Täytettyihin eläimiin törmää nykyään harvemmin muualla kuin luonnontieteellisessä museossa. Internet kuitenkin paljastaa, että eläinten täytteleminen on ihmisiä laajalti liikuttava harrastus. Itse asiassa näyttää, että siihen suhtaudutaan yleisesti ottaen samalla innolla kuin espanjalainen freskonentisöijämummo taannoin.
 |
| Teille vai meille? |
 |
| Tekeydyn sohvapöydäksi. |
Vaikka myös muumiointihullut muinaiset egyptiläiset harjoittivat kokonaisten eläinten säilöntää, ja lähes kaikissa kulttuureissa harjoitetaan eläinten osien säilyttämistä reliikkeinä, varsinaisen taksidermian voi sanoa syntyneen vasta 1600–1700 -luvulla. Sitä edeltävät kokoelmat käsittivät lähinnä satunnaisia otantoja kaukaisista maista tuotuja kummallisuuksia: eläinten osia, luita, sulkia, turkkeja tai epämuodostuneita otuksia. Uskonnollisen ja tieteellisen maailmankuvan murrosvaiheessa samassa kokoelmassa saattoi olla Aasiasta saapuneita krokotiilien hampaita, yksisarvisen sarvia, norsun syöksyhampaita ja aarnikotkan kynsiä.
Esimerkiksi 1500- luvulla eläneen veronalaisen Francesco Calzolarin kokoelma piti sisällän muumioituneen, epämuodostuneen ihmispään, lepakon, lentävän kalan, kokoelman erilaisia munia, ja pilkullisen otuksen jolla oli valtavat kynnet.
 |
| Venetsialaisen Ferranto Imperanton kuriositeettimuseo herran vuonna 1672. |
 |
| Aarnikotka. |
1600- ja 1700- luvulla eläinten täyttämisen perinne sai maustekaupan ja tutkimusmatkojen myötä tuulta purjeisiin. Kuriositeettikabinetit ja täytetyt eläimet täyttivät tiedonjalostuksen, ihmettelyn ja eksotismin virkaa, ja samalla tietenkin myös oikeuttivat tutkimusmatkoja niiden kansanosien silmissä, jotka eivät kuulleet kaukomaista kuin huhuja. Elävät näytekappaleet kun eivät selvinneet hengissä kuukausien laivamatkoista. Mutta myös säilyttäminen oli ongelmallista. Vakiintuneita menetelmiä ei ollut, ja niinpä 1500-luvulta aina 1800-luvulle saakka kokeilussa oli mitä moninaisimpia litkuja ja tököttejä. Hyvistä yrityksistä huolimatta mistä milloinkin vaivalla rahdatut otukset olivat laatikoiden avauduttua usein vain kulahtanut höyhenkasa tai läjä koinsyömää karvaa.
 |
"...another paradise bird in a very bad state and eaten by moths...."
(From the inventory of Rudolf II's cabinet, 1607-11)
(kuvan henkilö ei liity tapaukseen) |
1800-luvulle tultaessa kuriositeettikabineteista oli kuitenkin kasvanut merkillepantavia kokoelmia: esimerkiksi William Bullockin kokoelma käsitti 1800-luvun alussa yli kolmekymmentätuhatta objektia etnografian, taiteen ja luontokappaleiden alalta.
 |
| Willian Bullockin egyptiläisessä salissa oli tungosta. Huomaa jääkarhun näköinen tyyppi oikealla. |
Merkillepantavaa on myös näytekappaleiden valtava määrä. Esimerkiksi kolibri teki tutkimusmatkailijoihin niin suuren vaikutuksen, että laji miltei metsästettiin sukupuuttoon 1800-luvulla. Kolibrien täyttämisessä ja esillepanossa kunnostautunut ornitologi ja eläinten täyttäjä John Gould sai asetelmillaan aikaan suoranaisen viktoriaanisen kolibrihulluuden. Anekdootti kertoo, että yhden ainoan viikon aikana vuonna 1888 Englannissa huutokaupattiin neljasataa tuhatta kolibrinnahkaa.
 |
| Viktoriaanista muotia. |
Nykyaikaiset luonnontieteelliset museot ovat kasvaneet kuriositeettikabineteista, ja monet niiden yhä käyttämät esteettiset periaatteet kuten dioramat tai vitriinit periytyvätkin 1800-luvulle. Eläinten tappamisen ja täyttämisen tarpeellisuutta sen sijaan on nykyään vaikeampi perustella millään kovin rationaalisella.
 |
| Esillepanossa oleellista on |
 |
| toden tuntu. |
Ravishing Beasts & Breathess Zoo
Rachel Poliquin on kirjallisuustieteen tohtori, joka on erikoistunut tarkastelemaan luonnon esittämisen ja kulttuurin suhteita, ja päätynyt täytettyjen eläinten maailmaan. Poliquin pitää verkossa erittäin vaikuttavaa täytettyjen eläinten
museota, jossa on kootusti aihetta tarkastelevia taiteilija-esittelyitä, luonnontieteellisten museoiden kokoelmien ja kuriositeettikabinettien kuvia ja muita linkkejä.
Poliquinilta vastikään ilmestynyt kirja Breathless Zoo - Taxidermy and the Cultures of Longing tarkastelee eläinten täyttämistä juurikin ei-rationaalisena mutta yhtä kaikki kulttuuriamme leimaavaana toimintana. Poliquin ei selitä eläinten täyttämistä sen tarpeellisuudella - mitä se ei oikeastaan koskaan ole ollutkaan - vaan eläväksi tehdyn kuolleen olennon aheuttamalla outoudella ja vetovoimalla.
Kun voisi kuvitella aihetta jaoteltavan ajallisiin tai teknisiin kategoroihin, Polloquin lähestyy aihetta kaipaamisen kategorioiden kautta. Polloquinille taksidermiassa on aina kyse kaipuusta: kaipuusta pitää hengissä jokin, mikä on tuomittu kuolevaiseksi, tai kaipuusta säilyttää yhteys johonkin, mihin yhteyden ylläpitäminen on mahdotonta. Polloquin kutoo historiallisen ja faktoista tiheän tutkielmansa seitsemän kaipaamisen narratiivin mukaan. Nämä kaipaamisen kategoriat ovat ihmetys, kauneus, spektaakkeli, järjestys, kertomus, allegoria ja muistaminen.
Poliquin ei keskity kirjassaan täyttämisperinteen ilmeiseen väkivaltaisuuteen vaan siihen, miksi tällaista harrastetaan. Ja koska touhu on sen verran perverssiä ettei sitä järkisyyllä pystyisikään perustelemaan, keskittyminen eläinten täyttämisen perinteisiin liittyvään poeettisuuteen ja inhimillisyyteen onkin yllättäen toimiva tapa jäljittää noita syitä. Ihminen on outo laji, ja tämä yksi sen outouden erityispiirre.
Hieno kirja, hieno kirjailija. Toisten Historia suosittelee.
