Koska museon teko on hektistä hommaa, ilahdutan(?) lukijoita jälleen vanhalla kirjallisella tuotannollani! Tällä kertaa kyseessä on novellini Kesä Rynkyn kanssa vuodelta 2010, jolloin vietin paljon aikaa Rynkyn kanssa. Kuten voi nimestä päätellä. Novelli on julkaistu Into Kustannuksen samannimisessä antologiassa.
Kesä Rynkyn kanssa
Kesä on laiska ja köyhä. En tee
työtä, ehkä rukoilen vähän. Rynkky on musta, minä valkoinen. Aurinko värjää
meitä lähemmäs toisiamme. Mutta minä olen ihminen. Vaikka ei se mitään
tarkoita.
Nuoria ja
keski-ikäisiä naisia istuu korkeassa valkoisessa virastotalossa. He eivät halua
lukea anomuksiani, jotka liittyvät vuokran maksuun, laskujen maksuun,
terveydenhuoltokulujen maksuun. He katsovat niitä, panevat ne kasan
alimmaisiksi, siirtyvät uuteen hakemukseen ja unohtavat nimeni ja sosiaaliturvatunnukseni.
Jos Rynkky
kakkaa sen talon nurkalle katselen muualle ja vihellän reipasta sävelmää.
Vaikka minulla on mukanani koko rulla pieniä mustia muovipusseja, jotka on
vartavasten suunniteltu tällaisia tilanteita silmällä pitäen.
Me olemme ulkona,
aina päivisin. Kymmenet, ehkä sadat ihmiset kävelevät, juoksevat ja pyöräilevät
kahden kilometrin pituista lenkkiä lahden ympäri, useita kertoja peräkkäin. Ennen
siellä juoksi myös kaniineja mutta ne piti tappaa koska ne olivat tuhoeläimiä.
Rynkky sanoo että ihmisten jaloissa pyöriminen on alentavaa ja olen samaa
mieltä. Menemme metsään. Vaikka sen nimi onkin puisto.
Siirtolapuutarhoilla
työskentelee ihmisiä, jotka ovat samanvärisiä kuin elävinä keitetyt ravut.
Heidät on sijoitettu tänne piiloon ahertelemaan jotteivät turistit luulisi että
maassamme teetetään pakkotyötä. He kasvattavat kukkia ja polkevat joka aamu
katsomaan niitä ja jonain aamuna kun he tulevat, kukat ovat surkeasti pettäneet
heidän luottamuksensa ja lähteneet kävelemään. Siksi pitäisi luottaa vain
juureksiin. Me juomme vettä heidän vesipisteellään. Vesi on tarkoitettu
porkkanoille, perunoille, basilikalle ja violeteille petollisille kukkasille,
marjapuskille, raparpereille, persiljalle, herneille.
Rynkky kakkaa ja
puutarhuri katsoo meitä niin kuin olisimme syypäitä kuivuuteen, heinäsirkkoihin
ja koloradonkuoriaisiin. Nostan jätöksen pieneen mustaan pussiin ja kohotan
kättäni jotta hän voisi paremmin nähdä ympäristötekoni. Mutta Rynkky on levoton
ja utelias ja vimmainen ja kiskaisee äkkijyrkästi vasemmalle ja oikeassa
kädessäni oleva pussi heilahtaa ja lentää.
Se lentää kohti
Ateneumia, sisään avonaisesta kattoikkunasta ja suoraan Haavoittuneen enkelin
päälle ja tästä olen aika pahoillani niin kuin on enkeliä kantava poikakin, sen
näkee hänen ilmeestään.
Puutarhaaja
solvaa minua sabotööriksi ja soittaa poliisit ja palokunnan. Kyseessä on ennen
kaikkea häväistys ja sellaisiin rikoksiin puututaan ankarimmin. Saatetaan puhua
jopa terrorismista, saatetaan epäillä suuttuneita muslimeita. Heitä suututtavat
monet asiat, esimerkiksi jos nainen ei peitä päätään tai jos profeetasta
tehdään sarjakuvahahmo. Siksi he ovat usein suuttuneita ja silloinkin kun ei
voi olla aivan varma, ovatko he suuttuneet jostain, he voivat olla, ja siksi on
syytä olla vähän varuillaan. Mutta heidän suuttumuksensa on oikeutettua, minun
tekoni pelkkää aatteetonta vandalismia.
Rynnimme
sisemmäs metsään. Siellä risteilee hevosten jälkiä, ihmisten jälkiä,
kodittomien alkoholistien jälkiä, lintujen jälkiä. Matoja ja käärmeitä ja
oravia. Maa on pehmeä kaikista elävistä organismeista, jotka sitä kansoittavat.
Istun hetkeksi alas ja nuoret sormenpään kokoiset sammakot kokoontuvat
vierelleni. He kertovat että on suunnattava pohjoiseen niin pitkälle kuin
puusto antaa myöten, sillä minä ja seuralaiseni olemme ei-toivottuja persoonia
kaupungin eteläisissä osissa. Yritämme olla tallomatta viisaita sammakoita,
jotka eivät vielä osaa väistää.
Kuulen hirnuntaa
jostain läheltä ja kaviot hakkaavat maata thump, thump, thump. Poliisi ja armeija
sekä ritarikunnan kouluratsastusjaosto marssivat varmasti kilometrin pituisessa
jonossa koska eivät mahdu kävelemään
vierekkäin. He itkevät sillä eivät voi ymmärtää, miten jollakulla on sydäntä
turmella maamme ehkä rakastetuin taideaarre, kaunis ja ymmärrettävä taulu,
jonka värit eivät häiritse ketään ja jonka sommittelu saa harmonian kaikumaan
sielussa. Haluaisin sanoa että se oli vahinko ihan oikeasti mutta Rynkky osaa
ajatella nenääni pidemmälle ja huomauttaa ettei tällaisissa tapauksissa uskota vahinkoihin.
Piiloudumme
supikoiran pesään ja astumme maanalaiseen käytäväverkostoon, joka vie meidät
eläinten hautausmaalle, jonne supikoirat hautaavat salaa omaisiaan. Tunneleissa
tapaamme kaniineja. Kysyn, missä he ovat piileskelleet jo ainakin puoli vuotta.
He vastaavat että vainot alkoivat käydä liian vaarallisiksi. Monet
kaasutettiin, monia kidutettiin. Useat saivat haulin vatsaansa kesken
rauhallisen iltaruokailun. Jäljellejääneet pakenivat maan alle. Tunneleissa
syntyneille on kehittynyt tarkka pimeännäkö, ne eivät ole enää aivan pupusia,
niihin on tullut jotain mullasta ja maaperästä. Kaniinit kulkevat kanssamme
hautausmaalle, he haluavat käydä kunnioittamassa kaukaisten sukulaistensa
muistoa koe-eläinten muistomerkillä. Kanit jäävät suremaan mutta ne eivät itke,
eivät koskaan itke. Se on kanien tragedia.
Meihinkin jää
jotain mullasta vaikka maan pinnalla on yhä kirkasta ja kuumaa. Käymme
syvemmälle metsään, pois asutuksen ja salakavalien autoteiden lähistöltä.
Mietin milloin tämä sotku mahtaa unohtua. Jos en enää palaa kotiin kukaan ei lue
minulle osoitettuja puhelinlaskuja ja sähkölaskuja ja muistutuksia kirjastosta,
ei maksa vuokraani, nettiäni eikä hyväksy veroilmoitustani.
Ryntäily on
sekoittanut Rynkyn mahan. Otan esiin mustan muovipussin ja työnnän siihen
käteni. Kakka nyrkkiin, nyrkki kiinni, muovi kyllä kestää. Rynkky haistaa
jossain lähistöllä nartun ennen kuin löydän jätepistettä. Kiskaisu, horjahdus
ja kakkapussi heilahtaa kuin moukari ja se lentää vauhdilla, vauhdilla ja
voimalla, se lentää eduskuntataloon asti ja avonaisesta ikkunasta se lentää
suoraan jäähyväisiä sanovan Matti Vanhasen päähän ja se leviää.
Ja jossain
kaukana eläinrakas Tanja Vienonen hymyilee. Ja hän on ehkä maailman kaunein
nainen.
Narttu valokuvaa
meidät ja ponnistuksesta venähtäneen syyllisen käsivarteni. Hän lähettää kuvan
7 päivää -lehteen ja se painetaan huonolaatuiselle paperille ja koko kansa voi
ynnätä tapahtumien kulun. En todellakaan tiedä, miten nyt suu pannaan.
Kaukaa suurten
talojen ja liikehuoneistojen suunnasta kuulen hälytyssireenien käynnistyvän, ne
alkavat pyöriä ja kiljua. Autot tööttäilevät toisilleen pöyristyneinä.
Sanomatalossa podetaan huonoa omaatuntoa kaikista kurjista jutuista, mitä
Matista on koskaan kirjoitettu, koska hän kuitenkin oli rehti suomalainen mies
ja olisi ansainnut lähteä kunnialla ikuiselle virkavapaalleen. Suojelupoliisi
painaa lehtiin kaikkien seuraamiensa aktivistien kuvat ja syntymäajat koska
aktivistit ovat aina halveksineet Keskustaa vaikka eivät sitä suoraan sanokaan.
Huomataan että kaikki epäilyttävät ovat alle 35-vuotiaita joten kaikki maan
varhais- ja myöhäisnuoret päätetään varmuuden vuoksi laittaa kotiarestiin, ehkä
myös kirkonkiroukseen.
Minä ja Rynkky
juoksemme. Otamme ensin pieniä kiihkeitä juoksuaskelia, sitten kasvatamme niitä
ja lopulta jalkamme vain hipaisevat maata ja ponnistavat, hipaisevat ja
ponnistavat. Metsän ulkopuolella olisimme suuressa vaarassa, on etsittävä
piilopaikka.
Pieniä pikkuisia
mökkejä, ei varmasti neljää neliötä suurempia. Astumme sisään ensimmäiseen
lukitsemattomaan. Sen isäntä nousee alppiruusupuskasta takaa kuultuaan
tunkeilevia ääniä. Hän on ollut kitkemässä voikukkia ja nokkosia ja muita
vihulaisia. Nähtyään kutsumattomat vieraat hän alkaa huutaa niin kovasti että
hänen äänensä muuttuu ihmiskorvin tunnistamattomaksi. Rynkky kuitenkin kuulee
sen ja se on kamala ääni, joten hän avaa suunsa ja upottaa sinne huutajan pään.
Se on aivan hölmöä ja pelkään että Rynkky tukehtuu joten leikkaan henkilön pään
poikki puutarhasaksilla. Veri täyttää mökin lattian ja kiipeämme pöydälle jossa
torkahdamme sillä aikaa kun lattia kuivuu, emmehän halua jättää jälkiämme enää
mihinkään ongelmalliseen paikkaan.
Nukahdamme ja
näemme unia joissa satakielet kysyvät: ”Kuka kenellekin kuinka, ketä kuinka
kulloinkin?” Ja Rynkky, joka nukkuu silmät auki, näkee ensimmäisenä sisään
astuneen karhun, jota veren tuoksu on houkutellut. Karhu nuolee lattiaa kunnes
lankkujen maalattu valkeus loistaa selvänä ja kirkkaana. Sillä on kokemusta
siivoushommista niin kuin kaikilla vähäosaisilla.
Emme halua jäädä
vainajan tupaan. Jos metsä voi piilottaa karhun ehkä se suojaa meitäkin. Nostan
ruumiin tuolille istumaan ja turmellun pään tilalle sijoitan varhaiskaalin.
Ehkä kukaan ei huomaa mitään.
Mökin portailla
kohtaan karhun epäkunnioituksen kuolleita kohtaan: siivoojat eivät koskaan ole
vilpittömiä. Kerään jätökset viimeiseen pieneen mustaan pussiin. Mutta voi,
silloin Rynkky vainuaa jänikset, vetäisee hihnaansa ja kakkapussi lentää
kädestäni aivan jumalattoman kauas vaikka olin aina todella huono
kuulantyönnössä ja muussa heittämisessä. Isäni olisi minusta nyt ylpeä.
Pussilasti
lentää Helsingin keskustaan ja osuu Mannerheimia kasvoille. Sen voima on niin
hämmästyttävän suuri että ratsastajapatsaan yläruumis nitkahtaa takakenoon,
mikä saa vuosikymmenet paikallaan seisseen hevosen pillastumaan täysin. Hevonen
nousee jäykästi takajaloilleen, seisoo siinä useita sekunteja jotta turistit
voivat ottaa valokuvia ja loikkaa sitten alas jalustaltaan ja
pahaa-aavistamaton Mannerheim mätkähtää nimikkokadulleen silmät täynnä karhun
ulosteita.
Hevonen on
haistanut veden. Yhdellä hyvin harkitulla laukka-askeleella se saavuttaa
Töölönlahden ja kahlaa veteen, jota se on viisikymmentä vuotta kaivannut, ja
sen kivettyneet kyljet sulavat ja sen sääret notkistuvat. Ja vastarannalla
kulkee Tanja Vienonen kukkaseppele päässään. Hän näkee hevosen ja miettii,
mistä muistaa tuon kookkaan ratsun. Hevonen sanoo ettei halua muistella
menneitä eikä kenenkään pitäisi. Tanja nousee sen selkään miekka kädessään ja
he puoliksi lentävät kohti Pohjanmaata ja matkallaan he avaavat minkkitarhojen
ja kettutarhojen ja supikoiratarhojen ja lastentarhojen ja kanatarhojen ovet ja
kaikki vapautetut pienet olennot syöksyvät luontoon ja niin kuin se olisi
eniten niiden koti, ne maastoutuvat ja piiloutuvat heikolta ihmissilmältä.
Tanja Vienosesta
tulee metsän kuningatar. Hänen hiuksensa kasvavat pitkiksi ja paksuiksi ja ne
ottavat mallia luonnon kauneimmista kasveista ja muodostavat oksia ja puron
uomia ja kaislikkoja ja hänen kyntensä tulevat vahvoiksi ja hän voi kaivaa
hetkessä kymmeniä metrejä syvän kuopan.
Minä juoksen
Rynkyn perässä ja sitten Rynkky juoksee minun perässäni. Me hyppäämme ilmaan
jotta voimme sukeltaa kauniisti pystysuorassa koloon, josta jänikset kutsuvat meitä.
He elävät täällä vain maan onkaloissa ja heihin on tarttunut maaperä. He ovat
valtavia, voimakkaita, suunnattomia jäniksiä ja kysyn, mitä ihmettä. Jänisten
johtaja katsoo minua korvat pitkinä, varmasti kolmimetrisinä, ja Rynkky haluaa
istua selkäni takana. He ovat kaivautuneet maahan ja pyrkivät toimimaan
veljeskansansa kaniinien hyväksi mutta eivät ole vielä kyllin voimakkaita. He
kehittelevät biologisia ja kemiallisia aseita katkaistakseen puistoissa ja
puutarhoissa ja takapihoilla käynnissä olevan joukkomurhan. Sanon että he ovat
melkein myöhässä mutta he ovat pitkäjänteisempiä kuin minä ja ymmärtävät
asioista enemmän.
Kysyn
jäniksiltä, tietävätkö he minun ja Rynkyn tilanteesta ja he sanovat olevansa
siitä tietoisia. Voi! heidän vakoojansa raportoivat kaikesta reaaliajassa. He
sanovat lähes jo vajonneensa epätoivoon kun tähtäykseni ei vain meinannut osua
kohdalleen. Enkelin turmeleminen oli mautonta ja Matin turmeleminen vain
jotenkin alleviivaavaa. Mutta myyrien soittokunta oli uskonut minuun alusta
asti ja he olivat lyöneet puolestani vetoa ja heillä oli aikomuksena järjestää
suurenpuoleiset juhlat illalla onnistumiseni kunniaksi. Syvältä maan kuoresta
alkaa jo kuulua vetopasuunoiden virittelyä. Kysyn, olenko ehkä joutunut
salaliiton uhriksi. Jänisten puhemies sanoo ettei sillä nyt varmasti ollut
mitään väliä sillä kyseessä oli vallankumous ja vallankumouksen jälkeisessä
maailmassa olisin kyllä turvassa mutta minun pitäisi kiiruhtaa kohti pohjoista
jotta asiat saataisiin rullaamaan halutulla tavalla.
Panen Rynkyn
taskuuni, hän on hieman voipunut. Saamme rohkeilta jäniksiltä mukaamme
Yksinäisten vanhojen naisten avustuspartion lahjoittamaa puolivanhaa leipää.
Murustan sitä taskuuni ja toisesta taskustani nousee Emilia 6 v, joka on
karkotettu yhteiskunnasta koska hän meni vastaamaan kansallisessa lehdessä
itsenäisyyspäivänä kysymykseen ”Mitä Suomi sinulle merkitsee?” ”Ei mitään”. Hän
todellakin sanoi ”ei mitään” ja lehteä lukivat hänen isovanhempansa ja
isoisovanhempansa ja kummitätinsä ja kummisetänsä ja vanhempien työkaverit ja
seurakuntakerhon täti ja kaikki sanoivat voi hyvä jumala mitä tuo lapsi puhuu.
Ja häpeästä hän pieneni, pieneni aivan taskukokoiseksi tyttöseksi ja katosi
maan alle häpäisemästä perhettään ja sukuaan ja kansakuntaansa. Emilialle on
jäänyt paljonkin hampaankoloon tästä selkkauksesta, joten hän aikoo ottaa ohjat
käsiinsä. Hän vaihtaa paikkoja kanssani ja niin minä ja Rynkky matkustamme
hänen taskuissaan.
Nukumme ja
näemme unta, jossa meri sanoo ”vai niin, vai niin” siten että viimeiset
kirjaimet aina kasvavat valtaisiksi. Pohjanlahti hymyilee ja taivaalla lentää
valkeita lintuja. Ne eivät ole lokkeja eivätkä joutsenia. Ne ovat kanoja,
joiden vahvat siivet kantavat niitä pitkiin liitoihin. Me avaamme silmämme
paitsi Rynkky, jolla on ollut toinen koko ajan auki, ja näemme auringon mutta
meihin on jäänyt jotain maasta. Ja Emilian hiukset laskeutuvat kuin öljyä
valuisi hänen päästään tai ankeriaita ja hän on aivan valkoinen vuosista maan
alla. Ja hänen kynsiensä alla elää kaksikymmentä ekosysteemiä.
Iltapäivän
auringon hehkua voimistavat palavat rehusäiliöt ja varjotalot. Näemme merellä
pieniä mustia täpliä jotka ovat pakenevia ihmisiä kirkkoveneissään. Tanja
nostaa äänensä niin korkeaksi että vain pyöriäiset kuulevat sen ja ymmärtävät käskyn
ja nostattavat aallot, jotka imevät venepakolaiset alas, heidän ei ole
tarpeellista jatkaa elämäänsä missään.
Tanja nousee
juuriltaan ja sanoo että hänen sydäntään läheisin asia täytyy hoitaa nyt. Ja me
kaikki neljä nousemme tuulen syliin ja matkaamme kohti poronhoitoalueita.
Vapautamme sudet jalkaraudoista ja ompelemme heidän haavansa umpeen. Ja sille
yhdelle elävänä nyljetylle Tanja kutoo hiuksistaan takin. Komeat susinaaraat
ottavat Rynkyn laumaansa ja he parittelevat ja lisääntyvät ja heistä tulee
susikoiria ja koirasusia, jotka ovat aivan hyviä ja toimivia eläimiä ja jopa
lisääntymiskykyisiä, eikä kukaan ihminen tule puuttumaan heidän ja heidän
pentujensa asioihin sillä Tanja on saanut tarpeekseen ihmisten puuttumisesta.
Valtaisat porotokat hän muuttaa pikkiriikkisiksi niin että poro mahtuu
ravaamaan kämmenelläni ja ihmiset siellä menettävät elinkeinonsa ja kuolevat
sukupuuttoon.
Sudetkin
seuraavat Tanjaa sillä hänellä on karismaa. Hänellä on vielä suuri urakka
edessään mutta onneksi hän on suuri nainen. Hän on niin suuri että voisi vain
talloa suurimmatkin puut matkallaan mutta hän ei tallo niitä, hän kävelee
varpaisillaan ja sen hän osaa tehdä sirommin kuin yksikään suomalaisnainen.
Mannerheim on
todella vihainen. Hän pyyhkii paskaa naamaltaan ja vannoo että tällä kertaa
kaikki saatanan sosialistit ovat menneet liian pitkälle. Kunnon kansalaiset,
veteraanit, Keskusta-puolueen kannattajat, keskiluokkaiset ihmiset jotka voivat
ostaa kaupasta salaattia kurkkua uusia perunoita ja broileria, ihan tavalliset
ihmiset siis kerääntyvät suurmiehen ympärille ja nuolevat hänet puhtaaksi niin
kuin vastasyntyneen vasikan. Häneltä kysytään että vai mitä että olet hetero.
Hän sanoo että mikä vitun hetero, minä olen Marski. Sitten hänelle selvitetään
että voi olla hetero ja Marski, hetero harrastaa seksiä naisten kanssa.
Mannerheim katsoo pitkään ja ankarasti ja hänen viiksensä värisevät, hän
näyttää vähän Hitleriltä, joten on parempi lopettaa kysymykset hänen
seksuaalisesta suuntautumisestaan onhan kyseessä sentään sankari.
Tanja pitelee
toisessa kädessään teurastamoa ja hänen kyynelensä valuvat sen ovista sisään ja
toisista ovista ulos ja pesevät teurastamon lattiat verestä, joka ryöppyää
maahan ja aiheuttaa tulvan, joka upottaa koko Itä-Suomen alleen. Hän avaa
kuljetusautojen luukut ja ulos tunkevat kymmenet sadat tuhannet luonnottoman
kokoiset siat ja naudat. He ovat valmiita sotaan. Minä ja Emilia 6 v nousemme
suurten valkoisten karjujen selkään. Pidän kiinni karjun niskarasvasta ja sen
laukka on samanlaista kuin leikkipuistojen puuhevosilla. Emilia ratsastaa
joukkomme etummaisena ja hänen kynsiensä alta nousee mäyriä, ahmoja ja
lumikkoja, jotka levittäytyvät kuin valtavat siivet.
Me saavumme
idästä niin kuin Mannerheim on osannut odottaakin. Hän sanoo hahaa ja kysyy
Emilialta mitä Suomi mahtaa tälle merkitä. TV-vastaanottimiensa ääressä Emilian
sukulaiset rukoilevat oikeaa vastausta sillä tämä olisi täydellinen tilaisuus
pelastaa maine mutta Emilia vastaa aikailematta: ”Ei mitään.” Ja silloin tajuan
kuinka kolossaalinen Mannerheim oikeastaan on, olen suurin piirtein hänen
nenänsä korkuinen, minkä voin todeta kun hän nostaa minut niskasta ylös ja olen
vähällä oksentaa koska olen aina kärsinyt järkyttävästä vertigosta.
Mannerheim
hengittää minua päin ja hänen hengityksensä haisee mullalta, purutupakalta ja
silliltä. Hän tietää että minä olen syyllinen. Hän sanoo että minut passitetaan
keskitysleirille. Hän sanoo että minua kidutetaan. Hän sanoo että minut
häpäistään ja sitten minut kielletään. On suuri rikos järkyttää staattista
tilaa. Rikoskumppanini luonnollisesti tuomitaan myös. Ja kaikki samanmieliset,
varsinkin he, jotka ovat ehtineet tehdä tästäkin selkkauksesta teatteriteoksen.
Silloin Tanjan
kauniit kasvot nousevat auringon eteen ja linnut laulavat kauhean kovalla
äänellä. Niin kovalla ja niin härskejä juttuja että ihmiset lamaantuvat ja
muistavat kuolevaisuutensa. Mannerheimia harmittaa ja hän työntää etusormensa
Kiasman katosta läpi. Hän ei tiedä mikä rakennus se on mutta siellä käy
epänormaalin näköisiä ihmisiä aina paitsi maanantaisin. Emilia 6 v istuu
kukkapenkissä orvokkien suojassa ja itkee, hän ei ymmärrä, mitä Suomen pitäisi
merkitä hänelle. Kiipeän Tanjan hiussuortuvaa pitkin pois Marskin ulottuvilta.
Tanjan armeija
on paljon voimakkaampi ja parempi kuin vastustajien ja murskavoitto olisi varma
ellei jostain astuisi esiin herra Grönbrg. Hän on opiskellut lakia ja tietää
mikä on oikein ja mikä väärin. Hän kertoo sen hetkessä kaikille. Hän sanoo
ettei näin lain mukaan voi tehdä ja että Tanja on vain missi, jolla ei ole
koskaan ollut mitään poliittista ymmärrystä, pelkästään haihatteluja ja
miessotkuja, joten on täysin naurettavaa että Tanja johtaa tällaista
attentaattia. Kaikki uskovat koska herra Grönbrg on oikeassa. Mannerheim sanoo:
”Nii just.” Mutta kaikki näkevät että todellisuudessa hän pitää herra Grönbrgiä
vähän velttona ja kunnottomana vätyksenä.
Tanja muistaa
ettei hän voi tällaista tehdä koska hän on kaunis nainen. Hän kallistaa
niskaansa, huokaa syvään ja kääntyy ja kaikki eläimet seuraavat häntä ja kun
hän kävelee pitkin Mannerheimintietä siihen jää sydämenmuotoisia halkeamia,
joista kasvaa voikukkia ja lupiineja ja horsmaa. Mutta heti kun mahdollista ne
tuhotaan ja päälle kaadetaan uusi tahmainen asfaltti.
Mannerheim
nousee takaisin jalustalle mutta ei suostu ottamaan hevosta mukaansa. Sen
sijaan hän haluaa nojatuolin koska seisominen olisi kuitenkin liian raskasta.
Hänelle tarjotaan muhkeaa jenkkituolia Suomi-soffasta mutta hän sanoo että ne
ovat rumia ja mauttomia ja käskee hakemaan jotain Stockmannilta koska hän
arvostaa tyyliä.
Mannerheim istuu
uuteen tuoliinsa. Hän asettaa toisen jalan toisen päälle, toisten mielestä
miehekkäästi, toisten mielestä vähän homomaisesti, ja ottaa tiukan ilmeen ja
kivettyy siihen paikkaan. Tien toisella puolella Emilia 6 v jatkaa itkemistään
ja orvokit hänen ympärillään saavat kyynelistä ravintoa ja niiden juuret
painuvat niin syvälle ettei parhainkaan puutarhajaoston ammattilainen saa niitä
kitkettyä vaikka niiden räikeiksi yltyneet värit häpäisevät koko arvokorttelin.
Minä kääriydyn
Tanjan hiussuortuvaan joka tuoksuu mustikoilta. Tanja kulkee kohti länttä.
Vaikka hän ei voikaan hallita maailmaa, hän voi aina yhden luonnollisen
katastrofin järjestää. Hän istuutuu keskelle Espoota ja betoni murenee. Hän
vetää säärensä koukkuun ja kiertää kätensä niiden ympärille ja painaa leukansa
polvien väliin jäävään kuppiin. Hän hengittää syvään ja muuttuu kallioiseksi
vuoreksi. Ja hänen ympärilleen kasvaa sammalta, jäkälää, mäntyjä, pajukkoa,
kosteikkoja, valtavia juuria, puroja, koskia, pirunpeltoa, soita. Ja kaikki
eläimet, jotka häntä ovat seuranneet, jäävät metsään ja tallovat sinne
polkujaan.
 |
| Rynkky nuorukaisena. |
