Vierailuja kotimaisessa helvetissä

Päivystäessäni joulukuussa Naudan historian museossa paikalle saapui ryhmä eläinhoitajaopiskelijoita. Keksin, että minäkin haluan opiskella eläintenhoitajaksi, koska olen jo pitkään haaveillut tuotantoeläinten turvakodin perustamisesta. Todennäköisesti en tule tällaiseen ammatilliseen koulutukseen hankkiutumaan. Mutta Eveliina Lundqvistpa hankkiutui, ja vieläpä juuri edellä mainitusta syystä. Kokemuksistaan koulussa ja työharjoittelusta tuotantotiloilla hän kirjoitti Salaisen päiväkirjan eläintiloilta (Into 2014).

Eläinoikeuspuhetta (kirjallisuus, elokuvat, järjestöjen infomateriaali) syytetään usein kiihkomielisyydestä, vaikka kyse on yleensä vain siitä, että kerrotaan, miten asiat ovat. Kiihkomielisyyden vaikutelma syntynee vastaanottajassa, jonka mielestä on väärin väittää, että eläintuotannossa olisi mitään vikaa. Tällainen reaktio syntyy, vaikka väitettä ei edes eksplikoitaisi. Mikä onkin aivan oikein. Eläintuotannossa on vikaa, sen näkevät kuluttajat ja luultavasti tuottajatkin ja taatusti mainostajat aina kun eivät elele jossain fantasiamaailman perhetilautopiassaan ("perhetila" on ilmeisesti siis jotain muuta kuin kolhoosi, jossa viljelijät eivät ole sukulaisia?).

"Sika sumuisella niityllä" – Atria 2014

Lundqvistin kirja on erittäin henkilökohtainen, myös korostetusti: hän kirjoittaa kokeneensa asiat näin ja että joku muu olisi ehkä kokenut ne toisin. Lundqvist panee itsensä peliin. Silti (vai juuri siksi) kerronta on täsmällistä, voisi sanoa objektiivista. Kirjoittaja pyrkii löytämään liioittelua eläinoikeusjärjestöjen materiaalista ja vertaa niitä tilojen todellisuuteen (ja toteaa todellisuuden olevan vielä karumpi). Hänen lähtöajatuksenaan tuntuu olevan avoimuus, jopa broileritilalle hän lähtee sillä ajatuksella, että ehkeipä siellä olekaan niin kauheaa. Ymmärrän sen hyvin, ei kukaan eläinten ystävä halua nähdä, että elävät olennot kärsivät.

Porsitushäkki on Suomessa laillinen.
Kuva eläinsuojeluasiamiehen blogista.

Teoksesta on mediassa nostettu esiin sähköpiiskan tarpeeton(!) käyttö ja muut eläinten käsittelyssä tapahtuneet laittomuudet. Eläinsuojelulaki on jokseenkin viitteellinen ja helposti kierrettävissä (sekä huonosti valvottu), eikä kirjan tarkoituksenakaan ole paljastaa tilojen rikkomuksia. Sen sijaan Salainen päiväkirja eläintiloilta näyttää ennen kaikkea sen, mikä eläintuotannossa on lähtökohtaisesti moraalitonta. Eläintuotanto perustuu ideologiaan, jossa toinen olento nähdään vain oman hyödyn näkökulmasta. Taloudellisin perustein toiselta viedään oikeus vapauteen, hyvinvointiin, koskemattomuuteen ja lopulta elämään. Yleisöä ei lopulta järkytä sikalavideoissakaan eläinsuojelulain rikkomukset, vaan eläintilan normaali arki. Johon ilmeisesti pikkuhiljaa turtuu kun sitä kokee päivittäin, kuten Lundqvist huomioi.

Nämä perhetilalliset kaipaisivat kipeästi perheenlisäystä,
sillä he ovat tulleet taas hankkineeksi 50 000 lintua.

Salainen päiväkirja eläintiloilta kertoo eläinteollisuudesta asioita, joita ei normaalisti mainosteta, mutta joita tuotantopuolella ei todennäköisesti pyritä erityisesti peittelemään. Kymmenientuhansien yksilöiden broileritilat sijoittavat omaan krematorioon, koska siten on kätevintä hävittää sadat sairauksiin, epämuodostumiin ja onnettomuuksiin (kuusiviikkoisen elämän aikana) kuolleet linnut. Sikalassa pienimmät kuolleet porsaat viskataan lantakouruun, koska ne maatuvat kyllä. Munijakanat tapetaan kaasukammiossa. Eläinlääkärit harjoittelevat lehmien keinosiementämistä teurastamolla, koska ei ole väliä, jos teuraaksi menevä lehmä saa kohtutulehduksen tai vaurioituu muuten.

"Kukko sumuisella niityllä" – Atria 2014

Useimpien eläinten ainoa kosketus ulkoilman kanssa on hetki, jolloin ne siirretään teuraskuljetusautoon tai tapetaan pihalle. Silti mainonta keskittyy kehittelemään tarinoita perhetilojen ihmisistä, joilla ei muuta olekaan kuin aikaa puuhailla pikkufarmillaan, sekä vapaista ja onnellisista eläimistä. Mutta mitäs mä tiedän, tällainen luonnostavieraantunut.