pieni lapsi, joka vasta opettelee kieltä. Koen tärkeäksi antaa tilaa sellaisille, jotka eivät saa sitä omilla ehdoillaan. Maailma on mennyt hirviömäiseksi paikaksi sen tähden, että on keskitytty kuuntelemaan retorisesti taidokkaimpia. Mutta miten ihmiskielellisessä mielessä mykkä tai mongertava henkilö voi ottaa tilaa, varsinkaan kirjallisuudessa? Esitystäkin käsikirjoitettaessa se on vaikeaa, vaikka silloin minun ja vastaanottajan välille tulee asettumaan todellinen elävä ruumis. En ole toistaiseksi keksinyt keinoa kirjoittaa puheetonta kohtausta siten, että ohjaaja ja näyttelijät todella tekisivät sen. Entäpä romaani sitten, jättäisinkö tyhjiä sivuja sinne, missä henkilö vain on?

Tahdon päästä sisälle itselleni vieraan olennon kokemukseen, kulttuuriin sekä mahdolliseen itseymmärrykseen ja kirjoittaa niistä. Mutta minun on löydettävä jokin muu keino kuin henkilöiden alistaminen puhumaan minun ehdoillani, kieliopillani ja sanoillani. Joskus sekin voi toimia, mutta tuntuu jatkuvassa käytössä väärältä. Silti tahtoisin kirjoittaa muutakin kuin kuvailua henkilön ruumiintoiminnoista ja teoista, koska edes romaanihenkilö ei välttämättä koko ajan aktiivisesti tee jotain hyvin kiinnostavaa. Haluaisin kirjoittaa tilan olennolle, joka ei voi ottaa sitä kielellä. Mutta kuinka kirjoittaa läsnäolo sanoiksi? Kuinka kirjoittaa auki eleet ja äänet, joille ei ole nimiä? Jos osaisin, pystyisin litteroimaan linnun tai ryhävalaan laulun nuoteiksi tai jäljittelemään kissan maukaisua kirjaimilla, mutta mitä se kertoisi. Jos tarkoitus on saada vastaanottaja ymmärtämään ja tuntemaan empatiaa, on löydettävä jonkinlainen kompromissi. Mutta ihmisenkaltaistaminen se ei ole. Pikemminkin haluan saada ihmisen tuntemaan oman eläimenkaltaisuutensa. Eikä toki pidä jättäytyä mihinkään noin yleiseen, eihän jokainen ei-ihminen ole vain jokin yleiseläin. On norsunkaltaisuutta, mustekalankaltaisuutta, hyttysenkaltaisuutta ja poronkaltaisuutta.

Kieli vaikuttaa ihmisen tajuntaan ehkä enemmän kuin päinvastoin. Jos ihminen ei pysty kommunikoimaan jotain kummallista asiaa, vaikkapa unta, tunnelmaa tai elämystä kielellä, se tuntuu ahdistavalta. Tuntuu kuin kokemusta ei voisi jakaa muulla tavalla kuin kertomalla siitä sanoin. Eikä välttämättä voikaan. Koettua kokemusta kun ei oikeastaan voi täydellisesti koskaan jakaa mitenkään, ainakaan vielä. Toistaiseksi ihmiset uskovat, ettei useimmilla eläinlajeilla edes ole kykyä tajuta mennyttä ja tulevaa, saati että ne pystyisivät kertomaan toisilleen menneisyydestä. Eräs muutoin selväpäisen oloinen eläintieteen tohtori oli jopa sitä mieltä, etteivät koirat ajattele. Tällainen näkemys muistuttaa kartesiolaista perinnettä, jossa toiset lajit pienennetään vaiston varassa toimiviksi koneiksi. Koiran kyvyttömyys ajatteluun tuntuu yhtä pätevältä kuin väite, ettei ihmisillä ole vaistoa. Tietenkin koirat ajattelevat, ne vain tekevät sen eri tavalla kuin ihmiset.

Sanat eivät nytkään riitä etsimieni ajatusten kirjoittamiseen tyydyttävällä tavalla. Mutta ajatukset ovat silti ajatuksia, vaikkei niitä pystyisikään kielellistämään. Onneksi meillä on ymmärrys. Meillä kaikilla eläimillä, kuten tiedeyhteisökin (mikäli sellaista arvossa pitää) on vihdoin varmistanut. Ymmärrys, tietoisuus tai sielu on jotain sanojen takana. Toisen tietoisuuteen ei vielä voi sulautua, mutta toisen lukemisessa auttaa tieto tästä huomattavasta samankaltaisuudesta. Tajunnasta voi tavoittaa kielen avulla sirpaleita, jotka rakentuvat uudeksi kokonaisuudeksi vastaanottajan mielessä. Kieli on kiikkerä silta ymmärryksestä toiseen.

Susityttöni Kamala.

Lue lisää eläinten tietoisuudesta esimerkiksi Cambridgen yliopistolla 2012 kokoontuneitten, eri alojen tutkijoitten julistuksesta ”Cambridge Declarationon Consciousness”.